Omakustannealbumit – Maaliskuu 2025
Anton Äikäs: 15/30
Numerot ovat vain numeroita, mutta toisinaan niiden äärelle pysähtyy pohtimaan kaikkea siihen mennessä tapahtunutta. Anton Äikäs on kolmekymppinen muusikko, joka on puolet elämästään tehnyt juttuaan, eli 15/30. Rockwallista, Taiwasbändistä sekä Kormuksesta tuttu kitaristilaulaja vetää soolona isokaarista ja melodista suomirockia, joka on jo pidempään odottanut omaa tilaansa.
Äikäs on säveltänyt kaikki sooloesikoisensa 13 raitaa, mutta bändeihin tottunut artisti halusi sovittaa materiaalin ryhmän kanssa. Äikäs, basisti Aukusti Koivisto, rumpali Eero Sampolahti, sekä taustalaulujen lisäksi äänityksen, miksauksen ja masteroinnin hoitanut Nico Bertula ovat saaneet kukin krediitittejä sovituksista. Sanoitusten saralla on myös saatu vetoapua, ja vain Mä sua, sä mua on täysin vailla Antonin mainintaa tekijöissä. Kokkeja on keittiössä, mutta suomirockin padat ja kattilat ovat pysyneet vakaasti käsissä, eikä soppa kiehahda pohjaan. Raaputa pintaa on iso balladikohokas ja Yksinäiset sudet muistaa, kuinka samoista aineksista voi luoda popedamaisemman rocknostattelun.
Mennyttä, nykyistä ja tulevaakin pohtiva levy kokoaa tekstejä, joissa tavallinen elämä näyttäytyy kaikkine mutkine, kuoppine ja pikku kukkuloineen. Suomirokkia lantrataan angloamerikkalaiseen, melodisuuden toimiessa johtotähtenä. Tekstit ovat arjen suuria pieniä asioita pohtivia rivejä, sinkkunosto Kyykkyviinii ja nuudelii näkee paratiisin niukassa arjessa, vinhasti askeltavan melodian sekoittaessa suolaisen makeaan. Debyyttisinkku Hienoo kun oot avaa albumin ja kakkossinkku Kanssasi kaukana julistaa niin ikään rakkauden voimaa, vaihtaen vain kulmaa. Mikä meitä vie on puolestaan uskallettu omistaa Dingolle ja Yölle, jos nyt muoto lähemmäs iskelmärockia lipuukin.
15/30 on levy elämästä, rakkaudesta, toiveista, peloistakin. Joskus Hommat menee omalla painollaan, Hei Leikitään! kiskoo silinteristään bile-Popedan ja jos nyt ankkuri kolahtaakin pohjaan, niin albumin sulkeva 13 -15:30 lienee niitä ’piti vaan tehdä’ -juttuja.
Mika Roth
ELLENN: liikaa aikaa
Mitä mieltä olen tekoälyn avustuksella luodusta musiikista? Tuo kysymys heitettiin kehään, kun
ELLENNin elektronisesti sävyttynyt ja minimalistisia soundikenttiä huokuva popalbumi tuli vastaan. Tämä on kiistatta haaste, sitä en kiistä. Lasken olevani ihmisyyteen uskova humanisti, ja mitä muuta tekoäly on kuin ihmisen luomus, sielumme rajoja ylittävä jatke, joka antaa meille lisäkäsiä luomistyössä. Tässä tapauksessa tekoälyn ohjaajana on toiminut
Rami Laine aka
Raymond Wave, jonka omankin äänen kuulen kyllä läpi ELLENNin musiikin.
En keskity nyt siihen, miten musiikki on luotu, mitä softia ja härpäkkeitä prosessissa on käytetty, koska se ei ole olennaista. Olennaista on se, mitä kuulen, miten se minuun vaikuttaa, ja kuinka kappaleiden vaikutukset muuttuvat kuuntelukertojen karttuessa. Musiikki, äänet, kaikki tuo on lopulta niin yksinkertaista – ja samaan aikaan mutkikasta. ELLENN ääni tuntuu kuuluvan nuorelle naiselle, siinä on sineä, kaipuuta, surua, mutta myös voimaa.
ei ollut enää valoa väläyttää suuttumusta tyynien pintojen muuttuessa levottomiksi.
Elektropopin pohtiva verkkaisuus ja hetkien viehkeä venyminen ovat levyn ydintä, mutta kolikon toinen puoli on yksinäisyys, eristyneisyys, sivuun jääminen. Yksi puoli korostuu
juoksen-raidan pakenemisessa,
erilainen seisoo vieressä, näkymättömänä miltei kaikille muille. Nopeammin sykkivällä rytmillä varustettu
(h)aaveet kaipaa myös kosketusta, läheisyyttä, ja albumin sulkeva
revi mut auki suorastaan huutaa huomioiduksi tulemista. ELLENN on pistetty laulamaan sanoja, jotka ovat niin inhimillisiä, ettei niitä pysty värähtämättä kuuntelemaan. Aiemmin
Linan laulamana ilmestynyt
oletko koskaan on painottomampi, leijuvampi ja siten sanat porautuvat entistäkin terävämpinä ihon läpi.
Sehän on pelkkää AI-musaa, mitä väliä? Moni toteaa varmasti jotenkin noin, mutta mitä tehdä, kun nämä kappaleet tuntuvat ja herättävät ajatuksia? Kuulen ELLENNin takaa Waven, jonka takana on puolestaan Laine. Karsittujen muotojen, väkevien tunteiden ja tarkkojen sanojen summa on huima, joten mielestäni Wave/Laine/ELLENN on jonkin arvokkaan äärellä. Onneksi tartuin tähän levyyn ja mahdollisuuteen.
Mika Roth
hakosalo_tuohino: Live at Muhos
hakosalo_tuohino on kokeellista äänitaidetta/taidemusiikkia luova kotimainen duo. Äänet luodaan kanteleen ja softavoiman keinoin, käyttäen hieman kenttä-äänityksiä apuna. Keskiössä on kuitenkin kantele ja sen luomat äänet, joista ymmärtääkseni osapuilleen kaikki keskusrakenteet ovat syntyneet. Kaksikko ei musiikin luomisesta perinteisessä mielessä perusta, mutta asioiden lennosta äänittäminen on saanut duon tekemään ensimmäisen virallisen julkaisunsa.
Itse asiassa neljän raidan mittainen Live at Muhos on kuulemma avausosa
Product-sarjasta. Ensimmäisen puolen kahdessa raidassa kantele on viritetty perinteisesti ja avausraita
Väinämöinen on jopa harmonisia osia sisältävä äänikollaasi, joka hitaasti massaansa keräten pauhaa lopussa hetken.
Winter on tuikkivine ja jään kauneutta heijastavine äänineen kylmän kova, mutta samaan aikaan huomasin päätyväni lähelle
Eraserheadin kolkkoja kaupunkimaisemia. Philadelphian harmaat ratapihat ja pohjoisen autius kävivät näin yksiin, äänten kiertäessä, toisinaan haipuessa ja toisinaan taas eteen kahistessa. Kaksikko operoi lähellä meteliä, antamatta kaaokselle kuitenkaan periksi.
Jälkimmäiset kaksi raitaa ovat enemmän sattumaan luottavan vireen hedelmiä. Kappaleiden/teosten mitat kasvavat myös huomattavasti ja kokonaisuuden sulkeva
Totalism on nimensä mukaisesti totaalinen ja kokonaisvaltainen äänikokemus. 24 minuutin mitassa ei ole kiire, joten kärsivällisesti rakennettu äänivalli saa rauhassa kehittyä, humista ja kasvaa. Eikä kasvu tarkoita silkkaa massan lisäystä, vaan äänten evoluutiota ja pitkiä, pitkiä jännitteitä. Kovin meteli koetaan
bells_machinen jyskyttävässä säksätyksessä, piinaavan venyvän äänimaiseman palaillessa em. Eraserheadin urbaaneihin autiomaihin.
Live at Muhos on kokeellista äänitaidetta, joka on korostetun totaalinen kokemus. Mitään ei selitellä, rajapintoja on niukalti, mutta neljästä osasta kehkeytyy mielestäni jotain suurempaa. Jännittävää nähdä mihin, koska ja miten sarja tulee jatkumaan, ja kuinka äänikudoksia mahdollisesti jalostetaan eteenpäin.
Mika Roth
JJ Pinestone: Break the Chain
JJ Pinestone on samaan aikaan sooloartisti ja keikkailuun pystyvä yhtye. Lappeenrantalaisen
Juho Mäntykiven, eli JJ Pinestonen, sooloyhtye soittaa 80- ja 90-luvuilta tuttua hardrockia, jossa kimalle saa loistaa, mutta myös särökitaraa väännetään turbon kanssa tilanteen niin vaatiessa. Mäntykivi tunnetaan myös
TakaLaiton-yhtyeen jäsenenä, mutta soolon antaman vapauden voimin JJ Pinestone voi tehdä erilaisia juttuja.
Break the Chain -otsikko viittaa kahleista vapautumiseen ja kitararock soi kaikessa kasariudessaan kuin konsanaan kunnian päivinään. Soundi on rouheutta suosiva ja vauhti kasvaa useimmiten kovaksi. Debyyttisinkuksi poimittu
Killshot räyhää kuin nuori
Skid Row, mutta terää on lisätty, pauke on raskasta ja vasta kertosäkeessä puristus hetkeksi hellittää. Tuorein sinkku
The Run pitää myös tahdin ripeänä ja rapea kitara kantaa ärhäkkää biisiä vaivatta. Taustan huutokuoro tuo tukevaa katu-uskottavuutta tekemiseen ja nytkin kaiken roson sekaan on osattu sijoittaa myös toimiva melodia.
Eikä elo edes JJ Pinestonen kyydissä ole aina pikakaistalla kiitämistä, vaan tunnelmallisemmat ja lämpimämmät sävyt istuvat osaksi isompaa kuvaa. Kakkossinkku
On My Own lähentelee monin tavoin kasarin isoja rokkiballadeja, mutta vaikka soundimaisema pehmenee ja Pinestone laulaa melodisemmin, pysyy hard rock tiukasti ratissa. Tuokio on uskottavuutta menettämättä rahdun glamisempi, kun taas funkkaavaa jyräbassoa hyödyntävä
Fools Anthem kiertää kehää pyöreämmin.
Break the Chain on bilevaihdetta ahkerimmin käyttävä albumi, joka ei yllä edes 25 minuutin mittaan. Vaikeahan rajoja on rikkoa, kun yksikään seitsemästä raidasta ei ylitä 4 minuutin rajaa, mutta toisaalta: eipä ole täytettäkään sitten mukana kelpo cocktailia lantraamassa. Kokonaisuuden nimissä jäin kaipaamaan tosin edes yhtä selvästi muotista ulos pompahtavaa numeroa, joka jäsentäisi kovaa bailausta jotenkin. Enkä nyt puhu mistään pakollisesta balladista, vaan samoja teriä vain jotenkin eri tavoin hyödyntävää tuokiota.
Mika Roth
Marja-Leena: Hei maailma
Laulaja/lauluntekijä
Marja-Leena tuli nelisen vuotta sitten vastaan, kun debyyttisinkku
Tää on mun elämää antoi elämänmakuisen poprockin raikua. Kyseinen biisi ei ole mahtunut esikoisalbumille, mutta rock soi yhä rouheana, sävykkäänä ja suorastaan sielukkaana. Viimekesäinen
Kesäinen ilta - juhannussinkku on sentään mahtunut mukaan, eikä komeasti keikkuva numero ainakaan heikennä esikoista.
Uusia sinkkuja ei tätä kirjoitettaessa ole vielä lohkottu, mutta ainakin letkeästi svengaava
Epätoivosta euforiaan omaa mielestäni riittävän imun. Marja-Leenan vokalisointi ampuu sopivasti lonkalta, pitäen kuitenkin samaan aikaan muodosta tiukasti kiinni. Mukana on fiilistä, mitä tekstikin nopeine sanaviidakoineen vaatii, eikä ähky pääse iskemään. Levyn sulkeva
Joku raja painaa rokkivaihteen maksimiin ja suoraan sanottu ruma sana voi olla ongelma, mutta räyhäkkään punkahtava viba tempaisee epäilijät kainaloonsa. Lommoja tulee ehkä kylkiin, vaan nekin kuuluvat elämän isoon piiriin.
Melodisempi ja kaartelevampi
Tänne tullaan nauttimaan nostaa jalkaa kaasulta, mutta nytkin maisema jatkaa hidasta keinumistaan ja virta vie eteenpäin. Marja-Leenan puoliso/tuottaja
Elias Kortesalmi on luonut värikkään uniikkeja äänikuvia elon hälinöistä, runsaan ja niukan käydessä sopuisaa kisaansa.
Tienkulkija on hengeltään rento ja akustisesti silattu bändisoitto tuo kuvaan sopivaa klubimaisuutta, välittömyyden henkiessä positiivisuutta.
Brutaalii rakkautta uskaltaa puolestaan luottaa pianon mahtiin. Muoto on ehkä perinteinen balladi, mutta näin suoraan sydämestä lähtevää biisiä ei voi kuin ihailla ja kunnioittaa.
Hei maailma on kuin kuvasarja maailmasta, tai lukuisten äänten muodostama kuoro. Moni asia voisi olla paremmin, rakkauden ja arjen haasteet sekä haaveet vetävät suuntiinsa. Sanoissa vilahtelee osuvia oivalluksia, mutta saarnaamaan ei sentään sorruta.
Läsnä saattaa kiteyttää jotain oleellista muutamaan riviin, minkä useampikin meistä voisi muistaa kaikkien kiireiden ja paineiden keskellä.
Mika Roth
Ptrov: Kelluva maailma
Helppous on monelle tämän päivän ja aikakauden mantra. Musiikiltakin toivotaan monesti taustalle taipuvaa nöyryyttä, taipuvuutta ja mieluusti vielä kaupan päälle tietysti nopeaa tarttuvuutta. Helsinkiläinen
Ptrov tavoittelee jotain muuta, eikä ryhmän kiireetön instrumentaalimusiikki ole ainakaan
”helposti pureskeltavaa pikaruokaa”, saatesanoja lainatakseni. Vuoden 2022
Voimala-debyyttialbumi sai luomaan vertailuja jopa
ISIS-yhtyeeseen, eikä toinen pitkäsoitto ainakaan petä odotuksia.
Post-metal ja post-rock lienevät kaikessa epämääräisyydessään yhä osuvimpia kuvauksia yleisellä tasolla, mutta Kelluva maailma on mielestäni pari astetta edeltäjäänsä kevyempi, sävyisämpi ja lämpimämpi kokonaisuus. Sinkuista jälkimmäinen, eli peräti 11 minuutin tuolle puolen kasvava nimiraita
Kelluva maailma, on oiva osoitus uudistuneesta soundikentästä. Ptrov muistuttaa yhä esikoisen aikaista itseään, mutta äänten maalaamaan tauluun on tullut enemmän sävyjä ja kirkkautta. Kappale on tavallaan raskas, massiivinenkin, mutta ääniaaltojen harjalla ei patsastele yksin särökitara, vaan kenttä on moninaisempi, hienosyisempi. Post-metal on muuntunut post-rockiksi ja 70-lukulainen progerock soi jo vahvana läpi.
Albumin avaava ykkössinkku
Väylä on auki on sakin lyhin, napakoin ja suorin numero. Näin mammuttimaisissa linjoissa raita on jopa intromainen, kun taas
Aalto velloo aikansa ja lähentelee mielestäni kunnioitusta osoittaen nuoren
Pink Floydin syvää rauhallisuutta. 70-lukulaisuus tosin sekoittuu moderneihin ääniin ja Ptrov nojaa massiivisempaankin soundiseinään, kun moiselle on tarvetta. Nyt ei mätetä mättämisen takia, muttei toisaalta eksytä kukkaisseppeleissä haahuilemaan hippiviitoihin.
Kelluva maailma on looginen ja vakaa askel eteenpäin, sekä selvästi siirto sivummas post-metalin isosta ja raskaammasta virrasta. Kauneudelle uskalletaan antaa tilaa ja menneisyys on voimavara, josta on löydetty tärkeitä paloja uudenlaisen nykyisyyden rakentamiseen.
Mika Roth
Timi Tamminen: Conversations with Your Ghost
Verkon soittopalveluiden ajaessa sinkkujen asiaa ovat albumikokonaisuudet jääneet sivuun, tuplalevyistä nyt puhumattakaan. Onneksi
Timi Tamminen sekoittaa pakkaa. Conversations with Your Ghost on 109 minuutin annos, jolla ristipölytys mm. popin, neosoulin ja folkin kanssa saa elektronisesta vipuvoimasta vielä lisäapua.
Koko voi hirvittää, mutta Tammisen tapauksessa enemmän on enemmän. Loppuvuodesta 2022
Magnum astahti yhtä kolossaalisin askelin maailmaan ja välissä artistilta on ilmestynyt ainakin kuusi pitkäsoittoa plus muuta. Tähtäin on korkealla ja työ materiaalin parissa käynnistyi jo vuonna 2021, eli tässä on pelattu samalla pidempää peliä. Pääasiallinen kieli on englanti, mutta se vaihtuu suomeksi yhtä sujuvasti, kuin vaihde matkafillarissa. Liukumat ovat luontevia ja aiempaa akustisempi soitinarsenaali auttaa rajojen häivyttämisessä.
Alexander Somovin harmonikka pääsee usein etualalle,
Mikko Aaltion saksofonin ja jousien täydentäessä kattausta.
Pop on katto, jonka alta löytyy tilaa monelle tekotavalle.
Letters from the Battlefield liukuu tangon voimin halki draaman parketin, kaihon kaikujen humistessa synamattoina torvien takaa.
Stormproof svengaa kuin balkanilainen
Prince ja menneitä pohtii myös traagisin sivujuontein
The Rose That Grew from Ice. Lyriikat viistävät runoutta ja sydämen tyrskyt ovat pinnassa, jopa siinä määrin, että joku saattaa tuntea olonsa epämukavaksi näin peittelemättömien tuntojen edessä.
Paketilla on mittaa, kuten todettua, mutta punainen lanka pysyy esimerkillisesti käsissä. Edes mammutit
The Emancipation of Timi Aleksi Tamminen ja
Transmissions from a Lucid Nightmare eivät hukkaa ideaansa, vaikka raidat lohkaisevat kakusta yli 27 minuutin lohkon. Ensinnä mainitussa Tamminen näkee menneen itsensä tietä etsimässä, matka jatkuu, oivalluksia syntyy ja lopussa keskushenkilömme on valmis uuteen aikaan. Menneen toukasta on sukeutunut valoisampaan huomiseen lentävä perhonen.
Tamminen kulkee tietään askarruttavin askelin, mutta kappale kappaleelta jättimäinen kokonaisuus paljastuu kasvukertomukseksi. Tai oikeammin oivallukseksi siitä, että jokainen vaihe, osa ja pala ovat tärkeitä. Musiikin hetkittäinen pirstalemaisuus ja yllättävät tyylisivuloikat heijastavat matkaa, joka on musiikillisesti runsaan antoisa ja silti vahvuusalueillaan pysyttelevä.
Mika Roth
Veli-Rekka & Rokut: Sipirja
Reilu kaksi vuotta sitten
Veli-Rekka & Rokut antoi palaa
itsensä mukaan nimetyn albumin juottaessa yhteen mm. klassisen rockin, iskelmän ja kaihoisan folkpopin. Asenteessa oli loraus punkin asennetta ja
Twin Peaksin mystisyyttä, eikä viime loppukesästä ilmestynyt
Soul to Sell -sinkku ainakaan hälventänyt arvaamattomuuden savuja ympäriltä. Levyn ainoa englanninkielinen veto on tavallaan yksinäinen kokeilu, mutta kyllä monet numerot tuntuvat viihtyvän Double R Dinerin lähellä.
Kahviteltuaan kaikessa rauhassa Veli-Rekka & Rokut tankkaavat klassiseen kiesiinsä melankolista menovettä, mutta rikasteeksi muistetaan livauttaa myös svengaavaa rautalankaa.
Parempi paukuttaa rohkeassa etunojassa kitararockin rullatessa vapaalla alamäkeen, kun taas hurjan möreästi möykkäävä
Peto groovaa vimmaisessa kiihkossaan. Punasilmäinen peto tanssii helvetin liekeissä ja se myös kuuluu soitossa, mutta pilke pidetään elossa silmäkulmassa. Aivan vastaavaa räyhää ei muualla koeta, jos nyt
Kämpässä ulvahtelee tunteidensa kovissa kourissa jo melkein turhankin äänekkäästi.
Meuhkan ja räyhän vastapainona
Tuli tuo veivaa iskelmäistä rautalankarockia melodisemmin, melankolian sovitellessa perinteisemmin leikattua mustaa pukua. Lopussa palataan vielä edellisen kiekon tunnelmiin, kun siltä tuttu
Missä sie rakkaus oot? kuullaan livevetona. Soundin huojuvasta laadusta tulee pientä miinusta, mutta keikkatilanteen myötä beatahtava kipale on muuntunut syvemmin sielunsa suruja purkavaksi numeroksi. Avausraita
Katalana latoo myös askellaattoja hivenen erilaiseen suuntaan, kansanmusiikkimaisten vaikutteiden väijyessä puiden takaa. Onko mukana jopa hiukan Balkania?
Sipirja on yhä lähtökohtaisesti kitararocklevy, mutta sen avulla yhtye vain laventaa jo aiemmin mittavaksi käynyttä pelikenttäänsä. Melodisempi henki huokuu historiaa, melskatakin silti muistetaan ja vaikka yksittäiset raidat tuikkailevat yllättäviin suuntiin, on Sipirja lopulta ilahduttavan kokonainen albumi.
Mika Roth
Lukukertoja: 326
