Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Helmikuu 2025

26.02.2025

Freedomination: Until The Lights Go Out
Omakustanne

Siitä on aikaan kun Freedomination oli viimeksi esillä Desibeli.netissä. Vuoden 2011 Power of Nightmares -pikkukiekko pelaili niin NWOBHM:n, thrashin kuin speedinkin kanssa metalliaan jalostaessa, eikä juoni ole radikaalisti muuttunut. Muistutetaan vielä tässä välissä, että kyseiselle EP:lle Freedomination sai juonittua mukaan itsensä Annihilatorin Jeff Watersin kitarasoolon.

Vaan se oli silloin ja nyt on nyt. Otettuaan happea Freedomination julkaisi loppuvuodesta 2023 Heaven Sent -sinkun, jota on sittemmin seurannut pari muutakin sinkkua. Kuten todettua, metallin ydinainekset on taottu thrashin ja speedin tutuilla pajoilla, mutta mitenkään negatiivisella tavalla iäkkäältä bändi ei mielestäni kuulosta. Historia on kuultu ja sieltä asioita omaksuttu, mutta menneen ei anneta pitää liian lujasti kädestä. Energinen Tear Down The Wall herättelee yhtäältä raikkaita Testament-viboja, mutta osaa hakea soundiinsa myös brittiläistä melodisuutta. Lähemmäs seitsemää minuuttia siipiään kannatteleva The Raven painaa kolossaalisen thrashin maksimiinsa, eivätkä isot melodiset kaaret ainakaan vahingoita lopputulemaa. Näillä kahdella linjalla albumi pääosin toimii ja tekee taikojaan.

Kiekon korkkaava Sin Road on ehkä tarpeettomankin jouhevaa pikametallia Judas Priestin hengessä, mutta niin se kuin heti perään jysähtävä Heaven Sent löytyvät runsailla tarttumapinnoillaan taatusti kuulijoita. Kumpikin biisi osaa myös lainata kärähtämättä kuitenkaan suorasta varkaudesta, mikä on aina huomioitava kyky. Thrashin saralla monet kivet on jo käännetty useampaan otteeseen, mutta tekijät yrittäjistä erottaa se, kuinka niitä ymmärretään kilkuttaa milloinkin yhteen.

Metallin perinteisyys on selviä, eikä Freedomination yritä sumuttaa työtään soundijekuilla ja/tai sovitustaituruudella. Sen sijaan bändi tekee juttunsa rehdisti ja suorin siirroin, mistä pinnat. Vielä kun sinkkubiisejäkin syntyy, niin paluun voi nähdä onnistuneena, joten nyt vain eteenpäin ja lisää löylyä.

Mika Roth

Hope Is A Lie: Hope Is A Lie
Inverse Records

Maailma palaa ympärillämme, äärimmäinen pahuus kiristää otettaan ja niin valheista kuin petoksesta on tullut uusi normaali. Synkkä aika vaatii seurakseen synkkää musiikkia, vaikkapa sellaista kuin Hope Is A Lie -yhtyeen itsensä mukaan nimetty debyyttialbumi. Post metal ilmoitetaan ylimalkaiseksi tyylisuunnaksi, mutta pinnan nokea ei tarvitse paljoa raaputtaa, kun alta jo pilkistävät mm. doom, sludge, death ja ysärinen tummuus.

Hope Is A Lie uskoo massiiviseen soundiin ja luottaa riffejä jauhaviin kitaroihin, joiden taakse on pitkälti karkotettu vokaalit ja rytmiryhmä. Toki koko bändi soi ja soittaa, mutta soundin sahaava terävyys on pääasiallinen ase. Raskaus ei kuitenkaan sulje kuvasta rullaavaa voimaa ja suoranaista vauhdikkuutta, minkä etenkin Amber Shadowsin vahvistama Suits osoittaa. Tempo on ahnas ja taustalla saattaa säristä jotain elektronistakin, mutta fokus on panssarikiilamaisessa etenemisessä. Saatesanoissa korostetaan, kuinka musiikissa viimeisetkin ihmissuhteet ovat raunioina, mikä selittänee osaltaan sanojen vähyyttä sekä niiden vaikeaa tulkittavuutta. Ei sanottavaa, vain huudettavaa, ja huuto syntyy tuskasta.

Hope Is A Lie kasvaa äärimmäiseksi metallikokemukseksi, jonka tarkoitus on ahdistaa ja pusertaa sydänalasta joutavat lämmöt pois. Joukossa on vain yksi alle kuusi ja puoliminuuttinen veto, mutta myöskään Into the Flames ei joistain keveyden häivähdyksistään huolimatta ole mikään nätti tunnelmointi. Toki kauneus saa melodisemman kitaran kautta hengähtää hetkellisesti, mutta vain hetkellisesti. Seesteisempi Dance välkähtelee samoissa valoissa, kuten myös toinen sinkkubiisi End of Days, mutta valon kajastukset pidetään tarkoin rajattuina.

Hope Is A Lie on synkkä levy, mutta ei kuitenkaan tarpeettoman murheellinen. Tässä synkkyydessä on tulista voimaa ja väkevää jännitteisyyttä, joka saa varjot heilahtelemaan levottomina. Monissa herkullisen hitaasti päälle tippuvissa myllytyskohdissa on suoranaista voimaantumista, tai kimpaantumista nyt ainakin.

Mika Roth

Pestilent Scars: Meadows of Misfortune
Inverse Records

Pestilent Scars on teini-ikäisten oululaisten muodostama metallibändi, mutta nuoruutta ei kuule tekemisisistä ainakaan tarpeettoman negatiivisena tekijänä. Nuoresta iästään huolimatta orkesteri on ollut kasassa jo parin vuoden ajan, joten viisi jäsentä ovat ehtineet hitsautua jo tiiviiksi yksiköksi. Sinkkuja bändi ehti ennen tammikuista esikoistaan pistää maailmalle peräti viisi kappaletta, ja ne kaikki on koottu samoihin kansiin viiden ’uuden’ raidan kanssa.

Saatesanoissa puhutaan jo ensimmäisellä rivillä melodisesta death metalista, mutta ymppäisin kuvaukseen mukaan myös klassisen thrashin. Rakenteet ovat kunnianhimoisia ja teemoja kehitetään maltilla, minkä lisäksi soundilliset yhteneväisyydet thrashin suuriin ja mahtaviin ovat selkeät. Lisäksi ns. klassisemman melodisen metallin vaikutteita voi tarttua antenneihin, mutta painopiste on uudemmissa ajoissa ja raskaammissa iskuissa. Julkaisu-uran kesällä 2023 avannut Deceitful Phoenix ja samaisena suvena ilmestynyt All On My Own ovat hivenen raakilemaisia vetoja. Voima kirjaimellisesti tirahtelee sinkkujen saumoista, mutta sovituskynästä ei mielestäni ole saatu vielä parhainta mustetta irti.

Terävämpää potkua kelkalle antaa uusin sinkkunosto, Golden Maiden, jonka maidenmaiset palaset istuvat isommitta ongelmitta pirtaan. Melodisempaa sivusiipeä hyödyntää kenties asteen onnistuneemmin myös niin ikään tuoreempiin sinkkuihin kuuluva A Reaching Hand, jolla laukka äityy hetkittäin eeppisemmäksi. Joku voi haistaa folkahtavamman pakanametallin savuja, toinen taas progeisemman rallattelun riemua, mutta pieni vinkkailu uusiin suuntiin vain piristää kokonaisuutta. Painopiste albumilla on kuitenkin kiistatta deathin ja thrashin suunnalla, mitä muut tekijät saavat ensisijaisesti tukea sekä vahvistaa.

Meadows of Misfortune tyhjentää oululaisten isoksi päässeen sinkkupajatson ja kun syvällä uiva False Messiah laskee ankkurina ketjunsa viimein pohjaan, on monenlaista kuultu ja koettu. Esikoiseksi levy on vahva näyttö, mutta lisää persoonallisuutta ja juonikkuutta soisi löytyvän vastaisuudessa. Lupaavasti kuplii.

Mika Roth

Pujus of Jukra: Tree Wishes
Secret Entertainment

Pujus of Jukra on jyväskyläläinen progerocktrio, joka pistää progen terminä tiukkaan testiin. Progerockin saralla on usein päädytty rahdun kevyempään ilmaisuun, mitä viimekeväinen Out of Time -sinkkukin edusti. Melodinen ja hienosyinen siivu on yksi osa monipuolisesta soundipakista. Saatteessa puhutaan funkahtavasta groovesta ja doomistakin, vaan mikä on totuus myyntipuheiden takana?

Grooven voimatrio ainakin hallitsee, se käy toistuvasti selväksi, eikä funkkauskaan terminä mahdoton ole, sillä mojoa piisaa myös. Ainoana siivuna neljän minuutin riman alittava Femme on kuin pyörähdys lattariklubilla, mikä samalla jakaa levyn tehokkaasti kahteen osaan. Kappaleessa veikeä kitaran kääntyily, bassolinjan aaltoilu ja avoimeksi jätetty äänimaisema toimivat, etenkin kun hardrockimpi Two Flamingos lennähtää heti perään jonnekin kasarin turkooseille rannoille ja Femmeä edeltävä Loser on jo esitellyt bändin rakkautta grungeista melodiarakentelua kohtaan. Aineksia on kuin trooppisessa hedelmäsalaatissa, sitä en kiistä, mutta annos on myös makoisa ja ilahduttavan sävyisä.

Eikä valoa ilman varjoa. Doomin pärinää ja suoranaista stonerin jyrinää tarjoaa ankkuriraita Last Breath of a Unicorn, jonka annetaan taivaltaa aina seitsemän minuutin porteille asti. Kitaravallista löytyy rosoa ja yhtyeestä mättövoimaa. Vokalisti kaivaa itsestään esiin raspisempaa puolta, mutta vastavoimana soivat kummalliset sekä melodiset taustalaulut. Em. Loser ja Two Flamingos sisältävät myös tummaa voimaa, joka muuntaa sävyään nopeasti ryhmän soitossa. Rockista on lyhyt matka popahtaviin ja svengaaviin hetkiin, samoin kuin jopa metallin mieleen tuoviin rykäisyihin. Tärkeintä on kuitenkin kerroksista ja vaiheista syntyvä kokonaisuus, joka yllättää kerran toisensa jälkeen.

Tree Wishes on erilaisten biisien luonteva liitto ja mitä vahvin näyttö siitä, mihin trio pystyy jo näin varhaisessa vaiheessa taivaltaan. Debyyttialbumi on näin maailmalla ja tie avoinna vaikka mihin.

Mika Roth

Raivopäät 2.0: Nahkaan Tärinää!
Samsara Records

Raivopäät 2.0 on punkahtavan tikkuista suomirokkia paiskova bändi, joka jatkaa osin siitä mihin Raivopäät vuonna 2013 jäi. Siinä missä alkubändin veivaus muistutti suorempaa seiskaseiskaa, ovat suomirockin pitoisuudet kasvamaan päin 2.0:n musiikissa. Erona alkuperäiseen Raivopäät-ryhmään on lähinnä kokoonpano, mutta näilläkin viidellä hepulla saadaan leivottua kasaan kyllä kelpo punkkijuhlat.

Raivopäät 2.0 julkaisi viime vuonna kolme napakkaa sinkkua, jotka kaikki ovat myös mahtuneet uuden bändin debyyttialbumille. Sinkut on sysätty syystä tai toisesta kiekon jälkimmäiselle puoliskolle, mutta toisaalta albumi saa biisitriosta kunnon nostot loppuun. Ensimmäinen uuden tulemisen sinkku, Vituttais jos ei kiinnostais on melodiansa puolesta timanttia, vaikka tekstissä tikat lentelevät, eikä ankkuriksi jätetty Luvat ole ainakaan rauhaisampi. Helpommalla saa anteeksi kuin luvan, todetaan, eikä lataus ole ilmassa vähäinen. Tärkeintä kuvassa on mielestäni kuitenkin tarttuva melodia, sekä muodon rouheus.

Albumi avataan siis ilman sinkkuja, mutta eipä bändillä hätää ole. Seiskaseiskaa ja suomirockia osataan ristiinpölyttää, eikä tarttuvista koukuista päästetä irti ennen kuin on aika. Yksikään veto ei ylitä neljää minuuttia, eikä viestien vesittyminen uhkaa missään vaiheessa. Myöhemmin uudestaan toistaa jo monesta muusta tuttua kuviota, ja Toinen totuus saattaa kiertää kovin tuttua tahkoa, mutta tärkeintä onkin lopputuleman korkea laatu. Pientä yllätysmomenttia pelataan, kun Rokkipoliisit kuulevat kunniansa ja universaalit terveiset kajahtavat maisemaan, mutta allekirjoittaneen muistivihkoon ilmestyi vain positiivisia huomioita. Työhuora vie vimman äärimmilleen, kun taas levyn lyhin numero, Ei tarvi suuttuu uskaltaa vääntää komeat badreligionit tantereeseen tuosta vaan.

Teksteistä löytyy kitkerää riviä ja kertseissä ukkokuorossa on voimaa, vaan sanat eivät jätä musiikkia taustalleen, mikä nostaa 25 minuutin paketin punkkikiekkojen kärkikahinoihin. Kyllä tällä nahka jo tärisee.

Mika Roth

Sáwol: Thresholds of the Unseen
Omakustanne

Törmäsin Sáwol-yhtyeeseen muistaakseni jo lähes vuosikymmen sitten. Toisinaan bändin nimi kirjoitetaan/ilmoitetaan SÁwol-muodossa, mutta fonteistahan voi ja saa vääntää kuten haluaa. Itse asia on kahden vuosikymmenen ikäisellä ryhmällä kuitenkin rautaisesti hallussa. Vuoden 2005 tienoilla Helsingissä perustettu bändi soittaa tunnelmallista dark rockia death/doom-vaikutteilla, jossa tunnelmallisuus on väkevästi ja vivahteikkaasti korostettua.

Vain kaksi albumin kuudesta raidasta alittaa viiden minuutin mitan, ja niistä ensimmäisenä kuullaan kiekon starttaava Night Vision. Sáwol ei varsinaisesti juhli sinkkupotentiaalisten siivujen kisassa, mutta Night Vision on kelpo tempolla rullaten etenevä menopala, jolla death-pitoisuudet nousevat tappiin. Ehkei ihan sinkku, mutta mainio käyntikortti kuitenkin. Hieman myöhemmin kuultava toinen viiden minuutin alittaja, eli Abandon Time, puikahtaakin jo eri porteista matkallaan kohti mystisempiä ja progeisempia paikkoja. Sáwol ei tingi kovuudestaan, mutta melodisempi rakenne ja tuhti bassolinja muuttavat ratkaisevasti tilannetta. Vokalistin raaka tyyli pitää ehdottomuudestaan kiinni, taustojen samalla kehittyessä linjoillaan.

On kliseistä kutsua levyä matkaksi, mutta Thresholds of the Unseen piirtää mielestäni selkeän kaaren alun aggressiivisemmasta ja pistävämmästä metallista kohti loppupuolen eeppisempiä paikkoja. Each Photon a Knife hyödyntää naisvokalistin rikastavaa ääntä, eivätkä niistä kumpuavat satunnaiset The Gathering -mielleyhtymät ainakaan vahingoita Sáwolia. Päätöksenä soiva II/III on ankkurina tunnelmallinen ja seesteinen päätös, jonka vanavedessä mieleen jää rauhaisa sekä levollinen olo. Nostetaan näissä yhteyksissä esiin myös jo alkurähinöissä kuultu AIM, joka on kuin deathmetal-versio lopusta.

Thresholds of the Unseen on tasaisen vahva albumikokonaisuus, joka ei kaipaa jatkoa tai lisäyksiä kuuden raidan ja vajaan 34 minuutin mittaansa. Tuossa ajassa kaikki olennainen sanotaan, käydään läpi ja kuten todettua, levyn sisäiset teemat sekä palaset kehittyvät halki matkan.

Mika Roth

Solus: The Diary Of A Sleepwalker
Taboo Music

Koosteen iäkkäin albumi on Solusin ärhäkkä metalliteos The Diary Of A Sleepwalker, joka ilmestyi marraskuun lopulla. Vajaan neljän vuoden takainen M/S Chaos EP on kuitenkin yhä sen verran jykevä suositus, että toinen pitkäsoitto pistettiin puntariin. EP:n aikoihin vielä yhden miehen raskasmetalliprojektina toiminut Solus on tässä välissä muuntunut oikeaksi bändiksi, eikä musiikkikaan enää aivan entisellään ole.

Melodiseksi deathmetalliksi saatteessa levyään kutsuva yhtye julkaisi vuonna 2023 kolme sinkkua, jotka kaikki on uudelleenmasteroitu pitkäsoitolle. Death toden totta puree, mutta Solusin näkemys metallista ei rajoitu mielestäni vain deathin alueelle, sillä biisien rakenteet ovat hurjan kunnianhimoisia. Olisi halpaa ottaa esiin progressiivisuus, joten puhutaan vaikka kimurantista äärimetallista, joka ei hukkaa melodisuuttaan sokkelihin. Kitarat jauhavat, poraavat ja piikkaavat armotta, mutta tarkoin ja selvin liikkein. Vokaalit muuntuvat huudosta kuiskintaan ja murinasta puhtaaseen ilmaisuun, usein vieläpä yhden ja saman raidan aikana. Soundi on iso ja kulmikas, eivätkä mitat ole vähäiset, sillä 13 raitaa kellottavat lähes 55 minuuttia.

Albumin vahvaa teosmaisuutta korostaa se, että raidat tavallaan virtaavat yhtenä pitkänä jokena. Ruby Gardenin komeat kitaramelodiat ja Incubusin death’n’rollaava lanaus nousevat tavallaan esiin, mutta kokonaisuuden osina. Raivoisa Witches hyppää vimmalla niskaan, tekniseltä soundaavan metallin kääntyillessä arvaamatta ja taustan (noita?)kuoron viimeistellessä työn. Doomimpaa ja sludgempaa vääntöä tarjoaa taas ankkuri Fracture, jonka lähemmäs kahdeksan minuutin mitta ei armoa anna.

The Diary Of A Sleepwalker on kirjaimellisesti hengästyttävä tapaus. Albumin brutaali massiivisuus ja soundien jalostus ovat synnyttäneet pedon, jonka kitarahampaat raatelevat armotta ja jota rytmiryhmän tukiranka vie vakaasti maisemasta toiseen. Harmi että tekstejä ei ollut mahdollista lukea mistään, koska sillä saralla tuntuu olevan paljon asiaa.

Mika Roth

STUD: Under Silver Sky
Omakustanne

Loppuvuodesta 2020 STUD oli viimeksi esillä, kun melodista heavy metalia soittava yhtye julkaisi War of Power -pitkäsoittonsa. Sittemmin julkaisurintamalla on ollut hiljaista ja odotus loppui vasta viime lokakuussa, kun uusi kärkisinkku Under Silver Sky ilmestyi. Pari sinkkua myöhemmin on koittanut viidennen pitkäsoiton aika, eikä tuore kiekko varsinaisesti sekoita pakkaa uudelleen tai piilota sinne uusia jokereita. Toisaalta tuskinpa moni moista edes odotti, sillä STUD hallitsee sarkansa suvereenisti.

War of Power -albumi toisti tarpeettomankin uskollisesti perinteisten heavy metal -kiekkojen kliseitä, joissa hard rockin keveämmät nostot saivat vastata kantavimmista siivistä. Tulin tuolloin nostaneeksi esiin Van Halenin nimen, mutta moista ei tarvitse (onneksi) tällä erää pohtia, toki Battle of a Boozer saa muistelemaan Eddie-vainaata, vaan ei liiaksi. Under Silver Sky pelaa pehmeämmilläkin sävyillä, minkä nimibiisi ja Last Time esimerkiksi osoittavat, mutta touhua ei vedetä tällä erää liian pitkälle. Merkittävää on myös se seikka, ettei mainituista raidoista nouse täytteen väljähtänyttä tuoksua, vaan palaset ovat tasavertaisesti mukana kasvattamassa lopun summaa.

Heti alkukahinoissa kajahtava If Living Is So Easy laukkaa ja maalailee jylhästi, tarttuen kuin huomaamatta korvasta kiinni. Vastaavaa iskuvoimaa huokuu myös kiekon toisesta päädystä löytyvä False Believer, joka kierittelee kasarin brittiorkkia rinteitä alas. Muhevat koskettimet täydentävät jo valmiiksi rikasta soundimaisemaa, eikä Ari Toivasen mylvinnästä löydy huomauttelun varaa. Kuuleman mukaan biisin riffi on ainoa ennen 20-lukua syntynyt osanen, eli tuoreustakuu kattaa koko paketin.

STUD on STUD, eikä sen tarvitse viidennen albuminsa kohdilla enää selitellä tekemisiään tai tarkoitusperiään. Persoonallisuuspisteet eivät ehkä aina päätä huimaa, mutta kun työn taso on näin korkeaa, olisi turhaa napista moisesta. Takuuvarmaa tavaraa rakkaudesta lajiin ja etenkin tätä lajia rakastaville.

Mika Roth

Lukukertoja: 454