Raskaampi albumikooste – Marraskuu 2024
Adamantra: Act III - Pareidolia Of Depravity
Inverse Records
Progehtavaa metallia luova Adamantra on kypsytellyt uusinta kiekkoaan pidempään ja se on jatkoa peräti päälle kymmenen vuotta sitten ilmestyneelle Act II: Silent Narratives -albumille. Tässä välissä ei ole ilmestynyt ymmärtääkseni muuta kuin kuluvan vuoden sinkkukatras, joten johan sitä jatkoa kaivattiinkin. Aiheena on ihmiskunnan pahuus, ja siinähän sitä riittäisikin kerrottavaa ihan vaikka albumisarjalle.
Muodot ovat siis progehtavia, metallin kaveriksi on vaivatonta nostaa kitararock ja kaikkea sitoo yhteen melodisuus. Vokalisti Tuomas Nieminen omaa lämpimän äänen, jonka kertomat tarinat tahtovat olla kovin tummia. Oikeastaan jopa synkkiä. Levyn raidoilla siirrytään periaatteessa ajassa edes- ja taaksepäin, mutta todellisuudessa ihmisen pahuuden muodot ovat ajasta riippumattomia. Aina pitää ottaa jotain toiselle kuuluvaa, nostaa oma kansa toisten yläpuolelle ja hamuta vain enemmän ja enemmän ja enemmän.
Kiihkeä Morpheme kääntää esiin tarinan toisen puolen, sillä ihminen on siunattu/kirottu omatunnolla, joka kyllä kertoo yön pimeydessä millä kantilla tilanne oikeasti on. Vuoroin terävästi nykivä ja kauniisti melodiaansa kuljettava Hypocrites avaa yhteisön painetta, jossa erilaisuus ei ole rikkautta ja tuo kaikki heijastuu myös musiikissa. Rosoa pinnoille tarjoileva False Illusions käsittelee puolestaan maailmaa, jossa totuus on muuttunut toisenlaiseksi. Uudet totuudet, uudet tiedot ja samat vanhat viholliset, joita kokonaiset ikäluokat opetetaan vihaamaan, kun vallasta tiukasti kiinnipitävät haluavat pysyä vallassa ja saada aina vain enemmän. Tuttu tarina, niin menneestä, nykyisestä, kuin luultavimmin myös tulevasta.
Act III - Pareidolia Of Depravity on musiikillisesti hurjan rohkea albumikokonaisuus, joka huipentuu päälle 11 minuutin mittaiseen Paradise Epilogue -teokseen. Jousten viimein vaietessa onkin vaikea vähään aikaan laittaa mitään muuta soimaan. Vahva ja monitasoinen levy.
Mika Roth
Alchemaster´s Apprentice: Electric Karelia
Alchemaster´s Apprentice on kelpo ikään ehtinyt bändi, jolta luonnistuu rohkea musiikkialkemia. Kuten otsikostakin voi jo haistella, on kansalliseepoksemme Kalevala tapetilla, tosin suoria lainoja vältellään kiitettävästi. Ennemminkin kyse on teemojen löyhistä lainailuista ja innoituksen etsimisestä historian hämäristä. Plus kymmenen vuoden ikä takaa myös sen, että lastentaudit on jo aikaa sitten sairasteltu, vaan mistä on tämä sampo taottu?
Ensinnä on nostettava pöydälle musiikin poikkeuksellinen muoto sekä rakenne. Rock lienee se perustavin kallio, jolle Electric Kareliaa on rakennettu, vaikka juurista voi käydä debattia. Käytössä ei ole kuitenkaan muita sähköisiä värkkejä, kuin mitä rokkibändit normaalistikin käyttävät, eli syntetisaattorit jäävät cityshamaaneille. Sähkökitarassa on säröä ja rytmiryhmässä progeista poretta, mutta yllättävä liima ainesten välissä on ripaus rautalankaa. Näin jo valmiiksi psykedeliaan taipuvaiset segmentit sumentuvat entisestään ja kerrostelua auttaa myös se, että vain avausraita
Deranged jää alle viiden minuutin mittaiseksi. Lopputulema lunastaa kuitenkin muodon, sillä deathin kanssa käsikynkkää käyvä
Cryptid pitää itsensä kurissa ja westernin puolelle lipsuva
Midnight Wine on riittävän tulista lientä.
Rohkeimmillaan bändi on suorastaan poprokahtava kone, kuten mainiosti jauhava
Steelwing osoittaa. Harvoin on mieleen tullut samaan aikaan mäntyinen järvimaisema ja aavikkoa pitkin kulkeva
Neil Young, joka yrittää soittaa tanssilavakelpoista kamaa. Virkistävää genrerakennelmien pirstomista tarjoaa myös
Saturnalia (Aqua Vitae, Pt. II), jonka rullaus saa kaipaamaan ensimmäistä osaa paikalle. Niin monia paloja ja silti ei ainuttakaan suoraa musiikillista postinumeroa.
Albumin ilmapiirissä savuiset saluunat ja menneiden aikojen savusaunat sekoittuvat toisiinsa. Nokiset nuotit hehkuvat lämpöä ja vokalistin murea tyyli kruunaa psykedeelisen aikarockmatkan. Sampo jauhaa aarteita.
Mika Roth
Henry K. Rock & Kovat Kivet: SYNTI KOHTALO RAKKAUS
Se oli ensimmäinen pandemiakevät, kun raflaavia otsikoista kroonisesti julkaisuissaan suosiva
Henry K. Rock & Kovat Kivet tuli ensi kertaa vastaan.
Paskat planeetat EP ei ollut suinkaan bändin debyyttijulkaisu ja sittemmin otsikot ovat jyrkentyneet. Provoilu ja härskiys ovat silti hyväksyttävissä, kun hard rock soi ja tarttuvia ralleja syntyy. Siispä sanotaan ne rumat sanat niin kuin se ovat ja annetaan vain palaa.
Isoilla kirjaimilla huutava SYNTI KOHTALO RAKKAUS on ollut pidempään tulossa. Kolmen vuoden takainen
Tuliainen Tallinnasta -tuplasinkku pohjusti jo tietä tulevalle, siinä missä kesän 2023
Taas naidaan /
Ljudmila ”Minihame” Ljutka -tuplasinkku jatkoi rasvaista työtä, mutta valmista tuli syystä tai toisesta vasta nyt. Kappaleiden nimet kertovat tietysti jo paljon sisällön ronskiudesta, mutta ei Henry joukkoineen silkkojen voimasanojen ja punaisten lamppujen voimaan nojaa. Ehei, kaiken takana on – ei suinkaan yksin nainen, vaan myös aito ja riffivetoinen kitararock.
Rokkiralleista em. Taas naidaan on ihan puhdasta ränttätänttää, niin hyvässä kuin pahassa.
Status Quot on kuultu ja
Popedat omaksuttu, mutta kun se toimii niin ei valiteta turhista. Ankkuriraita
Kyynelvirta kasvattaa taas kasarisemman rock-katedraalinsa ihan mahdottoman kokoiseksi, sorruttamatta kuitenkaan koko roskaa niskaansa.
Mia, mä rakastuin suhun on vain yksi esimerkki bändin suosimasta
SIG-soundilinjasta ja muutenkin uuden aallon temppuja osataan kääntää itselle edullisiksi jekuiksi.
Ihan tavallinen paperimies vilauttaa jopa nopean melopunkin korttia.
Henry K. Rock & Kovat Kivet on tyylinsä ja etenkin aihepiirinsä valinnut yhtye, jonka musiikki voisi taatusti saavuttaa sankemmat väkijoukot vähärasvaisemmilla teksteillä. Kukkahattutädit pahoittavat siis mielensä, mutta toisaalta: nyt on ainakin kulttimaine taattu ja uskoisin tekijöiden myhäilevän tyytyväisinä työhönsä.
Mika Roth
Nordic Twilight: Nordic Twilight
Winterswan Records
Eksoottisuus on tunnetusti markkinointivoimaa, joten
Nordic Twilight on valinnut itselleen ykkösluokan nimen. Eihän näiltä main kansikuvan veroisia vuoristoja löydy, mutta ei anneta sen haitata liikaa. Keskisuomalainen melodista power metalia luova yhtye ei himmaile debyyttialbumillaan, nyt laukataan power metalin keskikaistaa kovaa ja komeasti.
Itse asiassa yhtyeen ydinduo
Minna Tuusa ja
Ville Koskinen yhdistivät voimansa jo jokin aika sitten. Tuusan nimen alla julkaistuista sinkuista
Piece of My Heart tuli sinkkukoosteessa vastaan kolmisen vuotta sitten, ja nimen vaihduttua Nordic Twilight -muotoon lisääkin sinkkuja pistettiin maailmalle. Noista biiseistä vain uusin, eli
Don’t Kill Their Dreams, on kuitenkin mahtunut mukaan esikoiselle. Eikä tuotakaan komeaa sinkkua ole pistetty kiekon avaajaksi, vaan se soi vasta ankkurina. Rohkeaa vai uhkarohkeaa?
Ei sota paria sinkkua jää kaipaamaan, kun toisena soiva
Edge of Frozen Hearts pääsee kunnolla vauhtiin. Taas on todettava, että eräskin
Tuomas Holopainen on tekemisineen taatusti vaikuttanut lopputulemaan, mutta hyvä biisi on hyvä biisi ja tässä on aito metalliässä. Nopeasti kääntyilevä melodia on koukukas, Tuusan klassista laulua rikastetaan rouhealla metallisoitolla ja tausta vain kasvaa kasvamistaan. Heti perään soiva
Sleeping Beauty ylittää harvinaisesti viiden minuutin mitan, mutta rauhaisampi kaunokainen hyödyntää tarkoin joka sekunnin. Ykkösriviin itsensä kiilaa myös rokkaavampi
The Night When Winter Came, joka samalla leventää musiikin perustuksia onnistuneesti.
Nordic Twilight kisaa alueella, jossa yrittäjistä ei ole pulaa, mutta kuullun perusteella tämä ei todellakaan jää tähän. Soundien saralla budjetin oletettava rajallisuus on saattanut hivenen sitoa käsiä, mutta lopputulemaan se ei lyö pahasti kiilaa. Nyt vain soundia jalostamaan ja uusia melodioita jahtaamaan.
Mika Roth
Rimbacher: High Hopes on the Rocks
Omakustanne
Jyväskyläläinen
Rimbacher osaa hard rockin salat ja tietää kuinka nostaa panoksia. Se kävi selväksi jo alkuvuodesta 2022 ilmestyneellä
Chasing Ghosts -sinkulla, joka oli toinen debyyttialbumin peräti kuudesta sinkkulohkaisusta. Nyt lohkot on koottu yhteen ja yhteensä kymmenen biisin sekä reilun 40 minuutin mittainen hard rock -annos on alusta loppuun asti aitoa kamaa.
Hard rock, kimalteinen kasari glam, sekä aito blues rock. Pinnat on silattu modernia henkeä huokuvilla soundeilla, mutta syntikoita sun muita härpäkkeitä ei ole mukaan otettu, eikä moisia myöskään kaivata. Vanhinta laitaa edustava
Cocaine Eyes & Nicotine Stains on ehkä jo kolme vuotta vanha numero, mutta pandemian päivien menoraita ei ole menettänyt prosenttiakaan tehoistaan. Isosti vedetty kertsi, räyhäkkäät kitarat ja sopivasti kaikua, eikä kaava petä. Ankkuriksi sijoitettu kesän 2022 sinkkuässä
Last Breath of Rock ’n’ Roll osoittaa myös, että vielä on kitararockissa henkeä jäljellä. Ehkei kuvioissa ole juuri mitään uutta, muttei toisaalta mitään turhaakaan ei ole mukana ja melodia toimii kuin häkä.
Rimbacherin tapauksessa onkin turha nillittää muodosta, koska se pitkälti joko miellyttää tai ei. Huomio kannattaa sen sijaan keskittää itse biisimateriaaliin ja etenkin melodiakulkujen vahvuuteen. En nytkään ole ripustamassa herrain ylle mitään renessanssinerojen viittaa, mutta jos ensisijainen tavoite on luoda helposti tarttuvaa ja kulutusta kestävää kitararockia, niin jyväskyläläiset ansaitsevat täydet pisteet sarallaan.
Mikä hivenen heikentää tilannetta on se, että kappaleet on taottu selvästi samalla pajalla ja variaatioita ei juuri kuulla. Iso vaihde rusautetaan toistuvasti silmään ja sitten mennään kovaa ja korkealta hard rockin ja AOR:n tietä. Sinkkuina toimivaa settiä, mutta albumille kaipaisin muutakin, kuin vain pakollista balladikorttia.
Mika Roth
The Fërtility Cült: A Song of Anger
Black Widow Records
The Fërtility Cült oli Desibeli.netissä tapetilla viimeksi viisi vuotta sitten, kun kaikkea
Black Sabbathista
Genesikseen asti yhdistellyt
Kosmodysseia ilmestyi. Elettiin viimeisiä aikoja ennen pandemiaa ja sitten maailma pysähtyi pitkäksi aikaa, siinä missä kulttilaisetkin. The Fërtility Cült palaa viimein takaisin ja palaa vieläpä Kosmodysseian tarinaa edeltäviin aikoihin, eli A Song of Anger on edeltäjänsä esiosa ja samalla oma ehyt teema-albuminsa.
Sen tarkempia genreaitoja on turha lähteä pystyttelemään tälläkään kertaa ryhmän musiikin ympärille, sillä tätä soundilaumaa ei noin vain kahlita sanoin. Doom ja proge ovat mainiot luottotermit kenttää määritellessä, mutta avainsana on vapaus. Vapaus tehdä mitä vain, vapaus viedä musiikkia sinne, minne kukin kappale ja tilanne sitä kulloinkin vaatii – ja vapaus tehdä vaikka minkälaisia tyylillisiä sivuloikkia. Eikä siinä vielä kaikki, sillä myös psykedeelisiksi tulkittavat ainekset sekä jazz ovat rikastaneet entisestään soundia sekä ilmaisua. Esimerkiksi viehättävä
Briseis hyötyy ensinnäkin vierailevan
Minttu Tervaharjun vokaaleista ja työntää hetkittäin kaikesta edellä mainitusta koostuvaa soundia jopa ambientin suuntaan.
Soundien pehmeys ja pintojen siloisuus teki The Fërtility Cültin musiikista mielestäni viisi vuotta sitten rahdun liian täydellistä, mutta uuden albumin kohdalla en koe enää moisia ongelmia. Saksofonin sirot nuotit ja oletettavasti synilla luodut taustamatot saavat seurakseen riittävästi vokaaleja, kitaraakin, mutta tasapaino on nyt kohdillaan ja kuva jotenkin selkeämpi.
No Surrender, No Retreat äityy suorastaan takomaan ja meuhkaamaan, eikä
The Duelin tarvitse selittää hivenen heavyrockmaista henkeään.
A Song of Anger -albumissa on hurja määrä omaksuttavaa, mutta teemaisuus on enemmänkin tekstejä yhteen nitovaa maalailua ja musiikin kannattaa vain antaa viedä. Otsikko voi olla A Song of Anger, mutta itse koen kokonaisuuden myös positiivisena voimana.
Mika Roth
The Grammers: Rockfield
V.R. Label Finland
Kahdeksas pitkäsoitto on saavutus, johon harva bändi yltää. 25-vuotista taivaltaan juhliva
The Grammers julkaisi edellisen studioalbuminsa
Dream in a Minor Key seitsemän pitkää vuotta sitten, joten jatkoa on ehditty odotella. Tällä erää materiaalia on vedetty nauhalle pääosin livenä ja analogisesti legendaarisiksi katsottavassa ympäristössä. Walesin Rockfield-studio on kelvannut mm.
Queenille ja
Rushille, joten nyt ollaan legendojen jäljillä.
Lämpö myös kirjaimellisesti hehkuu soundeista, joita on ollut miksaamassa huippuluokan taiturit. Ja kun puhun huippuluokasta, niin nyt on kyse maailmanlaajuisesti tunnustetuista tekijöistä. Mitkään puitteet ja tekniset kikat eivät tietenkään auta nostamaan itse materiaalin laatua. Vaan eipä hätää, sillä jo ykkössinkuksi valittu
Live It Up osuu häränsilmään. Ensi kertaa kiekkoa kuunnellessa siivu todella pysäytti, kun klassinen hard rock saa melodisen kruunun otsalleen. Samaan majesteettisten onnistumisten koriin kopsahtaa myös kolmossinkku
I Know You’re Strong, jolla rock karkailee sopivasti lapasesta.
The Grammersin soundi on rikas ja täyteläinen, onhan bändissä ukkoa normipumppuja enemmän, mutta määrä on todellista voimaa vasta kun se osataan hyödyntää. Ja tämä seitsikko osaa limittää tekemisensä niin, että kolmeen ja puoleen minuuttiin mahdutetaan
Stealing My Heartin kaltainen kaunokainen. Sukulaisuus
Deep Purpleen ja
Uriah Heepin suuntaan on toisinaan ilmeisempää, mutta sekin lasketaan nyt eduksi. En ole vakuuttunut kaikista sinkkunostoista, mutta kitararock kaipaa toki aina kolmiminuuttisia iskuralleja, jotta
Oh Brotherin kaltaiset timantit loistaisivat kirkkaammin.
Olosuhteet ovat olleet suosiolliset ja tähdet oikeissa asennoissa, kun näitä yhtätoista siivua on ikuistettu. Tietysti puitteet vaikuttavat taustalla, mutta ydin on silti klassinen kitararock, siihen olennaisesti liittyvä melodisuus, sekä bändin kyky löytää yhdessä magiikkaa.
Mika Roth
The Linda Lindas: No Obligation
Epitaph
Los Angelesista kotoisin oleva
The Linda Lindas julkaisee jo toisen pitkäsoittonsa, vaikka vasta yksi kvartetin jäsen on täysi-ikäinen. Nuorena vitsa väännettävä jne., ja on nelikolla sentään jo enemmän ikää mittarissa kuin pari vuotta sitten, kun bändin mainio poppunk-joulusinkku
Groovy Xmas tuli vastaan. Popahtavaa ja tarttuvaa punketirollia olisi tarjolla nytkin ja plus 35 minuuttiin mahtuu peräti tusina raitoja.
Ryhmähenki tuntuu olevan kohdillaan, sillä peräti kymmenen biisiä on pistetty koko bändin nimiin ja vokaaleissa luotetaan kaikkien taitoon. Pitkäsoittojen välissä ehdittiin julkaista kelpo pino sinkkuja, mutta niistä vain vuonna 2023 ilmestyneet
Too Many Things ja
Resolution/Revolution ovat mahtuneet mukaan. Etenkin jälkimmäinen onkin sen luokan kitararock-leka, että moisen pois jättäminen olisi ollut sulaa hulluutta. Takovampi Too Many Things tuo raskautta soundiin, ja vielä enemmän rautaa ladataan tankoon
Excuse Me -vedolla, mutta jouhevuuttaan bändi ei hukkaa missään vaiheessa.
Kaikki kunnia siis rypistelyille ja rankoille osuuksille, mutta tarttuvammat palat sijaitsevat muualla.
Once Upon a Time pyörähtelee sirosti, siinä missä
Something Bout the Way ottaa raskaamman kitarasoundin ja leipoo siitä kauniita päiväunia. Säröä ja rosoa kyllä löytyy, mutta koukku on terässä ja sihti kohdillaan
”Hey-hey-hey” -huutoja myöten.
Yo Me Estresso -raidalla haitaria soittaa ikänsä puolesta tyttöjen isoisästä käyvä
”Weird Al” Yankovic ja yhteissoitto kulkee kuin unelma – tietysti.
Pop-koukkuja, tarttuvia melodioita, kimppa kertsejä ja hiukan raskasta laitaa. Harva saa päiväpoppailun ja öisen rockmetallin istumaan yhteen post-punkin, uuden aallon ja garagen kanssa, mutta nuorissa on voimaa ja The Linda Lindasissa taitoa. Pinnat vielä siitä, että albumi uskalletaan startata
No Obligationin kaltaisella äänijyrällä, jonka jälkeen vasta
All In My Head lähtee silittämään kuulijaa myötäkarvaan.
Mika Roth
Lukukertoja: 478
