Omakustannealbumit – Lokakuu 2024
Janne Suhonen: Pahan tytön CV
Joensuulainen konkariosastoa edustava Janne Suhonen omaa sen luokan CV:n, että herran tekemiset tulee huomioida tarkoin. Itse asiassa muistin mainiosti reilun kahden vuoden takaisen Särkyneiden toiveiden hautausmaa -sinkun, jonka voimin myös pitkäsoitto korkataan. Menevä veto tekee tutuiksi suomirockin, melankoliassa uitetun poprockin, sekä teatraalisten elementtien kanssa pelailevan levyn juonia.
Kymmenen siivun levy onkin konstikas ja kimurantti tapaus, eli paljon on paloja liikkeessä. Vaan eihän toisaalta venkoilevan outorockin imuvoima yllätys ole, että, kun uraa on luotu jo pitkään. Huijarit virnistelee kuin sirkuksen tirehtööri ja Luurankoja kaapissa konmarittaa yksityisyyden lipastot vinhoin rokein tuosta vain. Sielun Veljet saattaa löytyä lumppujen seasta, eikä mestari Röyhkä ole ajatuksena mahdoton, kun Cooper pistää kertojansa testiin. ”Citius, altius, fortius” kaikuu korvissa ja Alice Cooper radiossa, kun kovin ottein nuorta sielua jalostetaan ja traumoja luodaan.
Suomirockin ja uudemman ajan iskelmärockin rajaseudut ovat tätä nykyä vaikeammin määriteltävissä, mutta näkisin Suhosen kuuluvan sektorin säröisämmälle laidalle. Kiilaa valtavirran väliin isketään myös lyriikoilla, jotka eivät jätä epämukavuussektoreita rauhaan. Pahan tytön CV muistaa listan syntyneen sydänten palasista ja Kaunis kukka ei remutessaan juuri päivänkakkaroita poimi. Ennemminkin kertoja kokee olevansa piikikäs ja rikkaruohomainen olento, josta ei paljoa jälkeen jää.
Vinoja pintoja suosivaa suomenkielistä kitararockia, teksteissä vilahtelevia outoja kummallisuuksia ja tietysti melankoliaa annosteltuna isolla lapiolla. Pahan tytön CV ei varsinaisesti kaada raja-aitoja ja kampeudu barrikadeille, mutta toisaalta: Meren hiomat on oikeasti kaunis kappale, Tiikerinraidat osaa upottaa iskelmäisen koukkunsa syvään ja jo em. Särkyneiden toiveiden hautausmaa on yhä ykkösluokan rokkailu. Tummaa tahtoo olla ja varjoisaa, vaan ei lohdutonta, eikä todellakaan hymytöntä.
Mika Roth
Jodi Wild: Sunset Wonderland
Turkulainen muusikko, tuottaja ja DJ
Jodi Wild tuli tutuksi puolitoista vuotta sitten, kun mm. breakbeatin, jazzin ja housen kanssa leikitellyt
Concreate Heaven -sinkku osui kohdalle. Hieman yllättäen mainio biisi, tai sitä seuranneet kolme muuta sinkkua, eivät ole kuitenkaan mahtuneet albumille.
Sunset Wonderland on kuuleman mukaan ollut työn alla aina alkuvuodesta 2019 lähtien ja 14 kappaleen mittainen instrumentaalinen konseptilevy on kiistatta kaiken uurastuksen arvoinen. Välillä projekti on aloitettu alusta, mutta nähtävästi ydintä ei ole koskaan täysin pyyhitty pois, jolloin lopputulema on summa koko koetusta matkasta. Jodi Wild, eli
Joonatan Järvinen, on pohtinut musiikkia luodessaan ihmisen henkistä suhdetta luontoon ja musiikki kutsuukin kuulijaansa uppoutumaan ajatuksiin, työstämään ja oivaltamaan elämän tarkoitusta. Elämä kun tapahtuu nyt, eikä siellä mielen ’sitku’-rakennelmissa.
Mikä sitten on tuo otsikon Sunset Wonderland? Se rakentuu pitkälti analogisissa syntetisaattoreilla luoduista joustavista äänimaisemista, joissa äänet venyvät ja hiljaisuus on luotettava liittolainen. Loppulevyn kiintopisteeksi kasvava
Through Changes We’re Growing antaa syvemmän rytmin vallata alaa, mutta pieni flirtti r’n’b:n kanssa on vain maustetta. Ambient muistuttelee olemassaolostaan mm.
Slow It Down, There’s No Rush ja
Being Here Is Bliss -kappaleiden kautta, otsikoiden kertoessa ison osan oleellisesta.
Unknown Quest uskaltautuu groovekaistalle ja tästäkin raidasta nousee joitain
Mike Oldfield -pohdintoja, vaikka Wild tyystin omalla sektorillaan operoikin.
Sunset Wonderland on huomiota vaativa ja sen myös ansaitseva albumijärkäle, jonka hellässä huomassa aika kuluu päälle 51 minuutin verran. Tuo aika kannattaa kuitenkin ehdottomasti biisijoukolle antaa, sillä Wild saa arjen kiireet liukenemaan musiikillaan. Ei ehkä mitään bilemusaa, mutta aamuyön aikaan mm.
Walk To The Mystic Mountain ja
Life (Enjoy Every Moment) saattavat saada uudenlaisen elämän.
Mika Roth
Kick The Giant: Presence
Progejätin pitkä horros katkesi, kun
Kick The Giant antoi keväällä taas elonmerkkejä
Stop Signs -sinkun kautta. Tuolloin oli tiedossa, että pitkään työn alla ollut debyyttialbumi oli tuloillansa ja tässä se nyt on. Kymmenen vuotta debyyttisinkun jälkeen viimein valmistunut Presence. Läsnä ovat ainakin kasarin hard rockin riemullisuus, sekä progehtavat palikat, joilla hiukan metalliltakin maistuvaa nuottikeittoa on lähdetty hämmentämään.
Ensinnä haluan nostaa esiin nopeuden ja vauhdin, jolla nelikko laukkaa läpi kappaleidensa nuottitiheikköjen. Koska esikuvat mitä selvimmin löytyvät 80-luvun vauhdikkaista ja progehtavista hard rock -koneista, ovat yhtymäkohdat niin
Totoon kuin
Rushiin lopulta väistämättömiä. Suoraa vertailulinjaa ei voi kuitenkaan piirustaa tuosta vain, sillä Kick The Giant on sekoittanut uudempia palikoita tuttujen ja turvallisten osasten sekaan.
Out of Time on hetkisen kuin parhainta kasaripaluun tehnyttä
Deep Purplea, mutta kuvaan kiilaavat myös action rockin milleniaalit. Tutut kaistamaalaukset eivät pidäkään paikkaansa ja tienviitatkin osoittavat ristiin.
Kova rokkipoliisi voisi moisesta rockslalomista jo harmistua, mutta kun
Damned and Divine paiskaa eeppistä pyyhettä vasten kasvoja, on vaikea olla viihtymättä. Ihan mahdotonta
Van Halenin ja modernimman poprockin tiikerikakkua, mutta maut ovat kohdillaan – sitä ei kukaan voi kiistää. Ja kun progen kanssa värkätään ja isoja ollaan, niin
Distant Memories voi ja saa kantaa yli seitsemän minuutin, sillä tokihan jokaiselle progepumpulle suodaan oma supereeppinen hetkensä debyyttialbumilla. Joku roti!
Presence ei loksauttanut leukaani paikoiltaan, mutta huomaan viihtyväni musiikin parissa ja hyräileväni joitain melodioita miltei huomaamatta. Ja se jos mikä on aina merkki, joka kannattaa huomioida. Vielä kun
Elton Johnkin kumpusi jostain mieleen, on läsnä oleva kattaus ainakin lavea sekä rikas.
Mika Roth
Kuolleet kuolleet: En oo ookoo
Kuolleet kuolleet on Kotkassa vuonna 2022 perustettu yhtye, joka soittaa tinkimätöntä punk-rockia, jossa on vahvoja metallivivahteita. Tai näin ainakin debyyttialbumin saatesanoissa todetaan. Ensimmäisen sinkkunsa vuonna 2023 julkaissut nelikko on potkinut itselleen melkoiset alkuvauhdit ja esikoisen kahdeksan rallia onnistutaan sovittamaan 22 minuuttiin. Periaatteessa albumin rajat ovat siis hieman tulkinnanvaraiset, mutta ei nyt nillitetä moisesta.
Debyyttisinkku
Menkää töihin! löytyy itse asiassa kiekon loppurähinöistä, vaikka itse olisin sijoittanut superenergisen ja mallikkaan pläjäyksen kärkeen. Sen sijaan ankkuriksi sysätty
Aki Sirkesalo rock on sellaista klassisen rockin murikkakierrätystä kieli poskessa, että kannattaa keskittyä sitä edeltäviin raitoihin. Videobiisi
Hei beibi mul on kliffaa osuu action rockin ja punkin välimaastoon, simppelin melodiakuvion haroessa lupaavasti. Toinen videosinkku
1000001 ongelmaa on melkein ideoitaan vilkkaampi kiskaisu, vaikka
”vuodan vuoksesi niin kuin Kennedy” osuva heitto onkin.
Kuolleet kuolleet melskaa ja räyhää useimmiten niin vimmatulla voimalla, että johtoajatus tuntuu kroonisesti karkailevan käsistä.
Ei multa mikään koskaan onnistu omaa melodian, jota olisi voinut hyödyntää huomattavasti tehokkaammin ja
Tuoppi kohoaa jättää lähinnä puolittaisen maun suuhun. Taustan raastoa tehdään kovin yksioikoisesti, aivan kuin kiire olisi painostamassa ja pakottamassa kroonisesti niskassa. Soolokin katoaa hälyyn ja sovitusten saralla raakilemaisuus päästää ilmat pakenemaan palloista.
Halusin nostaa levyn koosteeseen kuitenkin siitä syystä, että mielestäni isossa osassa biisejä on huimasti potentiaalia. Lopputulema on tässä vaiheessa vielä kovin geneeristä punkrokettirollia ohuilla metallipinnoilla, mutta haistan mahdollisuudet muuhunkin. Soundia varioiva
Kuppien kuningas ja vimmainen
En oo ookoo ovat osumia, siinä missä em. Menkää töihin! -julistuskin, siispä nyt vain lisää räminää purkkiin.
Mika Roth
Lipa Liukkonen: Elämänkaari
Kevyesti iskelmältä maistuvalla kantrilla mennään, kun
Lipa Liukkonen kokoaa yhteen soolodebyyttialbuminsa. Lahtelainen laulaja/lauluntekijä on viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana pistänyt pihalle peräti kahdeksan sinkkua, joista
Jos me muutetaan yhteen tuli vastaan sinkkukoosteessa. Esikoispitkäsoitolle ovat mahtuneet kaikki sinkut, mitä nyt albumiversiot eroavat viidessä tapauksessa enemmän ja vähemmän aiemmin kuulluista muodoista.
Elämänkaari on nimensä mukaisesti joukko oikeasti eletty tarinoita, joissa Liukkonen ruotii sielunsa valoja ja varjoja. Paljon on tapahtunut, toisinaan ikäviäkin juttuja, mutta katkeraksi tai myrkylliseksi vastoinkäymiset eivät ole herraa kääntäneet. Peräti kahtena versiona kuultava
Laskekaa kivet maahan tarkastelee tapahtunutta tuhlaajapojan kulmasta, kun sinisilmäistä ja kotiin palaavaa seikkailijaa on vedetty nenästä joka käänteessä.
Mustaa jäätä on synkin hetki, nopean muodon heijastellessa sanojen kovuutta, vaan nytkin amerikkalainen soundi koristaa reunat kauniiksi – ja sanat ovat tietysti nytkin monitulkintaiset.
Enemmän lämpöä johdetaan, kun
Pohjimmiltaan kiltti mies pohdiskelee elon kummallisuuksia ja hehkuva kitarasoundi täydentää tunnustusta.
Kun olit pieni heijastaa vanhemman tuskailua, kun oma pikku lintunen lähtee väistämättä pesästään jossain vaiheessa ja lapsuuden aika alkaa olla ohitse. Elämä kulkee vain eteenpäin, mutta joskus olisi mukavaa pysäyttää kellot edes hetkeksi. Yllättäviä siirtoja ovat klassisempaa rockballadia muistuttava
Villi tyttö ja miltei häijyksi äityvä
Jos en tietäisi paremmin, jossa kertoja tietää pullon henkien kuiskivan demonien kielin. On eduksi tuntea myös sydämensä pimeämpi puoli.
Kantri taipuu oivasti kaihoon ja kaihosta on pohjoisen sielun langat kudottu, mutta Liukkonen tuo kaavaan myös pohjoisamerikkalaista jouhevuutta. Näin vältetään kivireen kiskominen perässä, kun kulku on hetkittäin suorastaan jouhevaa.
Mika Roth
Rückwater: Bored Machine
Yllätyin aidosti, kun tuhtia ja tuimaa stoner rockia soittavan
Rückwaterin albumin saatekirjeessä seisoi, että kyseessä on bändin toinen pitkäsoitto. Orkesteri tosiaan pisti pihalle kesällä 2020 debyyttialbuminsa, mutta kyseinen kiekko meni ainakin allekirjoittaneelta tyystin ohi noina vaikeina pandemia-aikoina. No, ei itketä menneitä vaan keskitytään tähän hetkeen ja uunituoreeseen Bored Machine -pitkäsoittoon.
Uusi uljas aika käynnistyi itse asiassa keväällä, kun
Homo Economicus -sinkku viskeli tarkkoja kiviään kohti ahneimpia apinoita, joiden viisaus on tulkinnanvaraista. Eikä virsi ole lyhyesti kaunis, vaan sinkulle kertyy mittaa yli 8 ja puoli minuuttia. Samalla lunastetaan puheet progehtavammista rakenteista ja biisiin pystytään pulttaamaan kiinni hyvinkin yllättäviä lisärakenteita ja siltoja. Toiseksi sinkuksi valittu
No More Air on muotonsa puolesta armeliaampi, kun alle viiteen minuuttiin ujutetaan jopa tarttuvaksi osoittautuvaa poprock-koukkua. Toki painoluokka on nytkin superraskas, mutta sekaan pääsee juuri sen verran valonpilkahduksia, että polulla pysytellään.
Grungeisesti akustista kitaraa kuvaan tuova
Follow The Money on ovelasti vallan negatiivisia voimia kritisoiva teos, joka on sovitettavissa niin yksilöiden kuin työyhteisöjenkin maailmaan. Raha puhuu, vaan harvemmin puhdasta totta maailmassa, jossa eletään suuressakin mittakaavassa totuuden jälkeistä aikaa. Kaiken tummuuden keskellä on sentään alle neljään minuuttiin rokkinsa roiskiva
Birthday Boy, jonka tahtiin kelpaa pomppia ja hoilata. Puristusta sopivasti höllentää myös hetkittäin hyvin syvissä vesissä uiva
Blue Lake Escape, mutta tuskahan tarvitsee toimiakseen jotain vastapainoksi.
Bored Machine saattaa olla kielikuva kyllästyneestä ihmisestä, sähkökemiallisesta koneesta, joka ei jaksa enää laukata haaveiden, rahan ja vallan perässä. Vai olemmeko kyllästyneet kaikkien muiden säntäilyyn ja jos kaikkia kyllästyttää, niin pitäisikö joukkohorroksesta herätä kerralla? Pohtiessa kelpaa luukuttaa Rückwaterin raskaampaa, progempaa ja syvempää stoneria, jolla groove kukoistaa ja koukut toimivat.
Mika Roth
Tomy Laisto: Penumbra
Raskaamman ilmaisun tunnelmallisempaan sekä keveämpään linjaan ainakin hetkellisesti vaihtanut
Tomy Laisto pääsi kiistatta yllättämään debyyttisoolosinkullaan.
This Summer on yhä hyytävän kaunis ja akustinen kitara saa satunnaisten kavereiden kanssa vastata myös muun albumin materiaalista. Vierailijoita kuullaan yli puolella raidoista, mutta levyn eheyttä moinen ei uhkaa.
Ja aloitetaan suoraan kovasta päästä, eli
Rainer Nygårdin kanssa esitetystä
Circular-raidasta. Olen tuskin ainoa, jolle tämä sielukkaisiin vokaaleihin ja akustiseen kitaraan nojaava kaunokainen tuo mieleen
Alice In Chainsin tekemiset. Eikä kyse ole vain puolisvengaavasta melodiakulusta ja äänimaiseman hienoisesta keinumisesta, vaan myös sisäisestä palosta, joka kääntyy lähes polttavaksi tuskaksi. Kappale villiintyy, siis albumin mittakaavassa, äänekkääksi, mutta on kuitenkin niukan vähäeleinen. Hiljaista melskausta ja pari ryöpsähtävää nuottinippua, sekä sielusta kajahtavaa hipihiljaista laulua.
Näillä mennään halki levyn ja ainesten keskinäiset suhteet voivat tuntua luettuna puolivillaisilta, mutta kuunnelkaapa vaikka sisaruslauman hiljaisinta laitaa edustava
Comparison. Ottaahan se seitsemän minuuttia ja osia, vaan mitään ei voisi jättää pois menettämättä biisin ytimen olennaisia osia. Intromainen
Hue on ainoa alle kolmi- ja neliminuuttinen numero, siivun tuntuessa ironisesti ainoalta aineksiaan pidemmältä hetkeltä. Kovatasoisten vieraiden osaamista hyödynnetään, mutta kaikki kuulostaa jatkuvasti Laiston itsensä tekemiseltä. Jopa
Christopher Amott on vain yksi bändiläinen, kun
Day Before Yesterdayn ominta muotoa haetaan – ja onnistuneesti haetaankin.
Tuleva on tuntematon, mutta ankkuri
All The Time päästää sähkökitaraa aivan pieniksi hetkiksi ääneen ja taustan kiippareilla luotu häly tihenee. Pohjustaako Laisto paikkaa jatkolle, hiukan sähköisämmälle seuraajalle? Ken tietää, fakta on kuitenkin se, että Penumbra on tilansa ja julkaisunsa ansainnut.
Mika Roth
Öuran: Fåglan på rymmin
Öuranin kohdalla tein poikkeuksen, sillä tämä levy on julkaistu jo lähes vuosi sitten. Desibeli.netin toimitukseen komea vinyyli saapui kuitenkin vasta hiljattain, joten tuoreesta musiikista ei ole kyse. Ruotsinkielistä folkrockia soittavan bändin esikoisalbumi on kuitenkin tapaus useammallakin tavalla ja tasolla. Ensinnäkin tämä taitaa olla ensimmäisiä Larsmon murteella tehtyjä albumeita. Lisäksi levyn tekstit muodostavat tarinan ja itse musiikki on vahvaa.
Perinteisemmällä folkilla lähdetään liikkeelle, mutta kun
Balladen om den väldige tjyyvens sista färd pääse lyöntivuoroon, huomaan hukkuneesta varkaasta kertovan tarinan kähveltäneen jossain välissä myös sydämeni. Folkpoprokkis rullaa kuin itsestään ja tyylille elintärkeät soundit suorastaan hivelevät korvia. Sähköistä, akustista ja ilmavan kerroksellista, arvoituksellisuutta unohtamatta.
Spader Maja on tekstin ja musiikin puolesta kädenojennus countryn suuntaan, vaikka Öuran linjansa pitääkin. Tummempaa ja säröisempää folkrockin laitaa tutkaileva
Mördarens hus ajaa soundit jo aivan rajoille, vaan rupisempi muoto sopii murhaajan talosta kertovaan tekstiin kuin veri veitseen.
Larsmon murre saattaisi olla vakava raja-aita monelle kuulijalle, mutta tämäkin on otettu huomioon ja arvioitavaksi saapuneen levyn mukana olivat englanninkieliset käännökset. Ja heille, jotka eivät vinyyliä pääse soittamaan, löytyvät käännökset tätä kirjoitettaessa ainakin Bandcamp-sivustolta. Eikä edes ruotsia paremmin hallitsevalle ole helppoa seurata kaikkea laulettua, joten nöyrästi vain käännöksiä tiirailemaan.
Folk on voimaa ja sinkuksikin fiksusti nostettu
Vid vattenbrynet osoittaa viimeistään bändin musiikin leveyden ja arvon. Ryhmä pitää kunniassa rikkaita juuria ja folkin perintöä, mutta ei jää minkään rajan vangiksi. Musiikki voi ja saa kasvaa kohti folkpopin ja poprockin ketoja, itse biisien ollessa kuninkaita, jopa yhtenäisen tarinan rinnalla. Elämä jatkuu, kovatkin muistot haalistuvat ja kun
Trädgården sulkee levyn, ollaan jälleen perusasioiden äärellä. Kädet mullassa, ajatukset tulevassa ja katse jo horisontissa.
Mika Roth
Lukukertoja: 658
