Raskaampi albumikooste – Lokakuu 2024

Alias Noone: Weight of the World
Inverse Records

Koukeroisempaa ja raskaampaa metallia esittävä Alias Noone on ehtinyt taittaa jo kelpo taipaleen, mutta syystä tai toisesta kaikki ryhmän aiemmat pienjulkaisut ovat suhahdelleet ohitseni. Vuoden 2021 kahdelta ensimmäiseltä EP-levyltä ei ole esikoisalbumille mahtunut vetoja, mutta sen jälkeiset viisi sinkkua löytyvät kaikki Weight of the World -pitkäsoiton sisältä.

Alias Noonen tummaa tyyliä on vaikea naulata millään yhdellä sanalla, tai edes sanaparilla. Tavaton melankolisuus ja varjoja suosiva melodisuus ovat keskeisiä tukipilareita, rakenteiden kääntyessä usein jonnekin progehtavan ja eeppisen välimaille. Kerroksia ei emmitä latoa toistensa päälle, mikä tekee toisinaan ryhmän metallikatedraaleista kovin mittavia. Liiankin mittavia? Rajoilla ollaan, mutta mielestäni bändi osaa riittävän useasti väistää mammuttitaudin oireet. Toki mm. Shadowkeep vaatii tarkkaa korvaa ja mieltä, kun huimaa rakennelmaa kuuntelee ja verkalleen purkaa, vaan kaikki on tarkoituksella paikoillaan.

Yhtye kaipasi apuvoimia joihinkin massiivisiin kohtiin ja niissä koskettimet sekä ohjelmoinnin hoitava Jarno Hänninen (Dead End Finland) on mies paikallaan. Melodisempia vokaaleja sekaan pistää kolmella raidalla myös Saara Nurmela, ja nämä lisät nostavat kummasti albumin lopullista pistepottia. Paljon on paljon, mutta etenkin metallin puolella enemmän ääntä ja voimaa on usein käännettävissä bonukseksi. Hieman oudosti juuri kosketinten ja efektien lisä vie yleistä soundia mielestäni lähemmäs modernia deathia, vaikka mitään ratkaisevaa siirtoa on vaikea osoittaa.

Albumi on nopeimman iskuvoimansa puolesta raskaasti etupainotteinen, sillä Intron perään kuullaan oitis kolme sinkkua peräjälkeen. Näistä aggressiivinen Into Nothing ja eeppisyyden katot tieltään räjäyttävä Shadowkeep on vaivatonta nostaa helmien joukkoon. Sinkkujen ulkopuolelta etenkin huiman iso Lighthouse ja doomin kanssa lapioita kolisteleva Fragments ovat melkoisia jässiköitä. Kokonaisuus on kohdillaan ja vaikka elämä on haastanut yhtyettä, niin toivon taipaleen myös jatkuvan.

Mika Roth

---

Hagalas: Mentes Reae
Inverse Records

Jyväskyläläinen death orkesteri Hagalas osui kohdalleni keväällä 2022, kun As A Unit EP antoi suoran death metalin soida lisukevapaana. Keväällä käynnistyi uusi ketju, kun tulevan albumin ensimmäinen sinkku, Domesticated Violence, ilmestyi. Bändiltä tuli myös nippu pienjulkaisuja vuosina 2018–2022, mutta noilta kiekoilta ei pitkäsoitolle ole siivuja mahtunut. Eli pöytä on jossain vaiheessa putsattu ja hyvä niin.

Sinkkuja on sitten maaliskuun ilmestynyt itse asiassa kokonaista neljä kappaletta, mutta kiekon saa avata pitkäksi ja melodiseksi introksi osoittautuva Mens Rea. Kappaleen lopussa taustalla alkaa jo paukkua isommin, minkä jälkeen Metaself alkaa heiluttamaan death-kirvestä komeassa kaaressa. Sinkut on ripoteltu sinne tänne pitkin kiekkoa ja toimintaa leimaa ehyen albumikokonaisuuden metsästys. Eikä jahti ole turhaa, sillä biisit ketjuttuvat hyvin, jatkavat toisiaan ja vievät kivirekeä vuoroin ylös ja alas mäkiä. Tyyli on tinkimätön ja vokalistin ilmaisu karu, vaan kaikki pelaa ja soundipuoli pysyy tiukasti kurissa.

Metalli on tuimaa, mutta sinkkuveto Rememberance Fades päästää seokseen mukaan rahdun rokkaavampaa rullausta. Näissä kohdin bändi soundaakin hyvällä tavalla ruotsalaiselta, kun pienen pieni melodisuus ja jouheva kulku vievät kuulijaa. Heti perään kajahtava Insanity Hubris rikkoo myös sopivissa määrin muotteja ja biisikaksikko muodostaa vahvan keskiharjanteen levylle. Alkupuolelle sijoitettu Hope Is a Lie on oman kukkulansa kuningas, muita raitoja moittimatta, ja albumin loppua kruunaa ainoana lähemmäs kuutta minuuttia kurottava Reprical Scars. Ankkuri eroaa ympäristöstään ja doom-vivahteet sekä häivähdys jotain muinaisempaa pistävät padan porisemaan.

Mentes Reae on joukko erilaisia death-kappaleita, joista osa tarttuu välittömästi kiinni, mutta se on myös jotain muuta. Se on death-albumi, jota voi tarkastella myös mittavampana kokonaisuutena. Samalla osat kasvavat ja saavat uusia merkityksiä.

Mika Roth

---

Infirmum: From The Depths I Cried
Earache Records

Vajaa kolme vuotta sitten Infirmum haki muotoaan, kun kitaristi Timo Solosen yhden miehen doom metal -projekti muuntui yhtyeeksi. Seitsenhenkistä ryhmää tituleerataan lennokkaasti sinfonisen doom metalin Ultra Braaksi, mutta (jälleen) uuden vokalistin esittelevä kiekko on kaikkea muuta kuin kertoilua tyttöjen välisestä ystävyydestä.

Albumin ykkössinkku Burn palaa kirkkaalla ja kuumalla liekillä, mitan jäädessä ’vain’ reiluun viiteen minuuttiin. Kirkkaista naisvokaaleista vastaava Sabine ja murinat basson rinnalla hoitava Eliel pitävät lohkareet liikkeellä, ison soundin pysyessä ilmavana. Tuttujen kitaroiden rinnalla, takana ja toisinaan yläpuolellakin operoivat Elyan sello sekä Ernan koskettimet, mutta tärkein sana on tasapaino. Infirmumin soundissa on huiman monta tekijää, vaan kaikkea leimaa positiivinen balanssi, joka tuo doomahtavaan metalliin sävykkyyttä. Rosoa on ja pitkissä nuoteissa piisaa, mutta kaikelle löytyy tilaa.

From The Depths I Cried onkin ensisijaisesti albumikokonaisuus ja kuuleman mukaan valmiiksi työstettyä materiaalia löytyisi jo toisenkin pitkäsoiton verran. Tupla-albumia ei kuitenkaan haluttu julkaista tässä vaiheessa, mikä voi tietysti tarkoittaa myös sitä, että pitkäsoittojen väli ei pääse tällä erää karkaamaan ihan neljän vuoden mittaiseksi. Iso soundi jyrää hetkittäin armotta, mutta nostan esiin myös eteerisempiä ja rauhaisampia äänikenttiä mukaan tuovan Peace-kappaleen. Brasiliaan saakka tarinan juonteita vievä Icamiabas on ankkuri, jonka jälkeen on vaikea todeta hetkeen mitään. Infirmum kun osaa ajaa äänivallinsa niin kiinni sieluun, että musiikin voi kirjaimellisesti tuntea sydämellään ja sielullaan.

Infirmum vahvistaa asemaansa kotimaisen doomin kärkijoukoissa toisella albumillaan, jolta on haastavaa osoittaa toimimatonta kohtaa tai turhaa minuuttia. Kuunnelkaapa vaikka kirkkaimpia valokeiloja väistelevä Everlasting ja antakaa mielenne kiitää, saatatte päätyä yllättäviinkin paikkoihin.

Mika Roth

---

Mons Ignifer: Chronical Melancholy

Viimeksi kun jytää ja jyrinää tarjoava Mons Ignifer osui kohdalleni, elettiin loppuvuotta 2022. Stonerin, perinteisemmän heavyn ja supertikkuisen raskasrockin kanssa roiskui, kun Sandgrado Sunrise -EP paukkui otsasta sisään. Hoito kuitenkin toimi ja tässä välissä ryhmä ehti pistää alkutaivaltaan pakettiin mittavalla kokoelmalla.

Toinen pitkäsoitto on lähtenyt muotoutumaan siis puhtaalta pöydältä ja raikkaan kulmikasta on myös uusi materiaali. En yleensä lainaile saatesanoja suoraan, mutta seuraava toteamus ansaitsee lainan: ”melodisuuden ei tarvitse aina tarkoittaa pelkkiä pop-elementtejä”. Halleluja ja kiitos siitä, että joku osaa sanoa tuon rehdisti ääneen. Mons Ignifer boogaa tyystin omin askelkuvioin ja esimerkiksi uusin sinkkuveto Despair Motherfucker! ansaitsee niin huutomerkkinsä kuin ruman sanansa. Lopputulos kun on siinä määrin raikasta paahtoa, että mussutuksille ei sijaa jää.

Chronical Melancholy vääntyilee ja kääntyilee levottomasti. Se on kuin taidekoulun friikkien kasaaman avantgardemetallipumpun ja autotallin perällä paukuttavan punkorkan kumma yhdistelmä, joka ei sivukommentteja kuuntele. Riffit roiskuvat ja melodiat purevat, epäsiististi ja silti tarkasti. Itsensä Lemmy osasi tuoda vastaavaa asennetta bassotaiteiluunsa etenkin parhaimpina livepäivinä ja tuo sama alkemistinen metalli/rock/punk -juttu on löydetty nyt Seinäjoen suunnalla. Overcomingin särö menee ruvelle ja rummut jytisevät, eikä tuskaisa Amuse and Amaze ole mikään puhtoinen helmi – mutta hitto, että tuntuu silti niin hyvältä.

Metallia, stoneria, raskasrockia, sludgea, doomia, ehkä hiukan deathinkin punkahtavaa mustuutta, sekä tietysti kunnon lasti kroonista melankoliaa. Näistä aineksista on saatu kasaan persoonallinen jysäys, jonka parissa voi pitää ikävän loitolla. Kuuntele siis miltei instrumentaali Things Beyond Things ja vaikutu, ja jos mitään ei tapahdu, niin tarkista oitis pulssisi.

Mika Roth

---

Mutant Blast: Soulsteeler
Rockshots

Mutant Blast jäi mieleen kolmen vuoden takaisella Detonation EP:llään. Enkä puhu vain komeasta nimestä ja kansikuvasta, vaan ryhmän uniikki death’n’rollin ja alkuvoimaisen thrashin sekoitus ponnahti selvästi irti ajastaan. Sama tuttu ja silti riittävän uniikki meno jatkuu debyyttialbumilla, panospinojen vain kohotessa maailmanlopun reunamilta löytyvän saluunan pelipöydällä.

Esikoisalbumin avaus on aina tärkeä hetki, eikä Satan’s Pawn petä odotuksia. Kitara lähtee jauhamaan ensin toisessa kanavassa, pian koko bändi liittyy mukaan ja terävä soitto saa kulkea aikansa, kunnes vokalisti liittyy viimein mukaan. Soundit ovat samaan aikaan historian pölyisistä hämäristä ja tiukasti tätä päivää, välillä leikitään efektien kanssa, mutta kun Acid Rain ryhtyy satamaan niskaan, on turha lyödä hanttiin. Black Mass edustaa myös alallaan iskevintä kamaa ja sinkkukaartin alfa on kiistatta äkäinen Into the Night -rysäys. Raakaa mutta taiten annosteltua voimaa sopii ihailla.

Soulsteeler on pääosin tuttua ja turvallista mäiskettä, mutta löytyy levyltä muitakin puolia. Kesällä sinkkuna ilmestynyt Final Day tuo mukaan kummitushuvipuistoa ja elokuvamaisempaa maalailua, taustan koskettimien roiskiessa väriä seinille. Aivan omaan luokkaansa, useammalla eri mittarilla, nousee myös kahdeksanminuuttinen For the Sake of Humanity, jolla yhtye päästää irti eeppisemmät mutanttinsa. Ankkuri on silti se mojovin yllätys, koska varhaisen Iron Maidenin esikoisalbumilta löytyvä Prowler ei ole rautaneidon lainatuimpia ja/tai muistetuimpia ässiä. Oikeus on kuitenkin tapahtunut ja kyseinen arkistojen helmi saa viimein ansaitsemaansa huomiota.

Soulsteeler on siis perinteisyyttä kunnioittava 9 raidan ja reilun 40 minuutin annos menneitä aikoja huokuvaa metallia, mutta myös jotain enemmän. Jotain aikalinjat sekoittavaa ja näin myös uutta luovaa tekemistä, joka ei tyydy vain lämmittelemään vanhoja tekemisiä.

Mika Roth

---

Parashyne: Calibration

Melodista rockmetallia soittava Parashyne vilahti Desibeli.netin sivuilla pariin otteeseen kaksi vuotta sitten, kun tuolloin vielä muotoaan hakeva bändi etsi soundiaan. Alku oli lupaava ja One on yhä jaloillaan seisova kokonaisuus, mutta vuoden 2024 Parashyne on ottanut monta tärkeää edistysaskelta.

Ehdoton vahvistus on kannuksensa jo monesti ansainnut kitaristi Samuli Federleyn, joka ei ole ainoastaan huiman nopea, vaan tätä nykyä myös ilahduttavan vivahteikkaita nuotteja kuusikielisestään manaava taituri. Basisti Sofia Kaipainen on Federleyn tavoin ”löytynyt matkan varrelta mukaan” ja levyn otsikko viittaakin ryhmän kalibrointivaiheeseen, kun palasia sovitellaan ja ominta soundia hahmotellaan yhä tarkemmin sekä hienosyisemmin. Paketin täydentää Tomas Kasprzykin ohjelmoimat rummut, jotka antavat ainakin tuhdit ja tasaiset pohjat kiekolle, jos nyt orgaaninen groove jääkin samalla asemalle.

Kaikki kunnia perusrakenteille, mutta korva lepää Federleyn kitaran ja primus motorina häärivän Tanja Härkösen vokaalien käydessä leikkimielisiä kisailujaan. Hard rockin ja melodisen metallin opit hallitaan, eikä Calibration ehkä yllätä, mutta työn tason laadukkuus saa satunnaisen arvioijan ainakin myhäilemään tyytyväisenä. Varhaisempia julkaistuja numeroita ei pitkään työstetyllä kiekolla enää kuulla, mutta ’uudetkin’ biisit kyllä kantavat. Sinkkuvero It All ja sen vanavedessä uiva Private Dementor rakentavat vahvan keskiön, jonka perässä soiva Nebula-instrumentaali luo sielua isoin elein ja pienin nuotein. Beehive / Crocodile Smile -sinkkukaksikko antaa alussa aitoa tähtisadetta, kun vakavia aiheita käsitellään yllättävänkin kovin sanakääntein ja vertauksin.

Spektriä siis riittää, varjoja myös, mutta liikaan tummuuteen bändi ei kuitenkaan sorru, eikä synkistelystä ole Parashynessä mielestäni lähtökohtaisestikaan kyse. Rokkaavaa ja toisinaan hiukan progehtavaa kamaa, joka tarttuu ja jonka pinnan alla virtaa silti enemmän kuin ensivilkaisulla ehkä uskoisitkaan.

Mika Roth

---

SulfuriS: Corpus // Animus
Inverse Records

Metallia voi takoa niin monin eri tavoin. Toiset korostavat melodisuutta ja tarttuvuutta, toiset taas brutaalisti ja säröisästi syntyvää voimaa. SulfuriS pyrkii rohkeasti yhdistämään nämä kaksi maailmaa, sekä nipun muutakin yhden lavean varjon alle. Corpus // Animus on rohkea ja ennakkoluuloton esikoispitkäsoitto yhtyeeltä, joka pitkälti niputtaa aiemmat sinkkunsa yksiin kansiin ja pistää saman verran uusia vetoja kavereiksi, vaan onko biisijoukosta ehyeksi ryhmäksi?

Tätä kirjoitettaessa tuorein sinkku, Parasite and Eye, saa jopa synnytettyä mielleyhtymiä 80-luvun klassisemman raskaan metallin tekijöihin. SulfuriS kun osaa kääntyillä liukkaasti riffiensä harjoilla, mutta myös upottaa ovelasti tarraavia melodioita näennäisen raakoihin äänimaisemiin. Itse teksti sinkauttaa kuulijan keskelle luonnon ihmeellistä maailmaa, jossa loiset juhlivat ja kuolo korjaa pottia. Ymmärtääkseni vanhinta julkaistua materiaalia edustava Malleus Maleficarum ei ole taas niinkään etäällä thrashin pioneerien jauhannasta, jos nyt deathpartikkelit tahtovatkin pinnat peittää sateellaan. Vokalisti/basisti Vincent Liliumin rouhea tyyli saa tukea melodisemmasta puolesta, mutta vain mausteenomaisesti.

Yhtäältä vanhaa ja silti myös osiltaan uudenlaista, on SulfuriSin ohjenuora. Soitossa avaimia ovat jouheva sujuvuus, raakuutta suosiva soundi sekä mukavasti kaavoja pirstaleiksi hakkaava yllätyksellisyys. Koskaan et voi olla täysin varma siitä, mitä seuraavaksi naamalle pamahtaa, ja moinen on mitä virkistävintä metallin joskus niin kovin konservatiivisessa maailmassa. Keskelle kiekkoa sijoitettu Pollinators pysyy liki luontoaihetta, ottamalla pölyttäjät käsittelyyn, eikä kuuden ja puolen minuutin mitta saa kylkeä pistämään.

Corpus // Animus on tasaisen vahva ja metallin rikkaan historian eri puolia esiin nostava paketti, josta jää mielestäni puuttumaan vain ripaus persoonallisuutta. Muodot hallitaan ja tyylit taidetaan, vaan mikä on lopulta ominta SulfuriSta? Kasassa on isompia linjoja hahmotteleva kiekko ja suurin kysymys kuuluukin: mihin tästä?

Mika Roth

---

Where’s My Bible: Kave

Where’s My Bible on yhtyeitä, jotka pitivät itsestään metakkaa pandeamiankin aikana kiitettävästi, mutta jotka vain jotenkin jäivät tuolloin allekirjoittaneelta sivuun. Kuuden vuoden takainen M ’N’ R -albumi lanseerasi jännää mosh’n’roll tyyliä, jossa tiukkaa metallia, raskasta rockia ja hiukan punkkiakin soviteltiin yhteen. Vaan se oli silloin ja nyt on nyt, eikä Kave jatka suoraan siitä mihin debyytti jäi.

Kuten todettua, en ole seurannut kovinkaan aktiivisesti Where’s My Biblen tekemisiä, joten Kave pääsi yllättämään useammallakin tavalla. Ensinnäkin levyn äänimaisema on synkkä, suorastaan tervaisen musta. Saatesanoissa bändin vokalisti Jussi Matilainen kuvailee, kuinka toinen pitkäsoitto tuntuu uuden alulta ja siitähän tässä on kyse. Oli maailma ennen ja on nykyinen maailma, jossa Where’s My Bible runttaa blackin ja deathin väliin osuvaa metallia superraskaassa sarjassa. Mukana on yhä hurjaa rullaavuutta ja päälle käyvää voimamyllytystä, mutta luonne ja vivahteet ovat totaalisen erilaiset verrattuna aiempaan.

Kave vie kuulijan mystiseen pohjoiseen, kansantarujen, luonnon mytologisten voimien ja niistä kumpuavien energioiden keskelle. Levyn keskuskohdaksi nostetaan nimikappale Kave, mutta myös sitä seuraavat hetket ovat mielestäni tärkeitä kokonaisuuden ymmärtämisen kannalta, nimenomaan albumimitassa. Kuolevaisuutta jo otsikossaan pohtiva Deyr sjalfr it sama on Riina Rinkisen vahvistama kaunis johdatus melodista puolta valottavaan Ghost from the past -hetkeen. Tämä linkittyy puolestaan Rahkoon, tuohon alkuvoimaiseen metallilähteeseen, joka on myös levyn uusin sinkku. Biisi on miltei liian mittava, mutta jäsentyy etenkin ympäristössään osaksi suurempaa maisemaa.

Tämä on kiistatta uusi alku, jonka myötä taival bändin edessä on täynnä uudenlaisia mahdollisuuksia. Kave on raskas, mutta melodinen, koetteleva ja samaan aikaan runsain käsin antava. Kiehtovan uutta ja erilaista.

Mika Roth