Pienet

Pienet - Elokuu 2024

22.08.2024

Anna Valoa: Satumaisia sointuja / Ihon alla kohisee

Anna Valoa on tamperelainen artisti ja lauluntekijä, joka luo uutta suomalaista poppia orkesterinsa kanssa. Vokalisti siis kirjoittaa materiaalin, jota ns. perinteisillä soittimilla – eli kitaralla, koskettimilla, bassolla ja rummuilla – varustettu yhtye soittaa. Takana on jo vuosien kokemus, mutta tuore tuplasinkku on silti debyyttijulkaisu.

Sinkun A-puoli on kertomus vinoksi kääntyneestä rakkaudesta, jossa toinen rakastaa ja toinen on rakastettavana, tietäen olevansa jotenkin korkeammalla, arvokkaampana. Kertoja on se toinen, joka ei sitten kuitenkaan riittänyt. Ainekset kitkerälle tilitykselle ovat siis olemassa, vaan kappale ei ole katkera. Kertoja on näet löytänyt arvonsa, ymmärtänyt merkityksensä ja katsoo nyt taaksepäin lähinnä huvittuneena. Reipas poprokkis soi isosti ja menevän siivun kaveriksi kuullaan rauhallisempi Ihon alla kohisee, joka istuu alas ja vain katselee aikansa elämän ihmeellisyyttä. Kertoja tarkkailee hieman epätodelliseltakin tuntuvien juhlien väkeä, olemmeko elon jälkeisessä tilassa vai ovatko juhlat vertaus itse elämästä? Ken tietää, mutta viehättävä ja polveileva kappale pinoaa kaunista kaihoa isommalle lautaselle lopun kasvatuskohdassa.

Kaikki lähtee materiaalista, joka on nyt ensiluokkaista, mutta nostan hattua myös vahvalle tuotannolle. Ansionsa ansaitsee myös sovituspuoli, jolla kummastakin kappaleesta on löydetty jännittäviä, pieniä tiloja.

Mika Roth

Demus & Miko: BISTRO
Isohype Productions

Demus & Miko ovat kaksi kotimaista rap-artistia, jotka ovat aiemmin julkaisseet yhdessä muutaman sinkun. Nyt noista sinkuista viimeisin, eli kesähelteiksi ilmestynyt Pulpetti, on napattu mukaan debyytti-EP:lle. Kuusi oikeaa raitaa, lyhyt välinumero keskellä matkaa, hiukan päälle seitsemäntoista minuuttia ja rauhallisempi meininki, näillä mennään.

Ensinnä huomio kiinnittyy soundiin, joka virtaa analogisen rentona, lämpimänä ja hehkuvana. Aurinkovoiman voi aistia hienosyisesti kasatuista palasista, kun DJ J-Versusin herkin käsin tuottama Hidas sunnuntai venyttää reilun kahden ja puolen minuutin matkan pieneksi ikuisuudeksi. Em. Pulpetti vinkuu rahdun ysärisemmin, vokaalien lisätessä aksenttimojoa modernimmalla tatsilla ja jälkipuoliskon korkkaava Rodney Mullen nakuttaa myös biittien väliin tekstiä tyylillä. Kaksikko on samaan aikaan nopea ja rento, mikä on jo itsessään melkoinen taikatemppu. Avausraita Lentokonetila lisää vauhtia rohkeasti, mutta noinkohan grooveilla soundeilla vahvistettu laukaus pamahtaa sittenkin vain ylärimaan?

Demus & Miko tarjoavat kuulijoilleen virtaavan sielukkaan kyydin, jossa Soppa saa kiehahtaa soulin levylle ja Paradiso on nimensä veroinen soundiriippukeinu. Nyt on hyvä, vaikka petrattavaakin jää.

Mika Roth

Ecotage: Devastation
Knives Out

Joka päivä oppii jotain uutta, kuten sen, että on olemassa myös vegaanimetallia. Vegaanisanoma ilmenee kotimaisen Ecotagen tapauksessa sanoituksista, joissa tuodaan esiin maailman järjetöntä tuhon spiraalia. Kaikki on hitaasti mutta varmasti menossa päin helvettiä, ihan jo planetaarisessa mittakaavassa, mutta se ei ihmiskuntaa tunnu haittaavan.

On aika ravistella sakkia hereille ja se tapahtuu metalcoremaisen mätön sekä thrashin vanhojen virtausten rikkaalla ristipölytyksellä. Until Justice is Served soundaa muutenkin kuin nimeltään vuosikymmenten takaiselta Metallicalta, jota on tosin heivattu voimalla niin Slayerin kuin modernimpien ryhmien suuntaan. Silmiinpistävää on se, kuinka vajaan neljän minuutin mittaan puristuva Into Dust on biisiviisikon pisin veto, ja silti pikkualbumi tuntuu huomionarvoisen mittavalta. Pistetään pinoon vielä avauksena soiva sinkku The Change sirkkeleineen kaikkineen, sekä vimmainen Vigilantes-ankkuri ja hardcoremainen voimapaketti on komeasti kasassa.

Ecotagen tyylissä vokaalit rääytään maisemaan, kitarat sahaavat niin että silppu lentää ja rytmiryhmän tehtävänä on pitää juna suorassa. Reilun 14 minuutin mitassa turpasauna on kokonsa puolesta täydellinen, kun taas albumin kokoisena kerta-annoksena sekaan kaipaisi jo mutkikkaampaa tai simppelimpää rypistelyä sekaan. Toki värejä nytkin maalaillaan sivuille, mutta aika suoraa mäiskettähän tämä on.

Mika Roth

Haamuvaltakunta: Koirien taivas

Läppäri-indielähettilään viitan itselleen napannut Jussi Mäntysaari tunnetaan myös artistinimellä Haamuvaltakunta. Kotistudionsa Espoosta Vantaalle siirtänyt artisti pisti reilu vuosi sitten erittäin epäkeskoisen biisiparin maailmalle, kun Ilmeiden katoaminen / Elämänpuun oksat roihuaa -tuplasinkku ilmestyi. Eikä meno ole sen tasaisempaa nytkään, sillä tuoreen tuplasinkun kipaleet eivät ole kovinkaan läheisiä sisaruksia keskenään, tuskin edes kaukaisempia pikkuserkkuja oikeastaan.

A-puoleksi valittu Koirien taivas on kiistatta rosoisella tavalla kaunis ja herkkä, synalla soitetun päämelodian ollessa suorastaan sydämellisen lämpimän. Näin lämpimistä ja positiivisista aiheista ei ole kovinkaan muodikasta tehdä musiikkia, mutta sekaan pistetty aito sydän kyllä antaa kantovoimaa. Kitara helkkyy, vokaalit uskaltavat nousta rohkeasti melodian selkään ja kevyt svengi vain kulkee eteenpäin. B-puoleksi on sijoitettu Haamuvaltakunnan debyyttipitkäsoitolta ylijäänyt Be Real -jyrä, joka melskaa ja mellastaa alleviivaavan isolla soundilla. Eikä rosossa säästellä, vaan ruoste saa juhlia metallisilla pinnoilla ja vasarat tippuvat korkealta.

Kaksi biisiä, kaksi totaalisen erilaista kuvaa hyvin erilaisista tunteista. Pisti hiljaisesti, ihan kahteen kertaan, kun elon äärilaidat mahtuvat samalla tuplasinkulle. Haleja ja hiekkapaperia, mutta toimii näinkin.

Mika Roth

IMODIUM PARTY ANIMAL: Party Time!

IMODIUM PARTY ANIMAL lunastaa jokaisen ison kirjaimensa ja EP:n huutomerkin tekemisellään. Kotimainen duo luo ysärin hengessä musiikkia, jossa trance, synthwave, rock ja jopa eeppinen metalli päätyvät samoihin bileisiin. Tirehtööreinä häärivät Cantor Diarrhea ja Max Thyroid, eikä vääriä musiikkihyllyn lokeroita edes ole.

Eli annetaan heti alkuun korkein mahdollinen ysärivaroitus ja syöksytään ravemielellä suoraan kohti soundien synnyttämää bailuhallia. Äänivallit ovat suuria, suorastaan valtavia, mutta asiansa osaavat mestarit eivät suinkaan puristu niiden painon alle. Blown-Away-Barbara kaahaa autopelimäisillä linjoilla kohti taivaanrantaa, sähkökitaran piirtäessä kuvioitaan kultaiseen maisemaan. EP:n sulkeva Last Dance on gootimpi, tummempi ja hitaampi numero, kun taas itseltään Scooterilta (kyllä vain!) lainattu Nessaja takoo itseään tanssilattiasta läpi yllättävänkin elegantein liikkein. IPA kierrättää itseään siinä missä kaikkea muutakin, vaan onko näin värikkäästi kasaan kyhätty soppa lopulta syötävää?

Kyllä, uskaltaisin väittää niin, vaikka ysäriset induklimpit pistävät hetkittäin hanttiin satunnaisten techno-palasten rinnalla. Melodiat ovat suuria, sovitukset lähes takalaittomia ja tuskin taivaskaan on rajana. IPA ymmärtää digitaalisen ja ronskimman soundin liiton edut, joita sitten lypsetään ja lypsetään ja lypsetään.

Mika Roth

Käräjät: Maailman onnellisin kansa
Kännikana Records

Ja sitten tulee turpaan niin että tuntuu. Käräjät hyökkää ”öykkärimäistä oikeistohallitusta” vastaan aseenaan suvakkivihervassarimaanpetturi-core, eikä irti lennähtänyttä sokkaa edes yritetä sohia takaisin paikoilleen. Ohjelmassa on protestointia, kiukkua ja perinteet huomioivaa raivoa, joka manaa paineistetun punan silmiin ja ukkospilvet taivaalle.

Raivo ja viha ovat saaneet bändin käsissä musiikillisesti miltei brutaaleimman mahdollisen muodon, ihan sieltä kakofonian kainalosta. Tämä on meteliä, noisea, protestia, huutoa ja corea. Blastaus huojuu kuten kaikki muukin ja kaiken kruunaa aivan ö-luokan soundit, jotka pistävät kuulijan todelliseen piinapenkkiin. Lyriikoissa (jotka tulivat tekstitiedostona mukana, kiitos siitä) sanan säilä lentää, tai oikeammin kenttätykistö jauhaa. Kirosanoja ei ole niinkään, mutta assosiaatiot ja suorat iskut satelevat, kun asioita tehdään selväksi ja sanotaan suoralla suomen kielellä. Vimmainen Siivelläeläjät leipäjonossa elää hetkestään, Kehitysapua pörssiyhtiöille osuu ja Orpon lapset sulkee EP:n tavattomalla tavalla.

Muuttuiko maailma sitten paremmaksi näiden reilun kuuden minuutin myötä? Ei välttämättä, mutta asioita on sanottu ääneen ja höyry on päässyt purkautumaan venttiilistä. Jokainen reaktio synnyttää vastareaktion ja tämä on mitä selvimmin reaktio moneenkin eri asiaan.

Mika Roth

Laki & Järjestys: Ei katumusta
Hell’s Tone Records

Laki & Järjestys -yhtyeen punkahtava rock haki vielä muotoaan Kuka lystin maksaa? EP:n aikoina, mutta parin vuoden takainen Uusi aika -albumi osui jo kohdilleen. EP on monin tavoin jatkoa jo kuullulle, mutta on mukana uuttakin.

EP:n sulkeva Pohjois-Helsinki lähtee rohkeasti pelaamaan melankolisella uuden aallon taittelulla ja kyllähän sieltä kollaakestäät sun muut pioneerit olan takaa kurkkivat. Ja mikä on toisaalta kurkkiessa, koska Laki & Järjestys osaa asiansa, hallitsee tonttinsa ja tekee menneelle kunniaa tyylillä. Sormia ylös nostava Lyökää, pieskää, iskekää haastaa ironiamittarien neulat ja mustempi huumori puskee pintaan myös neliraitaisen paketin korkkaavalla Ei katumusta -nimibiisillä. ”Väärällä tavalla oikeessa / vai oikeella tavalla väärässä” - siinähän sitä riittää purtavaa ja purnattavaa, kun ”marsilainen juntti” hakee vastentahtoisesti paikkaansa muuttuneessa ajassa. Musiikin saralla osumia ropisee myös kuvitteellisen taulun keskiosaan, kun jutut pidetään karsittuina, mutta samalla riittävän vapaina.

Laki & Järjestys on oppinut ottamaan kantaa rakentavasti, jolloin negatiivisimmistakin asioista voi rakentaa positiivisia lopputulemia – näkökannasta tietysti riippuen. Ihminen on planeettamme hirviöistä kammottavin, vaan jo moisen oivaltaminen ja ääneen lausuminen antaa mahdollisuuden paremmalle huomiselle.

Mika Roth

Liskoaivot: Liskoaivot
Riitasointu Records

Napakasti nimetty Liskoaivot on yhtye sieltä vaikeasti määriteltävältä rajalta, jossa räyhäkkä punkrock ja muotoseikoista viis veisaava metalli ovat kavereita. Pirkanmaalaisten kolmen biisin sinkku on nähtävästi debyyttijulkaisu ja samalla pohjustetaan tietä myöhemmin kuluvana vuonna ilmestyvälle pitkäsoitolle.

Yksikään kolmesta rallista ei yllä kolmen minuutin rajapyykille, kokonaismitan asettuessa turvallisen tukevasti seitsemän ja puolen minuutin alapuolelle. Eikä enempää olisi aineksia sankoon kaivattukaan, sillä selvimmin thrashin kanssa pelehtivä VRH on jo 168 sekunnin mitassaan sen kokoluokan koukku leukaperiin, ettei toista moista kestäisi ihan heti. Pakko on silti suosia myös blastaavaa Vamos a la playa -rallia, jonka järjettömässä kohkauksessa on alkuvoimaista angstia – tai riemua, tai sekä että. Kovassa seurassa avausraita Eronnut käytettyjen autojen myyjä tahtookin jäädä sivuhyllylle, vaikka biisiin on osattu upottaa pikkukiekon terävin melodiakulku. Eri jopa korirenkaaseen pamahtava viskaisu lähtee selvästi kolmen pisteen rajan takaa ja saattaa hyvinkin kimmahtaa jo toisesta kosketuksesta koriin.

Liskoaivot on perustettu vasta pari vuotta sitten, mutta jo tässä vaiheessa debyyttialbumi on työn alla. Tarina ei kerro, minkälaista historiaa on taustalla, mutta tuskinpa tämä on ensimmäinen bändiviritelmä. Tai sitten kellareista on pamahtanut poikkeuksellisen kovaa. Jäänkin odottamaan innolla tulevaa liskoaivoilua.

Mika Roth

Nikolai Blad: Kiertolasia vol.3
Luoma

Voin sanoa ilahtuneeni, kun Nikolai Bladin kolmas Kiertolaisia EP tuli vastaan pienjulkaisuissa. Bladin soolokitarakappaleet elävät vahvasti hetkestä ja syntyvät ainutkertaisina ihmeinä. Kolmannella Kiertolaisia kiekolla Blad hahmottelee nuoteillaan iloksemme jälleen viisi miltei luonnosmaista hetkeä, joita hän vertaa osuvasti tienvarsilla kasvaviin kukkiin.

Tienvarsien kasvustot ovat toisille ihastus toisille taas kauhistus. Tuo ’väärästä’ paikasta kumpuava kauneus ja sääntöjen lievä rikkominen heijastuvat myös Bladin hetkestä elävässä musiikissa. Hän kuljettaa melodioitaan vähin elein eteenpäin, sivulle, ylemmäs, alemmas ja taas jonnekin muualle. Ainoana numerona päälle viiden minuutin kurottuva Tuhatkaunon heiluri antaa itselleen aikaa, pienen pienistä paloista rakentuvan kaunokaisen hurmatessa herkkyydellään. Hiljaisuus on myös olennainen osa EP:n sulkevaa Linnoissa kreivien -raitaa, jossa yhden kielen pohjasävel huojuu ja heiluu kuin korsi ilmassa. Ja silti – tai varmaankin juuri siksi – syntyy jotain ainutlaatuisen kaunista. Kulkurin valssin pidemmälle työnnetty improvisaatio paljastaa täysin uusia kukintoja, jotka ovat päätyneet toistenlaisten teiden varsille. Tuossa välissä Hirvihaaravalssi keventää tunnelmaa ja puhaltaa kedolle lämpimämpää ilmaa.

Akustinen kitara on soittimena samaan aikaan armoton ja voittamaton. Vielä kun kappaleet jätetään näin auki, napataan satunnainen kuulija voimakkain ottein mukaan yhden soittimen taianomaiselle matkalle.

Mika Roth

Osolan kosken pamaus: Osolan kosken demo

Nyt ei ainakaan syydetä perusteettomia ylisanoja. Osolan kosken pamaus näet kertoo, ettei se ole tunnettu oikeastaan mistään. Ensimmäinen keikka heitettiin Turussa yhdeksän vuotta sitten ja nyt on pistetty verkkoon ensimmäinen hittejä sisältävä demo, joka on äänitetty ihan olohuoneessa asti.

Suomenkielistä, satunnaisesti progehtavaa, pääosin akustista ja kotoisen laulaja/lauluntekijä outoilupopin historian ymmärtävää tekemistä. Näin kiteyttäisin rönsyilevän, rämisevän ja kroonisesti yllättävän biisitrion hengen, joka lienee monelle haastavaa kuunneltavaa. Sinänsä vinhat ideat loikkivat sammakkolauman tavoin kuka mihinkin, eikä nopeassa laskettelussa hiota niin tarkkaan kaikkia (tai juuri mitään) kulmia. Joltinen laulelma on tehty yleisöä tapututtamaan, eikä villintä ole ponnetonta. PKD-androidi on tahallisen (?) kompuroivaa vuorovetoa, samplatun puheen istuessa kuvaan kuin mansikkahillo mämmiin. Soittakaa jotain kauniimpaa pamahtaa jonnekin em. pesien väliin, ollen näin joko nerokas välilyönti tai huti. Olen harmillisesti kallistumassa jälkimmäiseen tulkintaan, vaikka haluaisin pitää tästä enemmän.

Demo on purkissa, kolme raitaa ikuistettu ja olisiko aika mennä samalla eteenpäin? ”Yhden ja joskus useammankin jäsenen musiikkielämys” on kiistatta uniikki, mutta tosi pamaukseen kaivataan jalostusta.

Mika Roth

Rimini Expresso: Made in USSR / Star of The Night

Surut pois ja syntetisoitu kukka rintaan, sillä Rimini Expresso on täällä taas tuoreen tuplasinkun kera. Entä mitä Antonio Peña ja Rocco Telefax ovat meille tällä erää suunnitelleet? Asettakaa 3D-lasit silmillenne, koska lähdemme nyt kohti vuotta Neuvostoliitto. Siinä missä alkuvuodesta italodiscon ja synapopin avuilla operoinut Midnight in Rimini / Adios Amigos -biisikaksikko oli Moroderin ja Miami Vicen juhlaa, on bailuissa nyt toisenlainen vire.

Made in USSR lyö jo ensisekuntien aikana kasarikättä pöytään, biittijytkeessä on keskieurooppalaista ostalgiaa. Itä oli, vaan ei ole enää, ja tämä on jättänyt kertomuksen hahmon vaille kiintopistettä. Öinen soundi on pullollaan nostalgiaa, analogista EBM-kaikua ja Benelux-elektroakin, mutta melodia on kuningas. Ja nämä totuudet vain korostuvat Star of the Night -numerolla, jonka päähenkilö on myös hivenen eilisen uutisia. Yön tähti on joskus loistanut kirkkaimmin, mutta sittemmin toiset tähdet ovat tainneet ohittaa hänet valokisassa. Melankolialla tässäkin pelataan, vauhti rauhoittuu, syväys on kölin alla suurempi ja biisihän – tai ainakin arvioitavaksi saatu lyhennetty versio – loppuu kuin seinään. Taloudellinen ratkaisu vai draamaa korostava liike? Niin tai näin, ei ihan A-puolen herkun veroista tähteilyä.

Kaksi biisiä, yksi soundi ja yksi osuma. Rimini Expresso jatkaa sinkkuketjuaan, jota voisi jo koota isommaksikin julkaisuksi. Eihän Super Mariokaan samoilla tasoilla hyppele loputtomiin.

Mika Roth

River Below: Fragments

Oululainen vaihtoehtorock-yhtye River Below avasi pelin vuosi sitten kerrassaan mallikkaasti. Debyyttisinkku Wasteaway sai seuraa vuonna 2023 vielä kahdesta muustakin sinkusta, mutta yksikään noista raidoista ei ole päässyt esikois-EP:lle saakka. Vaan ei biisinelikko vetoapua jää kaipaamaan, kun rock soi kaarrellen tummasta vaaleampaan ja tarttuvasta tuhdimpaan malliin.

Kärkibiisiksi nostettu Tragedy of You omaa kertosäkeen, jolla taatusti verkkoon tarttuu yksi jos toinenkin potentiaalinen kuulija. Mukana on rullaavaa menoa, kitarasoololle rakennetaan paikka taidolla ja neliminuuttinen ässä ei pysähdy missään vaiheessa sijoilleen. Keväinen Playing Through the Pain -sinkku on sisarustaan grungempi, leventäen soundia ja tyylikirjoa. Toisella laidalla lopputalvesta sinkkuna niin ikään julkaistu Trampled asettuu jonnekin kavereidensa väliin, säkeistöjen vetäessä yhtyeen suuntaan ja kertosäkeen noustessa taas naapurikukkulalle. Ainesten lievä ristiveto saattaa kuitenkin poikia vielä onnistumisia, sillä River Below tuntuu kukoistavan juuri jännitteiden ja kontrastien äärellä.

Periaatteessa Fragments summaa nuoren bändin kehitystä, mutta samalla kitararockin perusmurikoista on uskallettu rakentaa uudenlaistakin. Pääasia on kuitenkin kärkibiisien huima tarttumavoima, sillä moisen pääoman varaan kelpaa rakentaa tulevaisuutta. Erittäin lupaavaa.

Mika Roth

Shiraz Lane: Acoustic Archives

Shiraz Lane on työstänyt tulevaa neljättä pitkäsoittoaan, minkä lisäksi rokkarit ovat tutkailleet menneitä tekemisiään. Acoustic Archives on nimensä mukaisesti akustisista versioista koostuva EP, jolla bändi hakee kappaleisiinsa yllättäviäkin kulmia.

Menevä Harder to Breathe on mallikas avaus, akustisten soitinten soidessa kerrassaan isosti sekä ilmavasti. Samoin vuoden 2018 Carnival Days -albumilta nostettu Tidal Wave petraa kummasti pelinsä tasoa, vaikka muoto onkin muuntunut merkittävästi alkuperäisestä. Päälle rynnivä rytmi on kuitenkin yhä kuningas ja sävyjä saadaan loihdittua paikkoihin, joissa aiemmin ovat soineet toisenlaiset kitarat. EP:n sulkeva You Will Remain on puolestaan se puolipakollinen slovari ja balladi, joka ei kuitenkaan pysyttely siististi lokerossaan ihan loppuun asti. Pieni revittely ja mutkien leveänä ajaminen ovat kuitenkin osa taikaa ja tarkoitusta, kuten kaikki EP:llä tapahtuva. Sähköä on maailmassa monenlaista.

Shiraz Lane on innoittunut jopa heittämään joitain spesiaalikeikkoja akustisen EP:n tiimoilta, joten vaihtelu tuntuu kelpaavan niin yleisölle kuin soittajillekin. Samalla tulevan pitkäsoiton materiaaliin saatetaan löytää yllättäviäkin ideoita, kun tehdään juttuja välillä tuttujen rajojen ulkopuolella. Virkistävää.

Mika Roth

Surkimus: Surkimus

Nimi ei ehkä liikoja lupaa, mutta Surkimus kertoo olevansa oululainen raskasta vaihtoehtorockia esittävä yhtye. Ja koska kitaravetoinen rock on tarjonnut halki aikain runsaasti ilon aiheita, niin annetaan debyyttinsä kesäkuumilla julkaisseelle viisikolle reilu mahdollisuus.

EP:n kuusi kappaletta ja plus 26 minuuttia osoittautuvat melkoiseksi ysärijytyytykseksi, josta angsti ja tummuus eivät ainakaan lopu kesken. Happokylpy-raidan kohdalla muistiinpanoihin on kirjattu jopa nu-metal, mutta tuhdisti rämisevä siivu pystyy perustelemaan kaikki kurvinsa ja valintansa. Päättäjä pyörittää grungeista soundipakkia asianmukaisen puolihuolimattomasti ja päälle kuusiminuuttinen Tragedia jatkaa rosoisen runtan latomista aina vain mittavampiin kasoihin. Surkimus saa kappaleiden käheät ja tuskaiset lyriikat kuulostamaan surkeilta, soundit multaisen ruosteisilta ja melodiat melankolisen lannistuneilta. Eikä tuo ole mikään katastrofi, tai surkea saavutus, koska juuri tällaiseen lopputulemaan ymmärtääkseni pyritäänkin, ja tummat vedet ovat niitä ravinnerikkaimpia.

Tummaa on ja tietysti tällaista kaihotaontaa on tehty maassamme jo vaikka ja kuinka, mutta kun biiseistä löytyy Päättäjän kaltaisia ässämelodioita, niin vaikea tässä on liikoja valittaakaan. Ei laisinkaan surkeaa siis.

Mika Roth

The Hayleys: Torakka
Gorba Records

Tikkuista actionrockia paukkuu taas niin kämmen kuin rystypuolelta, kun mainioon vauhtiin päässyt The Hayleys napsauttaa poikki lähes kahden vuoden mittaisen julkaisutauon. Kuusi raitaa, hiukan päälle 19 minuuttia ja melkoinen määrä värikkäitä metaforia, jotka saavat sensoreiden korvat punottamaan. Olemme jälleen olennaisen äärellä.

Mikäli kansitekstejä on uskominen, on puhaltimia äänitetty Budapestissa asti ja niin miksaus kuin masterointi on uskottu Britannian suuntaan. Kansainvälisyys on tietysti aina hyvästä, etenkin musiikin saralla, mutta kyllähän bändin sopivasti jalostunut mäiske soundaa yhä erehtymättömästi The Hayleysille. Väärän äijän huikkaa svengaa kevyemmällä soundipakilla aikansa ja syvyys kasvaa vain entisestään, kun Jyrkkä eväs uuttaa torvista agenttivoimaa. Torakka muuntaakin bändin touhua juuri sopivasti pelikentän laventuessa ja kikkasäkin paisuessa, eikä mukana ole ainuttakaan kompromissia. EP esitteleekin tavallaan raskainta tähän mennessä kuultua The Hayleysia, vaikka mitään oleellista ei ole muutettu. Voima on yhä raakaa ja hohtavaa, sitä vain jalostetaan tällä erää hivenen toisin keinoin.

Avausraita Torakka puree, hälyisen avantgarden puolelle lipeävä Mitä mä teen? -ankkuri hämmentää ja kaikki siinä välissä, vieressä sekä taustalla osuu kohdilleen. Vaikea tässä on muuta kuin virnuilla tyytyväisenä ja nostaa peukkua pystyyn.

Mika Roth

Ville Pirinen Combat School: Lintunen / Ethän tanssi haudallain
Ultraääni Records

Alkuperäinen on aina alkuperäinen, mutta on versioillakin toisinaan arvonsa. Kauniille seiskatuumaiselle kaksi coveria ikuistanut Ville Pirinen Combat School on periaatteessa mahdottoman tehtävän edessä. 22-Pistepirkon legendaariseksi laskettava Birdy ei versiointia kaipaa, vai kaipaako? B-puolelle on päätynyt puolestaan jo vuonna 1929 kuolleen Blind Melon Jeffersonin kuuluisaksi tekemä See That My Grave Is Kept Clean, jota on sittemmin soittanut laaja artistikatras B.B. Kingistä lähtien.

Vaikea tässä on kuitenkaan kiviä heitellä, sillä VPCS tekee jyrnyttävästä alkukitararockista osiaan suurempaa tapausta. Ethän tanssi haudallain nappaa ulisevasta efektistä itselleen sellaisen linkousvoiman, että tähdet vilistävät silmissä ja onhan tämä ainakin toisenlainen veto kuin Faarao Pirttikankaan muutaman vuoden takainen. Pinnat Pirisen käännökselle on ainakin annettava.

Ja sitten on se norsu posliinikaupassa, eli Birdyn käännetty versio Lintunen. Birdyn paikka kotoisessa musiikkihistoriassa on niin mittava, että biisin ainoa muokkaustapa lienee tämä. Puretaan kipaletta osiin ja muokataan soundista niin muhevan raaka, että iho kääntyy kananlihalle. Ja se muuten kääntyy, etenkin kun päästään hämyyn väliosaan, jossa syvät vedet asettuvat pelottavalla tavalla. Toimii, voittaa ja saa pohtimaan rockin loputonta muutosoivaa, joka antoi yllättäen kaksi kummaa aarretta.

Mika Roth

Lukukertoja: 942