Hannu Linkola: Kaseva – Jykeen kiven lämpö

Kaseva edustaa musiikkia, joka määrittää Suomea ja suomalaisuutta etenkin yhden ajanjakson kohdalta. Kyseinen aika on 70-luku, mutta Hannu Linkolan hienosti kirjoittamassa ja kokoamassa kirjassa ilmenee, kuinka Kaseva oli jo syntyessään tavallaan vanha. The Beatlesin harmonioita ja Simon & Garfunkelin herkkyyttä jyskyttävämpään ja jytäävämpään aikaan tuonut kummajainen, jonka täysi merkitys ymmärrettiin ja tunnustettiin vasta hiljalleen myöhemmin.

Kustantamo S&S

En osaa sanoa, koska ensimmäistä kertaa kuulin Kasevaa, tai koska ymmärsin kuuntelevani yhtyettä nimeltä Kaseva. Bändin musiikki on ollut lähelläni kaiketi aina, kiitos pitkälti lapsuudessa aina auki olleiden radioiden ja erityisesti pitkien automatkojen, jotka altistivat minut ensinnäkin itse musiikille ja toisekseen aikuisten käymien musiikkikeskusteluiden kautta musiikkihistorian palasiin.

Jo sana Kaseva tuntui aina lapsuudesta asti jotenkin vanhalta, hiukan kuin Kalevala, jotain historiaan liittyvää, jotain arvokkaalla tavalla vanhaa. Itse asiassa sana löytyykin tuolta saralta, vaikka perinteistä runolaulantaa Kaseva ei ole harrastanut. Aknestik kyseli Suomirokkia-biisillään, että missä on Kaseva, mutta muuten en tahdo löytää tarkempia merkintöjä muistini kaapistoista ja raidoilta.

Yllätyinkin kerran toisensa jälkeen, kun lähdin tutustumaan bändin musiikkiin Linkolan kirjaa lukiessani. Kävi näet ilmi, että olen kuullut monestikin bändin kappaleita oivaltamatta, että juuri tämä ja tämä ralli ovat Kasevaa. Tyhjää oli tarttunut jostain – radiosta kai – mutta iski vasta isommin läpi Napapiirin sankarit -elokuvassa, isolle osalle nykyistä potentiaalista yleisöä nyt ainakin.

Isäni lauleskeli joskus puolitosissaan Striptease tanssijaa ja folkahtavasti jolkuttava Mari lienee myös uinut korvaani jo muinoin jostain radiosta, siinä missä kantrahtava Penakin. Nämä ovat olennaisia osia suomalaista musiikkihistoriaa, monellakin eri tasolla. Melankoliaa oli tietysti mukana hyvät määrät, mutta myös uskoa niin ihmiseen kuin parempaan huomiseen – edes toisinaan.

Kaseva on siis tuttu yllättävänkin monelle, minkä myös Linkola tuo esiin kirjassa kerran toisensa jälkeen. Kronologisesti etenevä opus kulkee läpi historian, kuten musiikkikirjoilla on tapana. Aluksi taustoitetaan keskeisten jäsenten, veljesten Mikko ja Nils Jokelan, sekä Mikon kanssa suurimman luomisvastuun jakaneen Asko Raivion, sekä kitarasankari Tapio Rauman tarinat.

Matkassa on ollut muitakin, kuten yhä bassoaan bändin riveissä soittava Jouko Järvinen, mutta em. ydinnelikosta Kaseva uniikkeine soundeineen syntyi. Biisintekijöinä olennaiset osat ovat kirjoittaneet Mikko & Asko, joiden kitkainen ja toisinaan hyvinkin kirskuva yhteistyö hioi ison kourallisen timantteja jälkipolvien ihasteltavaksi. Kaksikon tapa jalostaa folkahtavia harmonioita ja beat-musiikin tunnuspiirteitä toisiinsa on ainutlaatuista maassamme, etenkin kun ottaa huomioon työn korkean laatutason.

Linkola tuokin ansiokkaasti esiin sen, miten Kasevan harmonisuus ja musiikillinen hienous erottuivat aikansa enemmän lyyriseen voimaan satsaavasta suunnasta. Kaseva oli melodioiden yhtye, mutta myös korostetusti sovitusten ja vivahteiden mestari. Tutustuessani bändin musiikkiin kirjan myötä tarkemmin, voinkin nostaa ryhmän maamme terävään kärkeen juuri sovitusten hienosyisyyden ja herkkyyden ansiosta.

Rock, pop, folk – näiden termien kohdalla syntyy haasteita, koska Kaseva oli, ja on yhä, tarkkoja genrelaputuksia sitkeästi väistelevä ryhmä. Korvani poimii Silloin kun -esikoisalbumin kaiuista suoria beat-vaikutteita, eivätkä moniääniset vokaalit ainakaan hälvennä kuusarikaikuja. Hieman myöhemmin kikkaillaan härmäkantrin kanssa ja viimeiseksi albumiksi jäänyt Meidän huoneessa yritti rohkeasti päivittää amerikkalaista soft rockia osaksi Kasevan folkpop-ydintä. Asiat kulkivat kuten kulkivat ja kolmesta albumista viimeinen on selvimmin aikansa lapsi, jolta jäi puuttumaan ehkä uusi selkeä suunta ja tarkoitus.

Kasevan tarina jäi levyttävänä ryhmänä julmasti kesken, sillä vuoden 1982 jälkeen koitti hiljaisuus. Vuoden 2017 Tänään ja eilen -kokoelmalla kuullaan kyllä neljä 80-luvun lopulla menehtyneeltä Raiviolta keskeneräiseksi jäänyttä raitaa, jotka on kursittu joten kuten kokoon. Raivion ja Jokeloiden kiristyneet välit estivät ainakin osin uuden materiaalin työstön valmiiksi asti, mitä on kuullun perusteella pakko pitää suurena tragediana. Keskeneräisiä biisejä on jossain lojumassa, mutta kukapa ne voisi saattaa valmiiksi asti enää. Vaan tätähän musiikin historia on niin isossa maailmassa kuin härmän perukoillakin. Isojen persoonien kolahtelua, sekä harmillista kykenemättömyyttä nähdä yhteistyön todellisen arvon täysi merkitys.



Aika mennyt koskaan ei palaa, mutta Linkola antaa tilaa sekä aikaa myös uudelle Kasevalle. Tätä kirjoitettaessa keikkailevassa kokoonpanossa on enää kaksi legendaarisen kokoonpanon soittajaa, eli rytmiryhmän pakkipari. Matthau Mikojan on vastannut 12-kielisen kitaran lisäksi laulusta kuluvan vuosikymmenen ja kitaristi/vokalisti Tommi Kekoni on ollut mukana vuodesta 2015 eteenpäin. Uusi Kaseva tekee kunniaa menneisyydelle, ymmärtäen seisovansa Mikon ja Askon leveiden hartioiden päällä.

Kirja luotaa osuvasti aikakausia, keskittyen luonnollisesti paljon 70-lukuun, mutta myös 80-luvulta löytyy yllättäviä painotuksia sekä käännöksiä. Niistä kenties lupaavin on Asko Raivio & Karisma -nimisen yhtyeen pääseminen esille. Kyseinen bändi julkaisi vain yhden albumin, mutta vuoden 1986 kiekko on todellinen kadonnut klassikko, jonka pariin tulen palaamaan useamminkin.

Kaseva on siitä mielenkiintoinen yhtye, että sen merkitys ja asema vain kasvaa ajan myötä. Uutta musiikkia julkaistiin kolme pitkäsoittoa, mutta Raivio & Jokela -kaksikko on hetkittäin kuin pohjoinen Lennon & McCartney, kuten Desibeli.netin Janne Kuusinen oivasti totesi jo pari vuosikymmentä sitten klassikoidessaan vuoden 1976 Kun maailma elää -pitkäsoiton.

Mika Roth