Raskaampi albumikooste – Huhtikuu 2023
Dead End Finland: Victory
Inverse Records
Melodista, tuhottoman vastustamattomasti soivaa ja massiivista metallia soittava Dead End Finlandin edellinen levy meni allekirjoittaneelta aika lailla ohitse. Maailma muuttui armon vuonna 2020 todella perusteellisesti, eikä Inter Vivos voinut tapahtuneelle mitään, vaikka listamenestystä toikin muassaan.
Dead End Finland keräsi kuitenkin nopeasti palaset lattialta ja julkaisi jo samana syksynä seuraavan albumin ensimmäisen sinkun. Wounded & Bleeding saattoi olla reaktio aikaansa, mutta se on edelleen myös ykkösluokan jyrähdys melodisen ja mahtipontisen metallin synkiltä vuorilta. Seuraavana keväänä ihastelin Beyond the Distancen ydinmelodian nostovoimaa, koska sinfonista siivua ei vain voinut kuunnella sopuisilla äänenpaineilla.
Vuonna 2022 panokset vain kovenivat, kun tuoreen kiekon avaava Northern Winds julkaistiin. Metallin myrskytuulet kiskaisivat kaikki katot muassaan ja toivat rutkasti pohjoista metallimystisyyttä, joka tulee taatusti hurmaamaan keskieurooppalaisia metallipäitä taas tulevaisuudessa. Entäpä sitten Heavy Rain? Siivun ensi kerran kuunnellessani mietin jo, että kuinka paljon enemmän mahtia, voimaa ja avaruutta metallibiisiin voi latoa lisää ongelmitta. Rajat eivät vai näemmä tule tälle ryhmälle vastaan.
Albumi käynnistetään neljällä sinkkuvaliolla, joten kiekon alkupuolisko onkin todellista metallin huvipuistoa ja vuoristorataa. Eikä meno pääty suinkaan näillä linjoille, vaan sinkkujen takaa paljastuu uusia kunnaita. Delusions of Grandeur jylhistelee melodisen ja modernin räyhämetallin parissa kerrassaan komeasti ja Wrath of God tiputtelee salamoitaan kuin päivänsä pilannut Olympoksen isäntä konsanaan.
Kummallisempi numero on sen sijaan puolivälin krouvissa vastaan tuleva Kaamos. Tuo magneettisen vähäeleinen pariminuuttinen pyörii kosketinkuvionsa ympärillä, pysyen rohkeasti pienenä instrumentaaliraitana. Enemmän kuin välisoitto, jonka vanavedessä uusin sinkku Up So High, Down So Low pääsee sopivaan tunnelmaan. Nyt otetaan rauhallisemmin ja huomioidaan tilat niin yllä kuin alla.
Victory nostaa bändin osakkeita ja josko tämän jälkeen yhtye saisi avattua isompiakin portteja maailmalta musiikilleen. Kaikki tarvittavat ainekset tuntuvat olevan kohdillaan.
Mika Roth
DreamSpy: Out Of This World
Inverse Records
DreamSpy tuli allekirjoittanutta vastaan viimeksi alkuvuodesta 2020, kun
Livin’dead - debyyttisinkkunsa julkaissut laulaja/basisti
Anssi Tammisen sooloprojekti valmistautui esikoisalbuminsa ilmestymiseen. Maailma seisahtui sittemmin pidemmäksikin ajaksi, mutta nyt on saavuttu toisen pitkäsoiton luo, joten yhtä jos toistakin on sittemmin tapahtunut.
Out Of This World on perinteitä kunnioittaen kahdeksan raidan ja reilun puolen tunnin mittainen lohkare tummaa, toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän elektronista rockmetallia. Tosin metallisuus kannattaa pistää usein vähintäänkin lainausmerkkeihin, sillä DreamSpy operoi useammilla tasoilla ja erilaisin keinoin. Elektronisuus ilmenee puolestaan enemmänkin efektien käytössä, sekä soundillisissa ratkaisuissa. Tummuuttahan niillä haetaan, mutta mielestäni sangen idearikkaasti ja kliseisyyttä vältellen.
Keskiöön on sijoitettu efekteillä maustettu pystybasso, josta kiskotaan irti monenmoista soundia ja jonka kanssa toisinaan suorastaan leikitellään. Rumpupuoli on softavetoista, kun taas vokaalit huokuvat orgaanista puhallusta ja vääntöä. Tamminen ei päästäkään itseään helpolla, vaan laulussa spektri ulottuu kuiskailusta kunnon mylvintään – ja sanon tämän vain positiivisessa hengessä.
Alkupuolen ärhäköin numero on
Fire, josta saisi mielestäni mainion sinkkuraidan. Eihän virallinen sinkku
Part Steel, Part Human tietenkään heppoinen siivu ole sekään, mutta tuossa hitaammin rakentelevassa kappaleessa kuulijan on oltava aktiivisempi ja tultava reilusti vastaan. Tunnelmallisessa sinkussa on toisaalta indumpaa henkeä, joka on yksi levyn punaisista langoista ja siitä saattaa olla vielä yllättävää hyötyä isommilla markkinoilla.
Through The Dark Days ja
Time to Die yhdistävät soundia amerikkalaiseen isoon rock-soundiin myös siinä määrin ansiokkaasti, että Tammisen kannattaa tunkea jalkaansa useammankin oven väliin. Tämä kun soundaa siinä määrin pohjoisamerikkalaiselle, että rannikolta rannikolle löytyy taatusti potentiaalisia faneja.
Mika Roth
Hanging Garden: The Garden
Agonia Records
Isosti soivaa, raskasta, toisinaan hitaammin askeltavaa ja kiistattoman tummaa metallia esittävä
Hanging Garden on tehnyt pitkän uran. The Garden on jo peräti kahdeksas pitkäsoitto, eikä tie esikoisalbumi
Inherit The Edenin maisemista ole ollut aina helpoin mahdollinen. Vaan mikä ei tapa se vahvistaa, kuten joku aikoinaan osuvasti totesi.
The Garden ei lähde kaatamaan patsaita tai mylläämään muutenkaan bändin tuttua takapihaa uusiksi, mutta ei mitään niin vanhaa, ettei pieniä vinkkauksia myös uusista tuulista. Menneiden julkaisujen tiimoilta bändiin on usein yhdistetty doom metalin tummimmista kankaista leikattuja viittoja, jotka sitten ovatkin ansiokkaasti laahanneet perässä vuodesta toiseen. Vaan mitä nyt tapahtuukaan: kuulenko toiveikkaampiakin pilkahduksia, viehättävämpiä osia ja suoranaista kauneutta yhä sangen metallisessa äänimaisemassa?
Peräti kahdeksanhenkinen yhtye saa kyllä aikaiseksi melkoisen mekkalan ja vyörytyksen niin halutessaan, mutta nyt möyrintä ja höykytys ei ole itsetarkoituksellista. Ilmaa kiskaistaan välillä oikein kunnolla keuhkoihin, minkä ansiosta synkimmät osaset vain korostuvat. Uusimmaksi sinkuksi nostettu
The Garden on täydellinen avausraita, esitellen soundin ääripäät ja massiiviset mahdollisuudet. Tähän perään kun kuullaan alle neljään minuuttiin likistetty menoveto
The Four Winds, niin johan on hatussa pitelemistä.
Hanging Garden ei periaatteessa ole rikkonut kaavojaan, tai sortanut mitään raiteiltaan, ja silti kaikki tuntuu uudistuneen ja raikastuneen.
The Song of Spring on nimensä veroinen siivu karua kauneutta ja
The Stolen Fire uskaltautuu tulellaan valaisemaan katatoniamaisia luolia. Syvempi melodisuus, sopivasti annosteltu melankolisuus ja aiempaa tarkempi soundikorva avaavat kummasti mahdollisuuksia.
Loppurähinöihin jätetty sinkkuisku
The Fireside nostaa rimaa puolestaan sen verran reippaasti, että koko levyn viimeinen kolmannes asettuu nousujohteiseen kulmaan. Näillä alustuksilla ankkuriraita
The Resolute kolahtaakin niin tukevasti kallioon kiinni, että tästä kelpaa jatkaa kohti tulevia koitoksia. Kahdeksas kierros näkeekin tuimat puutarhurit jälleen uudessa keväässään.
Mika Roth
Marco Luponero & The Loud Ones: The War On Science
Sleaszy Rider Records
En lähde suotta peittelemään sitä tosiasiaa, että pidän todella paljon helsinkiläisen
Marco Luponero & The Loud Ones -yhtyeen meiningistä. Eihän kukaan joka onnistuu kuulostamaan näissä määrin ihka oikealta
Motörheadilta voi olla täysin väärässä. Uskon vakaasti, että itse Mr. Rock’n’rollkin on tyytyväinen siellä jossain junioreiden touhuja pilven reunalta katsellessaan.
The War On Science on laulaja/basisti
Marco Luponeron kipparoiman orkan toinen studioalbumi, jolla pyörää ei lähdetä piirtelemään suunnittelupöydällä uusiksi.
Lemmy totesi aina soittavansa rock’n’rollia ja tuota samaisesta alkulähteestä pulppuavat myös nämä biisit, joissa punkahtava likaisuus, uuden ajan kumartelematon röyhkeys ja pikametallin kiihkeys täydentävät jo valmiiksi ronskia kuvaa.
Entä toimiiko kaava, pistetäänkö puntteihin tutinaa? No sanotaanko vaikka näin: jos
Blazing Through the Fury ei saa jäseniisi vipinää, kannattaa vaihtaa tyyliä, genreä ja maisemaa. Alkuvuodesta ilmestynyt
The War On Science on myös kelpo mittari, sillä metallisempi runttanumero tarttuu kuin purkka tukkaan – odottakaas vaan, kun pääsette kertosäkeen melodian selkään. Luvassa on kunnon kyytiä.
Bileet pidetään siis vauhdissa halki matkan, mutta albumilla on myös syvempi puolensa, kantaaottavampi sivustansa. Mikäli kuuntelet lyriikat tarkemmin voit huomata, että Luponero ottaa kantaan totuudenjälkeiseen maailmaamme. Media on kääntänyt tragediat sirkukseksi, valtaapitävät ja sitä hamuavat eivät emmi valehdella suita ja silmiään täyteen, jotta voisivat pitää kiinni vallastaan ja anastaa kaiken mikä vain anastettavissa on. Tärkeintä ovat otsikot ja mammona, hitot niistä totuuksista tai kunnon perusteluista.
Eihän tässä mitään konseptialbumia totuuden luonteesta ole (onneksi) tehty, mutta rälläyksen ja paukutuksen välissä voi toisinaan pohtia ruuduista ja näytöistä tulvivien asioiden todellisia tarkoituksia sekä painotuksia. Eikä tämän kiekon parissa kulu koko ilta, sillä kolmetoista raitaa pätkitään alle 40 minuuttiin.
Mika Roth
Shores Of Null: The Loss of Beauty
Spikerot Records
Shores Of Null on Rooman, tuon upean ja ikuisen kaupungin doomahtavaa ja gootahtavaa metalia soittava ihme. Törmäsin aikoinaan bändin toiseen pitkäsoittoon,
Black Drapes for Tomorrow, jossain vuoden 2017 tienoilla, mutta sen jälkeen italialaiset tuntuivat kadonneen. Pandemian aikana oli jotain unplugged-viritelmää, vaan eipä niistä oikein doom-bändeille (tai heidän faneilleen) iloa tahdo olla.
Vaan nyt on sähköt kytketty takaisin ja uusi pitkäsoitto on kerrassaan energinen tapaus. Albumia pohjustaneista sinkuista etenkin nopeasti viisi minuuttisensa ylittävä
The Last Flower on juuri sitä shoresofnullia, joka todellakin tempaa sinut mukaansa ja näyttää italialaisten parhaimmat puolet kuin yhtenä huumaavana kuvasarjana. Kitarat pikkaavat nopeasti, upean ja jykevän äänen omaava vokalisti
Davide Straccione siirtyy murinasta komeaan melodiseen lauluun ja takaisin tuosta vain, eikä rytmiryhmä jätä kuutiosenttiäkään käyttämättä. Nopeaa, voimakasta ja silti riittävän jouhevaa raskaimmissakin kohdissa.
Doom ja gothic ovat tietysti termejä, jotka jo sellaisinaan rajaavat toimintakenttää. Niihin liittyy myös monia negatiivisiksi miellettyjä piirteitä, kuten lohduttomuus, raskaus, synkkyys ja toisinaan jopa tylsyys. Kahden bonusraitansa kanssa lähemmäs 55 minuuttia kellottava albumi on kiistatta mittava annos kertaistumalta, mutta matkaan on saatu ujutettua sopivasti vaihtelua, sekä erilaisia pienoispysähdyksiä.
Aikoinaan jo viime vuoden lopulla ilmestynyt
Nothing Left to Burn onkin kuin levy pienoiskoossa. Melodiset, melankoliset ja viipyilevät osuudet rytmittyvät raskaan runtan kanssa, kitaristien piiskatessa yhdessä hetkessä riffisulkutulella ja kaarrellessa pian taas kauniita kuvioitaan. Ja silti kaikkea yhdistää sama henki, samat teemat ja äänimaisemat. Tarina ei kerro, kuka tuotannosta on vastannut, mutta hattua päästä.
The Loss of Beauty juuttuu hieman jälkimmäisellä puoliskollaan asemiinsa, eivätkä em. bonusraidat juuri tuo lisäarvoa kokonaisuuteen. Pienellä trimmauksella kasassa olisikin ollut huomattavasti tehokkaampi paketti, jonka teho ei olisi niin etupainotteinen. Silti, ikuisen kaupungin soittajat ansaitsevat huomiosi, jos doomahtava ja gootahtava raskasmetalli vain osuu makuhermoosi.
Mika Roth
Wishing Well: Sin And Shame
Inverse Records
Wishing Wellin kiekkoa kuunnellessa on helppoa todeta, että nyt osutaan kyllä tosi lähelle
Richie Blackmoren vanhempia tekemisiä. Ja samalla tulen taatusti kehaisseeksi ”vanhan liiton hevijermujen” muodostamaa orkesteria.
Sitten vuoden 2020
Do Or Die -kiekon mikään oleellinen ei ole muuttunut, ja miksi toisaalta olisikaan? Synnit ja häpeät jääkööt toisille, koska pursi kohisee täsmälleen haluttuun suuntaan. Wishing Well onkin saanut melodisen hard rock -koneensa jyrisemään kelpo kierroksilla, vaikka maailma seisahtui ja bändi joutui pitämään taukoa esiintymisistään.
Jokainen pitkäsoitto on ollut tähän mennessä edeltäjäänsä pidempi, eikä neljäs albumi muuta tuotakaan sääntöä. Kokonaismittaa kertyykin jo lähemmäs 58 minuuttia, yhdestätoista raidasta neljän ylittäessä kuuden minuutin raja-aidan. Jännitteiden kestävyys ja materiaalin kantokyky eivät silti joudu missään vaiheessa kriittisempään testiin, sillä vahvan melodisuuden ansiosta biisit kestävät ja kiinnostus ei herpaannu.
Mistress of the Night singahtaa ongelmitta maaliin saakka, eikä edes progemetallin tähtiusviin katoava instrumentaaliankkuri
Flying Finn kosauta itseään ojan puolelle. Ei vaikka seitsemänkin minuuttia on lopussa voitettu kanta. Jotain yhtyeen uskosta omaan materiaaliin kertoo sekin, että lentävistä suomalaisista kertova siivu on
Dogs Bark but the Caravan Rolls on rokkailusinkun B-puoli. Huumorin kukka se kaunein jne., mutta antaa rakkien räksyttää klassisen rockin soidessa.
Tulivoimaisempaa sinkkulaitaa edustavat puolestaan avaukseksi sijoitettu hard rock valio
In the Line of Fire, josta on valjastettu myös uusin sinkku. Örrimörri metalin kanssa antennejaan hierova
Space Invaders kaikkine kauhukiippareineen herättää taatusti myös tuntoja, eikä mallikkaasti lasketteleva nimibiisikään juutu syntien harsoihin. Yhtye osaa muuntua ja muuttua, sieluaan kuitenkaan hukkaamatta.
Paljon materiaalia, vähän uusia jekkuja, mutta rautaisella taidolla ja riittävän laadukkaalla materiaalialla neljäs kierros saattaa hyvinkin olla tähän mennessä jykevin.
Mika Roth
Lukukertoja: 2158
