Sinkut II - Syyskuu 2022
Aava Ruusuvirta: Sen tietää
Vuoristorata Production
Aava Ruusuvirta on muilla saroilla jo kaikenlaista luonut artisti, joka julkaisee nyt debyyttisinkkunsa. Eikä kaikki jää tähän, sillä kaupunkinoidaksi itseään kutsuvalta Ruusuvirralta on ilmestymässä myös pitkäsoitto. Tyylilaji on yleisellä tasolla rauhalliseksi ja moderniksi laskettava pop, mutta Ruusuvirta sukeltaa altaan syvempään ja melankolisempaan päähän.
Tarina sijoittuu yöaikaan, kun kahden ihmisen keskinäinen jännite on haipumassa pois – mutta ei vielä tänä yönä. Loppu on siis jo horisontissa ja sen läheisyyden voi aistia kappaleen aaltomaisessa, hypnoottisessa kulussa. Hiljaisen taustan minimalistiset äänet pidetään tiukasti kurissa, jolloin harvat elementit pääsevät kaikumaan ja humisemaan esteettä. Vähemmän onkin enemmän ja samalla huomio kiinnittyy ehkä turhankin varoen esitettyihin vokaaleihin, sekä sen myötä itse tekstiin. Tämä on kertomus lopusta, joka ei ole kitkerä ja katkera, vaan vain silkka loppu ilman sen kummempaa draamaa. Kaikella on aikansa, kaikkihan sen tietää.
Mika Roth
Frail: Children of Depravity
Frail esiintyi viimeksi Desibeli.netin sivuilla juuri vuonna 2006, kun
Pieces Of Silence -pitkäsoitto yhdisteli raskasta rockia ja popahtavia koukkuja. Tässä välissä yhtye otti melkein vuosikymmenen happea, kunnes oli aika tarttua taas tahkon kahvaan ja sinkun perään onkin tulossa ihan kokonainen albumi.
Eikä rockin pyörää ole lähdetty sen kummemmin keksimään uudestaan, sillä tuoreen sinkkuraidan yksi suuntamerkki on itsensä
Muse, eikä
System of A Downiakaan turhaan mainita. Soundi on suuri, hetkittäin suorastaan valtaisa, mutta alle ei muserruta kertosäkeen puhaltaessa mammutit pois tieltään. Kunnianhimoinen biisi keikkuu etenkin mäiskekohdassaan jo kantokyvyn rajamailla, mikä on tietysti ollut tarkoituskin. Tekstissä otetaan kantaa julmuuteen, joka saa etenkin nuoret tekemään kauheita asioita toisilleen. Aihe on kipeä sillä kuten todettua, jokaisessa meistä on potentiaalia niin hyvään kuin pahaankin.
Mika Roth
Her Shadow: Fifth Season
Svart Records
Twin Peaks ja
Lana Del Rey. Nämä kaksi poikkeuksellisen voimakasta asiaa sitoivat toisiinsa
Her Shadow -yhtyeen perustajia. He päättivät yhdistää rakastamansa elementit ja näin sai alkunsa uusi yhtye. Historiaa on takana jo jokunen vuosi, mutta vasta nyt on esikoissinkun aika. Her Shadow luo uneliasta popmusiikkia, morriconemaisia sävelkulkuja sekä retroista untuvapilveä, vaan mitä lopulta paljastuu paksujen samettiverhojen takaa?
Lynchin rakkaus menneiden aikojen pop-musiikkia kohtaan on värittänyt hänen töitään halki aikojen, ja tuo sama unenomainen 50-luku ja satumainen 60-luku hohtavat myös Fifth Season -kappaleesta.
Anna Carolinan hunajainen ääni saa tilaa ympärilleen, kun rautalanka huokailee ja taustalaulut napsahtavat täsmälleen kohdilleen. Kiiltokuvaan saadaan ne pari elintärkeää naarmua, joiden kautta teos vuotaa tähän maailmaan. Tempoa naputetaan rauhassa ja kappaletta uskalletaan kasvattaa varoen. Kyse on tunnelmasta ja tässä raidassa osapuilleen kaikki mahdollinen loksahtaa kohdalleen. Upeaa kuultavaa.
Mika Roth
Jesper Soihtu: Pimeässä tanssitaan
Jesper Soihtu on tamperelainen laulaja/lauluntekijä, joka luo isosti soivaa ja samaan aikaan herkkää poppia. Esikois-EP:nsä syyskuun alussa julkaissut artisti on ensimmäisellä sinkullaan melko perinteisissä kulisseissa, jonka leikki
Bruce Springsteenin maailman valoisammalla laidalla on ainakin rohkeaa ja erilaista. Eli kuinka Dancing in the Dark sitten kääntyykään kotoiseksi voimaannutuslauluksi.
Oikeasti Brucen ja Jesperin biiseillä ei ole muuta yhteistä, kuin vakaa usko tulevaan. Kummassakin kaksi henkilöä päättää loikata tuntemattomaan ja matkalaukkuun on pakattu koko menneisyys, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Vapaus leviää tekstistä musiikkiin, joka niin ikään pyrkii murtautumaan ulos normaaliuden kahleista – ainakin periaatteen tasolla. Pimeässä siis tanssitaan, mutta olisin satsannut tunteeseen oikein reilusti enemmän. Annetaan saksofonin oikeasti soida ja pistetään kaikki peliin, myös tässä maailmassa. Ihan ok poprock-biisi, mutta rahkeita olisi ollut hurjasti isompaankin iskuun.
Mika Roth
Juan: Uutta vanhaa
Northgrind
Juan on ivalolaislähtöinen artisti, jolta löytyy historiaa
Juan Muteniac -nimisenä tuottajana. Aiemmin biitteihin keskittynyt mies on omien sanojensa mukaan aina osannut räpätä, mutta vasta nyt aika oli oikea soolouralle. Tällä julkaisulla Juan, eli
Juho Mutenia, tekee kaiken oleellisen ja tuota totaalista vapautta julistaa debyyttisoolosinkku niin tekstillään kuin silkalla olemisellakin. Vapauden takuuksi julkaisun hoitaa oma firma.
Uutta vanhaa -sinkku on siis Juanille samaan aikaan tuttua tekemistä ja uutta haastetta. Vuoden 2010 tuottajalevy olisi saattanut jäädä ainokaiseksi ilman lähipiirin tragediaa, mutta kuten niin kovin usein aiemminkin, vastoinkäymiset ovat takoneet raudasta entistäkin kovempaa. Tausta ja biitit ovat tietysti kohdillaan, onhan kyse Juanista, mutta teksti ei jää mitenkään varjoon. Päinvastoin sanat tippuvat suoraan sydämestä ja vaikka kyseessä on ohjelmanjulistus, ei painotus ole liiaksi jälkimmäisellä sanalla. Juan on saapunut kehään ja uskoisin hänellä olevan vielä paljon annettavaa niin sanojen kuin soundien saralla.
Mika Roth
Mosfite: Never Give Up
D-A Productions
Kuopiosta kajahtaa tällä erää hiukan perinteisempää heavy rockia, kun juuri ennen pandemiaa perustettu
Mosfite antaa ennakkomaistiaisen debyyttialbuminsa heavyvoimasta. Saatesanoissa puhutaan progehtavista ja modernimmankin metalin sävyistä, mutta ainakaan tälle ensimmäiselle näytteelle ei moisia ole merkittävissä määrin päätynyt. Ellei tietysti satunnaisia
Queensrÿche ja
Dream Theater -kaikuja nosta rohkeammin eteen.
Neljän minuutin siivu kulkee kuitenkin ennemminkin jossain siellä missä varhainen
Iron Maiden ja nälkäisempi
Judas Priest aikoinaan vaelsivat. Eikä tuossa ole mitään hävettävää tai peiteltävää, sillä mestareilta ovat vaikutteita imeneet lukuisat muutkin orkesterit. Kitarasoundi on pidetty siinä määrin rosoisena, että jopa maininnan grungesta voi periaatteessa ymmärtää – vaikka klassisesta heavy rockista tässä mielestäni onkin pohjimmiltaan kyse. Melodisuudessa ja rakentelussa on ainakin yksi osa
Michael Schenkeriä, ja siinä voisi olla kehittelemisen arvoinen suunta. Lupaavaa, joskin hiukan raakilemaista.
Mika Roth
Nuoret Vihaiset Miehet: Viimeistä päivää
Valerian Music
Nuoret Vihaiset Miehet on tehnyt matkaa jo 80-luvun lopulta lähtien, mutta niin vain vimmainen punkrock on edelleen kelpo iskussa. Näitä heppuja ottaa pannuun ja se myös kuuluu, kun hieman ikääntyneemmät miehet antavat punkin paukkua. Saatetekstissä puhutaan juurille palaamisesta, enkä voi kuulemani perusteella väittää vastaan.
Avainsanoja ovat vauhti ja voima, mutta vaikka biisi laukkaa melkoista haipakkaa, osaa se tarttua hanakasti korvanjuuresta kiinni. Melodisuus onkin Viimeistä päivää -sinkun todellinen moottori, jonka väännöllä koukut tarttuvat välittömästi kiinni. Tekstissä planeettaansa ryöstävä luomakunnan kruunu saa kuulla kunniansa, mutta jos tulossa onkin viimeinen päivä, on se viimeinen vain ihmiskunnalle. Planeetta on selvinnyt jo useammasta maailmanlopusta, joten eivät nämä viimeisimmätkään syöpäläiset lopeta muuta kuin itsensä.
Mika Roth
Okra Playground: Itku
Nordic Notes
Okra Playground on kuusihenkinen elektrofolkyhtye, jonka musiikissa perinteisiksi ja moderneiksi mielletyt elementit kohtaavat toisensa. Tällä erää perinteinen on muotoa ohjailevassa ja määräävässä asemassa, kun kolmen naislaulajan äänet ja kiihtyvä soittokuvio vain nostavat ja nostavat ja nostavat painetta. Tulevan albumin ensimmäinen sinkkuraita on kiekon nimibiisi ja melkoinen ohjelmajulistus: nyt pistetään sekä perinnevirsut että tanssikengät jalkaan.
Vokalistien sanaton laulu ja loppua kohden yhä elektronisemmaksi äityvä meno luovat eteenpäin nojaavan tunteen, joka kohottaa kappaleen siivilleen ja lennättää sen suoraan mäen huipulle. Mihin liito tästä jatkuu, siihen vastaa tuleva albumi. Jouhikko soi komeasti, rytmipuolella orgaaninen ja elektroninen tekevät yhteistyötä ja lopputuloshan jauhaa hypnoottisen vastustamattomasti kuten tarujen Sampo aikoinaan. Itku mielletään ikäväksi asiaksi, mutta joskus sillekin on aikansa ja paikkansa – ihan vaikka tanssin rinnalla.
Mika Roth
Pajafella: Liikaa
PME Records
Pajafella on tamperelainen trap-artisti, joka kokeilee uusimmalla sinkullaan hiukan erilaisia soundeja ja tunnelmia. 10-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Pajafella julkaisi nopeassa tahdissa musiikkia ja parin EP:n jatkoksi ilmestyi pitkäsoittokin. Yksi pandemia myöhemmin voidaan jo puhua suoranaisesta tauosta, sillä Liikaa on vasta toinen biisi kuluvalla vuosikymmenellä. Aika mennyt se koskaan ei palaa, eikä tarvitsekaan palata, sillä nythän on jo 20-luku.
Uudistuneessa soundissa huomio kiinnittyy ainakin allekirjoittaneella lisääntyneeseen latinomeininkiin. Rytmi on leikittelevämpi, kevyempi ja nostattavampi. Pajafellan teksti on puolestaan sitä luokkaa, joka saa taatusti toisen puolen tanssilattiasta nousemaan takajaloilleen, mutta saa samalla toisen puoliskon takomaan entistäkin kiivaammin tennaria parkettiin. Sen kummemmin kantaa ottamatta, voisi sitä vähemmänkin päräyttävistä jutuista jutustaa. Soundi on kohdillaan, Pajafella hallitsee kaikenlaisten sanojen pyörittelyn ja tuotannon puolella otetut askeleet ovat mielestäni kaikki eteenpäin suuntautuvia.
Mika Roth
QME: Me kaks ja toi merenranta
Recovery Records
Askarruttavasti nimetty
QME on pitkän linjan musiikintekijä
Jarkka Reunasen projektiyhtye, jonka taiderock tasapainoilee popin rajoilla. Debyyttisinkku julkaistaan projektimaisen kokoonpanon voimin, mutta ehkäpä projektista kehkeytyy vielä ihka oikea, keikkaileva kokoonpano. Sinkkubiisi syntyi kuuleman mukaan osapuilleen yhdeltä istumalta, eikä tarinassa ole mitään sepitteellistä vaan tällä erää rakkaus voitti 6–0 kaikki vastukset.
Netin deittipalvelut saavat usein musiikin saralta kuraa niskaansa, mutta tällä erää nimeltä mainitsematon treffipalvelu oli näemmä avain todelliseen onneen. Kappale on rakennettu suurten rakkaustarinoiden tapaan, jossa nuori ja nälkäinen
Bruce Springsteen tai kerrankin onnensa löytänyt
Roy Orbison purkaa tuntojaan. Vokalisti on paljon vartijana, melodia on kudottu poprockin kudoksiin tarkoin pistoin ja joutsenetkin mainitaan vielä tekstissä, mutta silti biisi on aito, koskettava ja täsmälleen oikean mittainen.
Mika Roth
Renttu & Jämät: Farkkushortsit
Kalansilmä
Ilahduin kiistämättä, kun
Renttu & Jämät tuli sinkkupinossa vastaan.
Nopeet, hitaat & rumat -pitkäsoitto on yhä tuoreessa muistissa, vaikka väliin mahtuu yksi iso pandemiakin. Jälleen on kieli hiukan posken puolella, tai ehkä enemmänkin, kun ’kaljanjuontiralli’ runttaa oleellisen elämästä plus kahteen ja puoleen minuuttiin. Tyylilajina palvelee edelleen salonkikelvoton ja romuluinen rokkenrolli, jossa tärkeämpää on tunne kuin tarkkuus. Eihän pieni tikkuisuus nyt ketään haittaa, eihän?
Tässä tekstissä asiat sanotaan kuten ne ovat, eikä turhia kaunisteluita tarvita missään leikkauksissa. Itse leikatut farkkushortsit ovat siis henkilökohtainen kesänjulistus, koska uniikit byysat jalassa voi bisseä kiskoa terassilla vailla huolia. Entä onko moisessa aineksia kokonaiseen rock-kappaleeseen? Kyllä, huomaan yllättäen nauttivani meuhkasta aina vain enemmän. Vokalisti kiskoo sanat maisemaan sen kummemmin fraseeraamatta, rytmiryhmän työnä on lähinnä pitää suunta kohdillaan ja vauhti hirmuisena. Siihen päälle sitten kuusikielisestä niin paljon kuin ehtii, ja melodinen rakettirollaus toimii kuin häkä.
Mika Roth
Rosmariini: Toistuva rytmi
Rosmariini on kotimainen pop-artisti, jonka esikoissinkku ilmestyi pari vuotta sitten. Hyvinkin erilaisissa maailmoissa liikkuvia sinkkuja on sittemmin niputettu EP-muotoon, ja tämän vuoden puolella on ilmestynyt jo kaksi uutta sinkkua. Rosmariinin musiikissa ei vältellä hankalaksi miellettyjä aiheita tai kovempia soundeja, jos niitä vaaditaan tarinan kertomiseksi.
Toistuva rytmi tippuu niskaan kuin 80-luvun alun taidepop, jossa väreinä toimivat lähinnä musta ja valkoinen. Kolkot soundit ja suorastaan raakilemaiseksi jätetty tuotanto pelaavat kuitenkin tekstin kanssa loistavasti yhteen, sillä innoittavalla tavalla luonnosmaisen tekstin maailma on kuin
Fritz Langin loistavan
Metropolis-elokuvan visioista. Kapitalismin orjuutus pistää ihmiset tekemään asioita koneiden tavoin, jolloin jotain oleellista katoaa elämästä, tyhjyyden vallatessa alaa. Eikä hukattua palasta voi ostaa näennäisen vaurauden symboleilla, vaan siihen tarvitaan uudistunutta ajattelutapaa – ehkä jopa rytmin pysäytystä. Tämä on älykästä ja erinomaista taidepoppia, jossa pop-sanalla on vähemmän painoarvoa.
Mika Roth
RotterDamn!: Dance! Dance! Dance!
Blue Attic Records
RotterDamn!-nimen takaa löytyy rockin räimeen tanssilattioiden jyskeeseen vaihtanut kitaristivokalisti, joka kuullun perusteella on jättänyt myös kitaran taakseen. Saatesanoissa maalaillaan brittiläisten synapopin mestareiden varjoja seinille,
Daft Punk mainitaan myös, samate jopa
Twin Peaks. Näistä heitoista viimeisin on käsittämättömin, sillä ainakin Dance! Dance! Dance! -sinkun perusteella killat ja punaiset samettiverhot ovat näkymättömissä.
Dance! Dance! Dance! on sen sijaan mitä tanssittavin siivu, joten nimen toisto on perusteltu, samoin kuin biisin sisälle rakennetut toistomuurit. Tietysti tässä pinotaan peilipalloja ja korkopaloja menneiden aikojen diskohilekerrosten päälle, mutta jos ne
The Human League sekä
Soft Cell -elementit ovatkin ilmeisiä, niin mitä sitten? Em. britit tekivät suuria kappaleita, joille RotterDamn! tekee kunniaa, juuttumatta kuitenkaan menneisyyteen. Tiukkaa asiaa sarallaan, vaikkei tämä
Badalamentin veroista olekaan.
Mika Roth
Silva Emilia: What If We Could Fly
Silva Emilia on sielukkaan melankolista folkpoppia luova nuori artisti, jonka debyyttisinkku kirjaimellisesti pysäytti allekirjoittaneen aivan yllättäen. Harvoin teini-ikäiset laulajat, tai vanhemmatkaan artistit, ovat pystyneet vangitsemaan kauniin ja herkän hetken näin upealla tavalla. Jo 13-vuotiaana ensimmäisiä kappaleitaan kirjoittanut artisti on valinnutkin ensimmäiseksi esittämäkseen biisiksi hienon kuvauksen, joka saa odottamaan tulevalta paljon.
Mutta palataan tähän hetkeen ja esikoisen pariin. Ensiluokkaiseen melodiaan kiedottu What If We Could Fly kertoo mielestäni kaipuusta jonnekin, tai jonkin pariin, avainsanoja ovat rajattomuus, vapaus ja hetki. Huomio kiinnittyy hienoja yksityiskohtia pursuavaan rakenteeseen, joka on samaan aikaan pakahduttavan paljas ja täynnä tunnetta. Jouset soivat tuskin huomattavasti, akustinen kitara samoin, ja näin päähuomio kääntyy vokaaleihin. Eli toisin sanoen joku tai jotkut ansaitsevat sovituksesta propsit, kumarruksen ja seppeleen. Silva Emilia on pitkästä aikaa vahvimpia debytantteja folkpopin vaativalla saralla, pistetään nimi muistiin.
Mika Roth
Syskofrenia: Donna
Siitä onkin vilahtanut jo miltei täydet neljä vuotta, kun jazzahtavaa ja tummaa poppia soittava
Syskofrenia on viimeksi julkaissut mitään. Toki väliin jääneet vuodet ovat olleet vaikeita, mutta silti – onneksi hiljaisuus on viimein päättynyt. Tuoretta Donna-sinkkua ei taustoiteta juuri lainkaan, öisen ja hivenen ahdistavan biisin kertoessa soundeillaan, sanoillaan ja tunnelmallaan kenties jo kaiken oleellisen.
On yö, Donnalla taitaa olla taju kankaalla ja takana ovat festarit, joilla mopo on karannut oletettavasti käsistä. Kahden henkilön kemia olisi jo muutenkin ongelmaista, joten jatkuvasti väliin tunkevat ulkopuoliset vain pahentavat tilannetta. Kertoja voi huonosti sairastaen katkeruutta, joka on saattanut muuntua jo mustemmalta kyljeltään vihaksi. Negatiivisuus manaa esiin hitaasti kiihtyvän kappaleen, joka on alati hiljaa ja messuaa silti lopussa kuin öinen meri marraskuun myrskyissä. Vimmaiset vokaalit ovat viime metreillä jo melkein huutoa, tausta pauhaa hetken ja hiljaisuus – kaikki on ohi, kun mihinkään ei enää satu. Upeaa.
Mika Roth
SääTänää: Käki
KHY Suomen Musiikki Oy
SääTänää on yhtyeen nimenä taas sitä luokkaa, että suosittelisin jatkoharkintaa otsikolle. Laulaja/lauluntekijä
Sonja Sään johtama poprock-yhtye Tampereelta kun kuulostaa huomattavasti nimikettään paremmalta, eikä kuvassa ole ymmärtääkseni juurikaan huumoria mukana – ainakaan sanankääntelystä syntynyttä. Artisti Sää on esittänyt musiikkiaan jo kahdeksan vuoden ajan kokoonpanojen vaihtuessa ympärillä, joten hartioita on kertynyt ja kokemus kuuluu.
Käki on kaunis poprock-kappale, joka kuulostaa samaan aikaan klassiselle suomirockille, uuden ajan folkahtavalle rockille ja mukana on jokunen unssi pop-tarttuvuutta. Rytmi kulkee takana, mutta määrittää biisin rajat tehokkaasti, rullaavan soiton kulkiessa kuin vauhtiin päässeen resiinan. Ylös ja alas, ylös ja alas, mitä myös teksti heijastaa ja toistaa. Alkuun kappale kuulosti kovalta, mutta sovituksen hienosyisyys ja tarkkuus piilottavat näkyville paljon löydettävää. SääTänää osaa rakentaa tunnelman, muodostaa jännitteen ja sulkea myös käynnistämänsä ympyrät kiistattomalla taidolla. Tämänkertaisen koosteen kärkeä.
Mika Roth
Vanna: Reitti pois täältä
Vanna on modernia singer/songwriter-tyyppistä musiikkia luova kotimainen artisti. Debyyttisingle on saatesanojen perusteella vasta ensimmäinen osanen isommasta joukosta, joka toimii näin viitoittajana myös tulevalle. Tekstiä ei juuri taustoiteta, mutta nähtävästi rakkauden kentät – tai tässä tapauksessa vedenalaiset maailmat – ovat käyneet kertojalle tukahduttaviksi synkkyyden pilviksi. Rakkaus on voimista suurin, niin rakentavana kuin tuhoavanakin elementtinä.
Keskiössä ovat vokaalit ja syntetisaattorit, joissa etenkin matalampia taajuuksia suositaan sekä korostetaan. Tekstissä vedelliset symbolit ja metaforat vilahtelevat taajaan, mutta Vanna malttaa olla tuomatta liiaksi aineksia mukaan. Kuka on syvyyksien hirviö lopulta, mikä on tuo kylmä vesi, ja kenen syytä kaiken peittävä yö lopulta on? Nyt ei syytetä tai puolustella, nyt vain halutaan jäädä eloon ja päästä muualle. Vanna pistää sydänvertaan peliin siinä määrin, että jo yksistään se kantaa hauraan jykevän popkappaleen satamaan asti.
Mika Roth
Wyrmwoods: Year of Death
Avantgarde on kunkin kuulijan korvissa ja aivoissa, mutta avantgardistista metallia soittava
Wyrmwoods on kiistatta kumma lintu parvessaan. Oululaisen yhden miehen metallisopassa näet porisee sellainen lajitelma mausteita, että yksityiskohtainen tunnistusprosessi on mahdotonta. Eikä tarkoitus lienekään pysytellä minkään alagenren ’puhtailla’ pinnoilla, vaan kokeilemalla, yhdistelemällä ja liittämällä luodaan uusia mahdollisuuksia, paikkoja ja salakäytäviä.
Sinkun kuudessa ja puolessa minuutissa Wyrmwoods ei samoja polkuja kuluta. Alun nopeasta rallauksessa on niin blackin mustuutta kuin folk metalinkin vinhaa askellusta, mutta tahtilajien kirjo saa nopeimmankin peikon askeleet horjumaan. Alun rynnistys vaihtuu kolmen minuutin kohdilla progehtavaksi väliosaviidakoksi, post-rock pistää varoittamatta päätään esiin ja ratkaisuissa on siltoja jopa jazzin puolelle. Kuoleman vuosi on siis monia asioita ja suurissa määrin, mitä voi olla haastavaa. Kannattaa kuitenkin tarttua haasteeseen ja lähteä vuosimatkalle, ihan jo silkan uteliaisuuden nimissä. Metallistakin on yhä moneksi armon vuonna 2022.
Mika Roth
Yacine: Korkeella
Overdog Worldwide
Yacine on algerialais-suomalainen artisti, joka nostaa toisella soolosinkullaan panoksia. Aiemmin muiden kanssa julkaisuja työstänyt Yacine luo soolona modernia ja tanssittavaa poppia, jossa boombap saa nostaa groovepitoisuudet aina vain ylemmäs. Lisää väriä kuvaan tuo suomen ja ranskan kielen sekoittelu, jossa ensinnä mainittu on tosin selvästi etusijalla.
Korkeella on voimaannuttava ja uskoa valava kappale, jossa kertoja on löytänyt sisäisen tasapainonsa, oman paikkansa ja sitä kautta vahvuutensa. Ja juuri tästä syystä suunta on vain korkeammalle, koska hyvä luo hyvää ja positiivisesta kumpuaa entistäkin enemmän positiivista. Kevyesti käsitellyt vokaalit tukevat puolittaista puhelaulua, taustat on kiteytetty tiiviiksi ja näin ytimen koukku iskee voimalla. Übercoolien soundien olisi tosin suonut iskeä isommallakin vasaralla, jolloin tekstin fiilistä olisi alleviivattu rohkeammin.
Mika Roth
Yheksän Euron Pikavippi: Sympaattiset mutta pirun levottomat
Yheksän Euron Pikavippi sai alkunsa joskus vuonna 2022, kun kalareissulla neljä lapsuudenystävää saivat kiinni yhteisestä sävelestä. Näin Jyväskylässä operatiivista päämajaansa pitävä rock-yhtye sai alkunsa ja johtotähdeksi muodostui ainakin allekirjoittaneen mielestä ysärin suriseva indierock, jossa on vähintäänkin kolmannes suomirockin surinaa uudelta vuosituhannelta. Seassa on myös ripaus punkin asenteellisuutta, ettei totuus unohdu.
Ja mikä sitten on tuo totuus? Mitä kaikkea yhdeksällä Euroopan rahalla saa rokkikipsalta? Kärkenä toimii tiiviisti paukkuva rakenne, jossa melodia on periaatteessa ruorissa, mutta joka tarttuu myös hanakasti airoihin. Biisin vauhti on toisaalta kaksiteräinen miekka, sillä mielestäni vähäisemmällä tilannenopeudella mahdollisuuksia olisi ollut enempäänkin. Toimivat säkeistöt ja kertosäkeet lanataan läpi kiireellä, jota olisi voinut jäsentää jonkin sortin väliosalla. Nyt pitää sulatella kaikki äkkiä, koska seuraava asiakas puskee jo jonossa niskaan. Pinnat rapeista ja kirkkaista soundeista, mutta ensi kerralla laulua rohkeammin eteen.
Mika Roth
Lukukertoja: 2373
