Pienet II - Kesäkuu 2022
Alijumala: Alijumala
Pandemian riehuessa vuonna 2020 pitkin maailmaa, sai Rautalammilla alkunsa Alijumala. Debyytti-EP Musta Kultti ei juuri thrashin vanhoja oppeja päivittänyt, mutta pelasi osillaan moitteetta. Suomenkielisyys ja hurmeisuus jäivät kerrasta mieleen.
Thrash-levyjen introt ovat toinen toistaan turhempia, eikä Introsta paljoa kostuta nytkään. Onneksi Kellari pääsee pian sahaamaan metalliaan napakoihin pätkiin, ja johan alkaa tuntua kyljissä. Suomenkielinen puolikärinä istuu silottelemattomaan muotoon kuin kuokka känsäiseen kouraan ja lyriikkakynäkin on hallussa. Etenkin sinkkuraita Lilith osaa kumartaa myös mustemman metallin alkulähteille, kopsahtamatta kuitenkaan itse kaivoon. Virkistävä on myös energisesti rytyyttävä Lihan kirot, jolla rytmivetoisempi meno saa jalan hakemaan tahtia lattiasta ja pään nyökyttämään.
Alijumalan ilmaisua on vaikea kutsua persoonalliseksi, sillä thrashin oppeja seurataan tarkoin ja virheitä varoen. Anttu Röntynen omaa ilmeikkään äänen, eikä tulkintakaan tuota vaikeuksia, vaikka osa teksteistä on melkoista metalliklisheikköä. Lihan heikkous ja alakerran liekit saavat kuitenkin rivit elämään ja näin Alijumala erottuu juuri riittävästi edukseen thrash-massoista. Pientä variointia jäin tosin kaipaamaan.
Mika Roth
Amongst The Ashes: The Fabricated Monolith
Amongst The Ashes on persialaista musiikkia ja deathin sukuista metallia yhdistelevä yhtye, joka operoi Tampereen suunnilta käsin. Bändi sai alkunsa kun iranilaisessa metalliskenessä pidemmän aikaa vaikuttanut
Mohammad "Aelian" Hallajidin starttasi uuden sooloprojektinsa vuonna 2018. Alkuvuodesta 2021 Aelian muutti Suomeen ja pian joukko tamperelaisia muusikoita olikin jo soittamassa hänen kanssaan yhtyeessä.
Yhteistyössä on voimaa ja kun introsta käyvän
Säraghazin jälkeen
Fallen From Grace pääsee vauhtiin, niin johan on maton liepeissä pitelemistä. Tuiman death myllytyksen arvo on jo osin omassa voimassaan, mutta jokin melodiakulun polveilussa saa myös pohtimaan kaukaisempia maita. Eikä tämä ole mitään päälle liimattua kimalle-eksotiikkaa, vaan kulttuurit vaikuttavat oikeasti täydentävän toisiaan. Vielä pidemmälle menee useammallakin eri tavoin
Exalted Traitors, jolla äärimetallin mustat seinät puristuvat ja painautuvat aina vain lähemmäs.
Kolmen raidan paketti on vahva ja persoonallinen kokonaisuus, jolla kuullaan myös persialaista setar-luuttua. Tärkeintä on kuitenkin kahden pääbiisin melodinen tarttumavoima ja metallinen terävyys, mikä ennustaa entistäkin tuhkaisampaa tulevaisuutta.
Mika Roth
Beyond The Night: New Dawn
Puolitoista vuotta sitten
Beyond The Night operoi ärhäkän äärimetallin laidoilla, kun
The Prophecy -sinkku avasi yhtyeen julkaisuhistorian. Sittemmin linjoille on tullut vain yksi lisäsinkku, joka on otettu mukaan bändin debyytti-EP:lle.
Saatesanoissa musiikkia kuvataan brutaaliksi deathcoreksi, mutta näkisin mm. sinkkuraita
Demon Princen kurottavan sinfonisenkin äärimetallin mustimpien tornien huippuja kohden. New Dawn -EP:llä enemmän onkin kroonisesti enemmän, eikä uusien tasojen latominen jo valmiiksi laveille perustoille tuota yhtyeelle minkäänlaisia ongelmia. Kohottelevan intron lisäksi mukana on kaksi uutta oikeaa biisiä, joista kaaoksen silmään saakka itsensä työntävä
Black Lotus osuu allekirjoittaneen mielestä johonkin olennaiseen. Näin vavahduttavan ja äärimmäisen metallin kanssa maltti sekä tarkkuus ovat valttia, sillä etenkin BTN on tehnyt teoksistaan pienoisia metallisinfonioita tai tulimyrskyjä, kuinka vaan.
Meneekö yhtye sitten jo liiankin pitkälle metallijyrässään? Tuota kysymystä pohdin ankarasti, kun kauliinnuin kierros toisensa jälkeen New Dawnin massiivisessa rypistyksessä. Painoa on kiistatta hirvittävät määrät, mutta sovitusten ilmavuus on mielestäni kultainen avain, jolla bändi lunastaa itselleen voiton.
Mika Roth
Future Ark: Hypercapital II
Alakulttuuritalo
Future Ark, eli Helsingin Sevillaan vaihtanut
Tero Heikkinen, sulkee nopeasti
Hypercapital I -EP-levyn avaaman sarjan. Ensimmäisessä osassa oli kolme instrumentaaliraitaa, aivan kuten jälkimmäiselläkin puoliskolla, vaan mihin tulevaisuuden kaaret tällä erää kääntyvät?
Hypercapital II jatkaa sisaruksensa tavoin retroisen synasoundin ja eurooppalaisen tanssimusiikin älykkään perinnön tutkimista. Periaatteessa matka saksalaisiin 70-luvun uudistajiin ei ole kovinkaan suuri, mutta silti selkeästi nähtävissä. Future Ark ei näet rajoita ilmaisuaan vain yhdelle alueelle, vaan sekoittaa rohkeasti värinsä koko maailman mittaisesta paletista.
The Linkin svengaava kitarakuvio nostaa Kalifornian auringon matkaajan ylle ja
Benidorm Highway soundaa futuristien puuhille 80-luvulta.
Praia de Alagoa lunastaa puolestaan nimensä tuomalla kokonaisuuteen mukaan uuden maailman latinalaista groovea, ehkä hiukan brasilialaisuuttakin – tai ainakin yhden version siitä.
Edeltäjäänsä rennompi, lämpimämpi ja aurinkoisempi Hypercapital II on hengeltään sopivan raukea ja rento kokonaisuus. Sen kanssa voi asettua aurinkotuoliin ja vain nauttia äänten tuomista kuvasarjoista, tunnetiloista ja kenties lupauksistakin. Tämä on mielestäni poikkeuksellisen onnellista synamusiikkia, josta jokainen voi puhtain sydämin viehättyä.
Mika Roth
Harha.: Värit
Harha. hakkasi
Päätä seinään pari kuukautta sitten sinkkukoosteessa niin kovaa, että jäljet jäivät. Grungen huuruista vuosien saatossa suomenkieliseen punkrockiin siirtynyt yhtye on jälleen kiukkuisella päällä, mutta välttää yhä saarnaamisen sudenkuopat. Värit pitääkin sisällään ilahduttavan runsaasti sävyjä, vaikka tummat päävärit nousevatkin isossa kuvassa dominoivaan asemaan.
Viiden biisin EP:n starttiraidaksi on valjastettu em. sinkku, tosin kakkosraita
Värit olisi taatusti ollut vähintäänkin yhä energinen alkupamaus. Näillä kahdella siivulla yhtyeen kipakka soundi ja tyyli kulkevat vielä suhteellisen ennakoitavilla linjoilla, mutta EP onkin hieman toisenlainen kokonaisuus.
Aarrekartta tipauttaa aggressiokerrointa, erilaisen siivun hahmottuessa kuin synkän modernin sadun, josta on ikävänkin helppoa löytää heijastuspintaa aikoihimme. Mielenkiintoinen sivuaskel on myös ankkurisiivu
Pilvilinna, jota pidin aluksi kesken jääneenä hahmotelmana – mutta vain aluksi.
Värit vie yhtyettä eteenpäin ja ysärin versiointi on väistämättä muuttumassa omaksi soundiksi, omaksi tekemiseksi ja omiksi tarinoiksi. Nyt vain rohkeammin ja kauemmas, värejä maailmassa kyllä riittää.
Mika Roth
Häsä: Kaukana
Rolling Records
Häsä on
Tyhjä rinki -yhtyeessä vaikuttavan aristin sooloprojekti, joka tutkii suomirapin erilaisia kulmia. Viime vuonna esikoialbuminsa julkaissut Häsä on saanut EP:lleen kovia vierailijoita, mutta fokus kohdistuu silti herran omaan ääneen.
Häsän biiteistä vastaa Tyhjä rinki -yhtyetoveri
KULMA, jonka on onnistunut luoda virkistävän erilaisia ympäristöjä biisijoukolle. Savuisa
Pinnalla pistetään julmasti poikki jo ennen kahta minuuttia, eikä öisiä jazz-viboja huokuva
Hetki kestä sen pidempään – ikävä kyllä. Sinkkubiisi
Lähellä kumpuaa myös öiseltä puolelta vuorokautta, mutta
Silkinpehmeen vahvistama hip hop -herkku ylittää sentään kolmen minuutin haamurajan. EP:n toinen tähtihetki on mielestäni orgaanisia soundeja sopivan sotkuisesti sekoitteleva
Noi, jolla hankalahkon artistinimen omaava
KIKIDI10000 liittyy mukaan menoon hetkiseksi.
Hip hopin ja rapin varjoisampia kujia kartoittava Kaukana on poikkeuksellisen ehyt EP-kokonaisuus, jolla artistin soundi, tyyli ja visio käyvät selviksi. KULMAn soundikakku on harvoista aineksista luotu, mutta yksinkertaisuus ja minimalisimi ovat tällä erää kultaista voimaa.
Mika Roth
Janne Tapion Sisäinen Avaruus: Haaksirikkoutuneet / Pienellä veneellä
Huomioni on taattu, kun tuplasinkun kerrotaan olevan sekoitus
Neil Youngin,
Lasse Mårtensonin ja
Pekka Strengin fiilistelyistä. Yhdeksässä kerrassa kymmenestä ohittaisin moisen silkkana sanahelinänä, mutta nyt osin akustisten soitinten ääressä onkin
Janne Tapion Sisäinen Avaruus. Löytyykö tältä paattireissulta siis Myrskyluodon Cinnamon Girl?
No ehkei, mutta tamperelaisyhtye avaa
kolmannen albuminsa jälkeisen maailman kyllä mainion sielukkaalla veneilyaiheisella tuplasinkulla.
Haaksirikkoutunut sujauttaa svengipuukengät jalkaansa ja napsuttelee pitkin laitureita ja venheitten kansia iloisen kantrisella tavalla. Viulu soi päivänpaisteisemmin, rytmi ei anna purjeiden maata alhaalla, ja kokka on selvästi kohti aurinkoisempia horisontteja.
Pienellä veneellä tipauttaa ankkurinsa tiukasti kahden kiven väliin ja nauttii taas helteisen päivän lempeästä lämmöstä, pianon noustessa viulun eteen ja tekstin vain valuessa täydelliseen äänimaisemaan.
”Kaikki paitsi purjehdus on turhaa” totesi joku aikoinaan, eikä veneily/purjehdus aiheinen musiikki voisi olla kantrahtavan poprockin äärellä juuri tätä herkullisempaa, uskallan väittää. Kesäinen rentous ja auringon kaiken voittava voima lunastavat myös kovat verrokit, joista tuossa alussa tulikin jo puhuttua.
Mika Roth
Mahls: Unen sisäl (uni lusidi)
Kuohu Records
Mahls on päätynyt julkaisemaan debyyttialbuminsa kahdessa osassa, joten Unen sisäl (uni lusidi) -EP on vasta puolet tulevasta kokonaisuudesta. Viime vuoden puolella ilmestynyt
Setvi salaus muutu -sinkku pisti jo allekirjoittaneen siinä määrin hämilleen, että EP oli odotettu tapaus.
Mahls luo elektronisia äänikenttiä, joihin monikerroksiset vokaalit purkavat tajunnanvirta-tekniikalla syntyneitä sanaketjuja. Saatetekstin mukaan kaikki kuultu on totta, mutta kaavojen ratkaisu onkin sitten tyystin toinen juttu. Kappaleet ovat alati muuntuvien kehien päällekkäisiä kollaaseja, joissa alut ja loput menevät ristikkäin suuremman kokonaisuuden nimissä. Näin kokeellisessa ilmaisussa on tietysti vaarana se, että kaikki sirpaloituu ja mosaiikkikasoista ei hahmotu enää riittävän kiinnostavia kokonaisuuksia, mutta näissä kohdin Mahlsin kokemus tuottajana astuu esiin. En voikaan kuin ihailla sitä näkemystä ja puhdasta taitoa, jolla muodottomalta vaikuttavista lammista nousee elektronisen popin toismaailmallisia ihmeitä.
En minä tiedä mistä
Vaeltava haave mahdollisesti kertoo, mutta tiedän pitäväni siitä mitä kuulen. Selvimmin popin puoleen kaartuva numero onkin paras mahdollinen päätös ensimmäiselle puoliskolle.
Mika Roth
Marraskuun Lapset: Lauluja elämässä eksyneille
Inverse
Marraskuun Lapset synkisteli viime vuoden lopulla melankolisella ja brutaalilla metallillaan, kun
Laatupoikkeama-sinkku avasi duon uran. Tällä erää ainakin studion puolella ydinkaksikko on saanut tuekseen rumpalin, sekä muutaman vokalistivieraan. Puhutaanpa saatesanoissa ihan oikeasta bändistäkin.
Synkkää ja julmaa on taas meno, kun em. Laatupoikkeama avaa EP:n, jolla on yhteensä viisi rallia. Depressio ja suoranainen mustuus lyövät suut suppuun, kun
Viimeiset hyvästit karjuu tuskaansa vasten kasvoja. Voimaannuttavampaa on sen sijaan
Elämässä eksyneille -biisin julistus, joka valaa tavallaan uskoa omaan tekemiseen. Kyllä se aurinko paistaa joskus risukasaankin, jossa pettyneet ja rikkoutuneet nuolevat elämänsä haavoja. Jälleen kerran negatiivisuuden voi kuitenkin kääntää positiiviseksi virraksi, eikä prosessissa tarvitse edes koristella tukkaansa kukilla, sillä tuo ovi aukeaa kumpaankin suuntaan. EP:n kummallisin numero on silti päätösraita
Jos en enää herää, jolla melankolisuus alkaa saamaan peräti doomahtavia muotoja. Kaunista ja synkkää.
Marraskuun Lapset on nopeasti jalostanut oman soundinsa, ilmaisunsa ja musiikillisen maailmansa pisteeseen, josta voi enää nähdä vain omia tiluksia. Saavutus on kunnioitettava ja tästä voisikin seuraavaksi siirtyä pitkäsoittojen ihmeelliseen maailmaan – jos moinen vain sattuu yhtyettä/projektia kiinnostamaan.
Mika Roth
Meiä Äijii: Läpihuuto
Överdog
Rap-jengi
Meiä Äijii niputtaa sinkkujaan viimeiseltä parilta vuodelta ja kylkeen on nidottu kaksi uuttakin raitaa. Sinkuista
Picassoi tarttuikin viime vuoden lopulla Desibeli.netin sinkkukoostehaaviin. Tuo rennon leppoisasti lasketteleva hyvän mielen ralli on myös EP:n terävää päätä.
Uusista siivuista
Kiitorata saa aurata radan auki hiukan tummemmissa tunnelmissa, soundien vääristellessä ja lyriikoiden tilittäessä.
Sanoi porautuu vieläkin syvemmälle yöhön, trapin kolistellessa supersvengaavilla biiteillään ja haastavilla riveillään – tosin Meiä Äijii ei astu mustuuden karhunrautoihin kummallakin jalallaan. Synkkyys on taidelaji, jossa sävyt ja hienosäätö ovat lähestulkoon alkemiaa, mutta mielestäni viisikko on saanut hiottua reseptinsä kuosiin. Sinkuista slovariksi luokiteltava
Perhosii eroaa niin selvästi kaikesta muusta, että ankkuripaikka on syksyiselle groovepillerille juurikin sopiva. Koko parven nopein ja tarkin ohjus saattaa kaikesta huolimatta olla soundeillaan modernia kaistaa kaahaava
27, jolla soundien, biittien ja tekstien kultainen kolmikanta lienee vahvimmillaan.
Meiä Äijii pelailee tutuilla palikoilla ja kasailee periaatteessa simppeleitä rakennelmia, mutta em. soundin vahvuus ja monilinjaisuus nostavat Läpihuuto EP:n tämänkertaisen koosteen kärkikahinoihin.
Mika Roth
Peeta: Vol 1
Eräästäkin telkkarin musakisasta vauhtia uralleen hakenut
Peeta tekee suomenkielistä pop-musiikkia ja nyt kiikarissa on kokonaisen pitkäsoiton julkaisu. Alkujaan albumi piti pistää ulos vasta syksyllä, mutta nyt onkin päädytty julkaisemaan A- ja B-puoli omina EP-levyinään. Vol 1 on siis ensimmäinen puolisko, joka vaikuttaa päällisin puolin melko päivänpaisteiselta paketilta.
Parista Desibeli.netin sivuilla arvioidusta sinkusta etenkin pandemiaa edeltänyt
Kapinalliset on jäänyt soimaan päähän, eikä uusista siivuista löydy ainakaan toistaiseksi kyseisen ässän selättäjää. Elektronisesti vahvistettu poprock-iskelmä hybridi
Tapellaan on ilahduttavan rohkea yritys ja sinkkuna julkaistu
Pidä kiinni ja purista osuu myös tosi lähelle, mutta jotain jään aina vain kaipaamaan. Yllätyksellisyyttä, erilaisuutta tai edes sitä yhtä kaavan rikkovaa siirtoa, jonka jälkeen pitää hetken aikaa keräillä palasia lattioilta.
Tässä viiden raidan joukossa rauhallisempi
Hulluu ja pelottavaa -tunnelmointi voikin kasvaa yllätysvoittajaksi, minkä lisäksi puoliskon sulkeva
Rakkaus on miestä vahvempaa saattaa muodostua etenkin albumimitassa melkoiseksi tekijäksi. No, tässähän oli vasta ensimmäinen puoli annosta.
Mika Roth
SARA P: Oivallus / Perhonen
Alakulttuuritalo
SARA P on rap-artisti, joka suosii ainakin tämän tuplasinkun perusteella Boom bap -tyyliä, mutta ei anna sen rajoittaa itseään liiaksi. Artistinimen takaa löytyvä
Saara Pantsar on aiemmin kuulunut mm. blues- ja rock-bändeihin, joten aivan suoraan nakkikiskan jonosta ei sentään ole studioon lähdetty.
SARA P ei nojaa niinkään aggressiiviseen etupainoisuuteen, vaan nojailee mieluummin hivenen taaksepäin. Sanojen lausuntanopeus on kuitenkin huimaava ja tekstien purku/sulattelu ottaa sen toisenkin kierroksen, koska sanataiturilta eivät lopu vauhti, näkemys tahi oivallukset kesken. Lyriikat ovatkin puhdasta timanttia, eikä
Oivallus-raidan
Kyyholmin tuotantopuolestakaan tarvitse narista sen kummemmin.
Perhonen onkin sitten isomman köörin tuotanto, jossa on mukana mm. eräskin
Juha Dallas. Onneksi kokkilauman mausteinen soppa ei kärvähdä pohjaan. Vähemmän on soundeissa silti aina enemmän, kun sanoille pitää raivata tilaa ja svengihän ei biisikaksikosta lopu todellakaan kesken.
Retroisen soundin partikkelit osoittelevat kohti 70-luvun letkeyttä ja milleniaalisia bileitä, mikä tekee tuplasinkusta veikeän jännän tapauksen. Kyllä tätä enemmänkin kuuntelisi, sillä SARA P on pelinsä tasalla.
Mika Roth
Skulldriver: See No Evil... Hear No Evil... Scream
Elitbolaget
Olen edelleen sitä mieltä, että
Skulldriver on kuunnellut
Panteransa tarkoin, mutta onko siitä sitten niinkään paljon haittaa? Groovaavan metallin suuri on poissa, joten nouskoot seuraavat ja heitä seuraavat vuorollaan esiin.
Hakuteknisesti haastavan nimen omaava EP on neljän raidan tiivis nippu, jonka avausraita
In Memoriam on nostettu myös sinkuksi. Valinta on osuva, koska EP:n starttilaukaus osuu kiistatta maalitaulunsa keskustan keskustaan. Samalla Skulldriver malttaa pitää rytmisen kikkailunsa ja metallisen kurvailunsa hivenen kurissa, kun taas muilla raidoilla sattuu ja tapahtuu tiiviimmässä tahdissa. Toisaala
Self Medicated puraisee ihon hiton kovaa ja porautuu piinaavalla tikkauksellaan paksuimmastakin nahasta puhki. Bändi tasapainoilee sumealla rajalla, missä sopiva muuttuu liiaksi, mutta näkisin jokaisen horjahduksen kääntyvän lopulta ryhmälle edulliseksi.
Depraved Idolsin maanisessa myllytyksessä saattaa jo näkyä mustia pilkkuja silmissä, mutta sehän nyt on vain osa kokemusta.
Sapluuna on hivenen tiukka ja liikkumavaraa ei juuri ole, mutta ainakin EP-mitassa metalli maistuu makoisalle. Tulevaisuudessa pieni tyylillinen laajennustoiminta voisi kyllä tehdä terää.
Mika Roth
Space Bois: Kaupungin valoissa
360 Kollektiivi
Mikä voisi yhdistää synaisen punkin paukkeen, kolisevan postpunkin ja lonkerontahmaisen discon? No, ainakin helsinkiläinen
Space Bois saa loihdittua moisista aineksista rajat rikkovia äänicocktaileja. Aiemmin tänä vuonna yhtyeen
Sä et haluu / Kellutaan Tallinnaan -tuplasinkku hurmasi/hämmensi, ja nyt on samaa lääkettä luvassa isommalla kauhalla.
Tuplasinkun kumpainenkin puolisko on mukana debyytti-EP:llä, mutta edelleen pitää ylistää Kellutaan Tallinaan -rallin yksinkertaista nerokkuutta. Tunkkaisen glamrockin ja takovan synapunkin liitto kukoistaa myös rosoisilla terälehdillään, kun
Beibi puhu mulle stadii sukeltaa sumuisilla kaduillaan kaupungin valoissa. Tämähän on periaatteessa ihan sitä samaa kuonaa/herkkua, mistä mm.
Sigue Sigue Sputnik takoi aikoinaan uraa, mutta übervärikkäiden keesipäiden tavoin Space Bois on ymmärtänyt vetää hommansa oikeista kohdin överiksi. Näin jokainen voi määrittää ironian asteet ihan itse.
Yhtye on pro-kaikkea ja post-kaikkea muuta, jolloin musiikista voi ja saa vain nauttia, koska sääntökirjan tuhkatkin ovat jo jäähtyneet. Tulkoon siis
Kissanainen ja ryöstäköön sydämeni avaruuspojujen kanssa, vai tapahtuiko sekin jo?
Mika Roth
SUMEA: Muinainen
SUMEA on metallin tuntemattomammilla vesillä operoiva kotimainen yhtye, joka avaa julkaisuhistoriansa sangen sumeasti. Aiemmin yhden sinkun ulos pistänyt nelikko ei päästäkään arvioijasetää helpolla, mutta miksi pitäisikään.
Okei, otetaan pohjalle se ensimmäisellä rivillä mainittu metalli.
Sakramentti-kappaleessa pelataan pyörteisellä kuviolla ja rosoisilla soundeilla, vokaalien osuessa puhtaaseen ja melodiseen sektoriin. Lyriikat herättelevät 70-luvun kotimaisen progen mielleyhtymiä, mutta jäljet saattavat johtaa syvemmällekin suomalaisen runouden aikalinjoilla. Liitän samaan jatkumoon myös
Kaukana rannasta -siivun, vaikka elektronisuudesta voimaa saavat soundit väreilevät samalla moderniutta. Onkin täysin kuulijasta kiinni, että onko tämä rikasta monipuolisuutta vai osiin hajoavaa seikkailua metallin mikä-mikä-maassa. Niin tai näin, Muinainen on ainakin muistettava paketti erilaisuutta.
Musta pelto pistää groovesaappaat jalkaansa ja
Black Sabbathan se siellä taustalla pirunsarviaan heiluttelee, kukas muukaan. Samoilla linjoilla viihtyy myös
Merkattu kylä, joka taitaa sittenkin ryöstää allekirjoittaneen sydämen, kiitos madonreikäisen sisäavaruutensa. Sumeaa ja outoa, mutta valitsen silti pitäväni tästä ja jään odottamaan sumeuden lisäannoksia.
Mika Roth
Lukukertoja: 2217
