Raskaampi albumikooste – Kesäkuu 2022
Kaleidobolt: This One Simple Trick
Svart Records
Kaleidoboltin happoisuuspisteet ovat olleet aina kohdillaan, joten kun kolmen vuoden takainen Bitter-pitkäsoitto sai viimein jatkoa, oli aika nostaa avaruusvastaanottimet esiin. Edellinen albumi oli ehkä hivenen muotonsa orja, mutta uudella kierroksella avaruudelliset radat ovat uudistuneet sopivasti.
Massiivisen äänivallin tuosta vain taikova voimatrio osaa runtata satunnaisen kuulijan tarvittaessa järkäleiden väliin, vain nostaakseen hänet seuraavassa käänteessä hattarapilvien täyttämälle taivaankannelle. Eli vaikka otsikko saattaa ajatuksia harhauttaa, niin tässä on käytössä enemmänkin kuin vain yksi simppeli temppu. Uudistunutta menoa ryydittää tuore rumpali Mårten Gustafsson, jonka rinnalla Sampo Kääriäinen ja Marco Menestrina saavat pistää parastaan.
Avausraita Fantastic Corps iskeekin välittömästi jauhot suuhun, sillä tempoileva sovitus ja sanalla sanoen rikkaat soundit sotkevat pasmat, vedet ja linjat – mutta positiivisesti haastavalla ja rakentavalla tavalla. Utuisen väliosan avaruusseikkailumaiset leijailut vaihtuvat lopun iloiseen revittelyyn, kun jytäkoneesta löydetään aina vain uusia vaihteita. Seitsemän minuutin virstanpylvään saavuttava Border Control pitää puolestaan huolen, ettei trion groovemoottorista lopu vääntö, sillä tätä herkullisempaa kakun kasvattelua ja höyryjen päästelyä on vaikea enää kuvitella.
Kaleidobolt pystyykin täyttämään biisinsä uskomattomalla määrällä ääniä, käännöksiä, yllätyksiä ja yksityiskohtia, joista osa ei tunnu aluksi istuvan lainkaan kuvaan. Vaan odottakaas kun toinen kierros koittaa, kolmannella soitolla albumi soundaa aina vain paremmalle ja tämä kehitys jatkuu, kunnes on hankala sanoa missä on ylöspäin. Tämän kaiken keskellä kevyemmin svengaava Merja-Liisa saattaa hämätä varttiglamin tuikkeellaan, mutta sekin on osa suurempaa suunnitelmaa – uskokaa vain.
Mika Roth
Kiss Disease: You Met Me at a Strange Time
Svart Records
Riskinottaminen on olennainen osa rock-maailman säännöstöissä. Garagerockia pienellä punk-vivahteella paiskova
Kiss Disease lähti työstämään debyyttialbumiaan, vaikka julkaisijasta ei ollut mitään tietoa. Nopat tippuivat kuitenkin suosiollisesti maahan, minkä jo taannoin ilmestynyt
Larger Than Life -sinkku osoitti.
Parin vuoden takaiselta debyytti-EP:ltä ei mukaan ole mahtunut ainuttakaan siivua, mutta eipä niitä tässä kymmenen raidan ja aika tarkkaan puolen tunnin mittaisessa garage-saunassa kaivatakaan. Sinkuiksi nostetut numerot lasketellaan A-puolella peräjälkeen, kunhan vain alun rytyytyksestä on selviydytty pidemmälle. Tämä ’täysillä päin pläsiä’ lähestymistapa tietysti takaa sen, että kun
Speed ’n’ Doubt antaa hivenen enemmän melodiakoukkua, on siihen naurettavan helppo tarttua. Täkytrion terävin Rapala-viehe saattaa kuitenkin olla ysärin jenkkisoundia ovelasti päivittävä
Season Creep, joka salakavalasti jumittaa soimaan päähän.
Garagen räiminnässä on alati vaarana iskuhumala, kun rosoa ladotaan reippaammalla kauhalla roson päälle, mutta Kiss Disease osaa jo ilahduttavasti varioida juttujaan.
Honey Sheets hyppää viimeisen plus minuuttinsa ajaksi ohituskaistalle, eikä em. sinkkusiivu Larger Than Life ole mikään yhden tempun poni sekään. Mihin sen sijaan kaipaisin edes lievää vaihtelua, on superdiskanttinen kitarasoundi, joka on makuuni pari astetta liian kireähkö.
Kauas on tultu alun rypistelyistä, mutta vielä pitäisi matkaa taittaa, jotta paikka mestaruussarjassa aukeaisi. Vokalisti/kitaristi
Ella Laine omaa luonteikkaan äänen, josta voisi tosin löytää enemmänkin ulottuvuuksia. Sävellyskynä onkin jo mainiosti hallussa, sovituskynästä en olisi vielä ihan niin varma.
Mika Roth
Misaligned: Colours
Inverse Records
Misaligned uskoo perinteiseen melodiseen death metaliin, jossa kitara saa murista kilpaa vokalistin kanssa. Synapohjaisempi versio albumista oli syntymässä kuuleman mukaan joskus vuonna 2018, mutta ehkäpä metallin jumalat päättivät tuhota kovalevyn suuressa viisaudessaan. Näin keväällä 2021 käynnistyneet äänitykset ikuistivat metallisemman näkemyksen Coloursista, vaikka toki vokaaleissa on puhtaita osuuksia ja taustamausteitakin löytyy.
Synat ja koskettimet ovat siis taka-alalla, mutta merkittävät riffit, melodiat ja koukut luodaan kautta linjan kielisoittimilla. Etenkin toiseksi sinkuksi nostettu
Don’t Get Used to This onkin sellaista metallimyllytystä, että deathin modernit langat puristavat mukavasti kurkusta. Misaligned on omaksunut myös kiteyttämisen jalon taidon, joten turhahkon
Primer-intron ja melodiseksi äityvän ankkuriraita
Scars of Lifen välissä kuultavat seitsemän raitaa puristetaan reilusti alle puoleen tuntiin.
Enkä halua mitenkään vähätellä yllättävänkin melodisen päätöksen voimaa ja ansioita, mutta raita tuntuu eroavan vain kovin selvästi kaikesta muusta. Tietysti ykkössinkku
Silver Moth pelailee myös melodisuuden ja runsaampien koskettimien/synien kanssa, mutta sinkulla on sentään talla laudassa, eikä mittaa kerry lähes seitsemää minuuttia.
Vahvimmillaan yhtye on mielestäni niissä kohdin, kun spektrin ääripäitä yhdistellään rohkeammin, kuten vaikkapa
Your Room -raidalla. Painoa on, painetta myös, mutta iskut eivät puserra keuhkoja tyhjäksi. Koronan aiheuttaman tauon myötä uuden mahdollisuuden saanut pitkäsoitto lupaileekin paljon, mutta yhtye tuntuu olevan yhä käymistilassa ja jonkinlaisessa murrospisteessä.
Lähteäkö siis raskaamman deathin poluille, vai melodisemman metalin kentille? Tämän kiekon perusteella on mahdotonta ennustaa tulevaa, mutta itse suosittelisin jonkinlaisen keskitien löytämistä, koska se saattaa olla kultaisin vaihtoehto myös kuulijoiden kannalta.
Mika Roth
Remains of Destruction: New Dawn
Inverse Records
Elettiin armon vuotta 2019, kun vokalisti/säveltäjä
Jesse Yrjölä päätti pistää kasaan uuden power metalia soittavan bändin.
Remains of Destruction sai näin alkunsa ja parin seuraavan vuoden aikana joukko kasvoi hiljalleen kuusihenkiseksi bändiksi. Vasta kuluvan vuoden aikana nykyisen muotonsa saanut yhtye onkin valmis jo keikkailemaan, vaan kuinka debyyttialbumin poweri pelaa?
Remains of Destruction on ollut uuttera sinkkubändi ja sitten vuoden 2020 maailmalle on pistetty peräti viisi sinkkua. Ja kaikki nuo viisi raitaa löytyvät myös debyyttialbumilta, joka siis perinteiseen tapaan summaa kaiken tähän asti tapahtuneen. Eikä näitä raitoja tarvitse hävetä lainkaan, sillä esimerkiksi vuoden 2021 toinen sinkku
Mastermind on käsittämättömän tehokkaasti tarttuva biisi. Huomion ansaitsee myös aikoinaan virallisen julkaisuketjun käynnistänyt
Gaze Upon the Stars -sinkku, jolla power metalin opit summataan alle neljän minuutin mittaiseksi räjähdyspanokseksi.
Uuden ja vanhan välisiä saumoja on osapuilleen mahdoton osoittaa, mikä kertoo koko projektin luonteesta ja kehitysvoimasta paljon. Nykyhetki kuuluu myös lyriikoissa, joiden voi tulkita käsittelevän maailmamme tuoreempia aseellisia konflikteja, sekä niiden tuottamia kärsimyksiä. Tosin tarinathan tuntuvat aina olevan samoja, mikä tekee jo otsakkeesta New Dawn monitulkintaisen.
Remains of Destruction laukkaa pitkin power metalin perinteisiä kenttiä ja vokalistin vahva ilmaisu luottaa klassisempaan tyyliin. Kahden kitaristin ja koskettimien luomat kuviot ovat komeita, paikoin kunnianhimoisiakin, mutta jäin kaipaamaan vieläkin rohkeampaa luottoa melodioiden kantovoimille. Soundi on jo isoa, vaan katto ei ole vielä lähelläkään – eikä pari hitaampaa kohtaa tai numeroa tekisi myöskään pahaa kokonaisuuden kannalta.
Mika Roth
Sidewalk Mafia: 72 Hours
Sliptrick Records
Raskaampaa ja murskaavampaa metallia takova
Sidewalk Mafia pisti alkuvuodesta 2021 ulos
This Frozen Paradise -sinkun. Tuolloin perinteistä metallia isommalla rosoisuudella työstävät bändi jo puhui pitkäsoitosta, mutta väliin on mahtunut EP-levy ja pari muutakin sinkkua.
Debyyttialbumi on viimein tosiasia ja julkaisijaksi on löytynyt italialainen lafka, joten kansainvälisiäkin vieheitä on vesillä. Keikoilla duosta trioksi kasvava ryhmä on kuitenkin pitänyt alkuperäisestä visiostaan kiinni, minkä ansiosta myös em. esikoissinkku on mukana. Kuvaaviksi termeiksi tarjotaan niin gootti- kuin doom metalia, mutta mistään suorasta linjasta kumpaankaan genreen tässä ei ole kyse. Ennemminkin tummuutta ja vaaraa uhkuva 72 Hours rymistelee ärhäkämmän metallin parissa, ja raskaimman rockin vaikutus on myös ilmeinen.
Terhakammin räyhäävä
Redaround ja hyytävämmin ulvova
The Hounds erottuvat edukseen kireästä päästä, jossa diskanttius tahtoo polttaa soundit puhki. Jo alussa mainittu This Frozen Paradise pelaa eeppistä korttiaan ja osaahan viimeisin sinkkuraita
Paranoia puskea myös itseään hirmuisella asenteella läpi kuuluisan harmaan kiven. Näissä kohdin voima ja vääntö asettuvat jo optimaalisemmin kohdakkain, vaikka kehitystyötä vielä jääkin tulevaisuuteen.
72 Hours ei tunnu kolmelta täydeltä vuorokaudelta, vaikka metallin tuskaisuus ja rockin lyijyinen raskaus päällystävätkin pinnat. Sidewalk Mafia tuntuu löytäneen omimman juttunsa, mutta muodon selkeys ja elementtien tehokkaampi hyödyntäminen antavat vielä odottaa itseään. Lupaavaa kuitenkin pikku puutteistaan huolimatta.
Mika Roth
VUOLA: Alouv
V.R. Label Finland
VUOLA on monitaitaja
Jussi Vuolan ikioma projekti, jolla mm. studiopäällikön duunia painava musiikin ammattilainen on päässyt luomaan täysin omaa visiotaan. Alkuvuodesta julkaistu
Under Above Orion Venus Loves -sinkku olikin melkoinen ohjelmajulistus, sillä psykedeelisen ja progehtavan rockin modernit säteet paistoivat halki viiden minuutin matkan vahvoina, lohduttavinakin.
Esikoisalbumille on sijoitettu viisi raitaa, joiden mitat ovat mielenkiintoisia. Yleensähän sanotaan, että biisi saa jatkua niin kauan kuin sen pitää jatkua. Nyt jokainen kappale loppuu joko tasaminuutilla tai puolella minuutilla – sekunnilleen. Näin kokonaismittaa kertyy 39 ja puoli minuuttia, mikä on albumille sopiva koko. Eikä muodosta voi löytää missään vaiheessa venyttelyn tai typistelyn piirteitä, sillä Vuola hallitsee rautaisesti työnsä ja ymmärtää myös dramatiikan päälle.
Mielipiteitä tulee taatusti jakamaan 14 minuutin mittainen
Omana Omala Ogana Odati Ojoda, jonka hypnoottinen, mantramainen ja itämainen henki jauhaa ja jauhaa ja jauhaa omissa jäljissään. Toki biisi kehittyy, mutta ah – kuinka hitain ja hiipivin askelin. Rockin rajattomuus kuitenkin joustaa ja kyllä sieltä niitä bändisoittimiakin puskee takaa esiin, kunhan vain aika on kypsä. Avauksena soiva
Vapaa Uljas Onnen Lapsi Aamun on puolestaan ainoa suomeksi esitetty kappale, jolla em. mantramaisuus ilmenee rahdun toisella kulmalla. Osat ja raidat erottuvat, mutta tärkeämpää on kokonaisuus, niin kappaleen, sen osan, kuin koko levynkin mitalla tarkasteltuna.
Progressiiviset elementit ovat termeinä yhtä epäselviä kuin psykedeeliset, sillä kysehän on vain näkemyksistä. Yhden proge on toisen poppia, psykedelia voi taas ilmetä niin monin tavoin, etten edes ryhdy halkomaan hiuksia. Alouv on siitä raikas ja ilahduttava albumi, ettei se vaikuta välittävän tippaakaan toisten mielipiteistä vaan ainoastaan on tismalleen sellainen kuin on. Ottakaa tai jättäkää. Ehkäpä juuri tuon lempeän ehdottomuuden ansiosta viihdyn niin kovin mainiosti levyn äärellä.
Muistetaan vielä sekin, että albumin tuotot ohjataan Ukrainan sodan uhreille UNICEFin kautta, joten nyt on mahdollisuus laittaa hyvä kiertämään.
Mika Roth
Lukukertoja: 1646
