Pienet

Pienet II - Huhtikuu 2022

20.04.2022

Beautiful Animal: Beautiful Animal / Ladyshow
Horus Music

Debyyttialbuminsa julkaisuun valmistautuvan Beautiful Animalin uusi sinkku on kahden A-puolen paketti, eli biisit on koettu tasavahvoiksi. Tällä erää perinteisempi rock soul- ja bluesvivahteineen on vienyt voiton modernimmista tuulista, ja ehkäpä tässä tapauksessa niin on myös parempi.

Nimilistauksessa kakkossijalle jätetty Ladyshow on mielestäni rahdun kiehtovampi numero, joka avaa uusia suuntia ja mahdollisuuksia. Rauhallisemmassa numerossa on selkeää yön vibaa, mitä tekstikin vahvistaa. Vuorokauden pimeimpien tuntien aikana kaikki on mahdollista, mistä aistikas naislaulu ja groovaava bassolinja vihjaavat melko suoraan. Eikä tämä ole mitään ’syntejä syntien takia’ piehtarointia, sillä kuulija päättää kuinka juonen langat nivoutuvat yhteen. Bändin nimikappale on sielukkaampaa ja paukkuvampaa rockia, jossa naisvokalisti revittelee makeammin. Rockin voisi puolestani antaa rouhia vastaisuudessa raskaammillakin rattailla, kun hartioita tuntuisi löytyvän vaivatta.

Vahvoja biisejä, jos nyt mitään rock-hittejä kummastakaan ei saa, mutta perinteisen rock-levyn rakennuspalikoina niin Beautiful Animal kuin Ladyshow ovat tärkeitä. Lisäksi siivujen livepotentiaali on arvattavasti melkoinen, joten tulevaa pitkäsoittoa odotellessa.

Mika Roth

Emilia Elelé: Tänne palaavat linnut
Luova Records

Emilia Elelé osoitti jo viimekuisella Jälki-sinkullaan, että heleän pikkuruinen folkpoppis on edelleen hallussa ja kovatkin sanat sopivat yhä suuhun. EP-levy ei kuitenkaan jatka aivan suoraan siitä, mihin kolmen vuoden takaiset Lama-ajan lapsi ja Lomalla taas -sinkut meidät jättivät.

Viiden biisin mittainen EP yllättää ja vakuuttaa etenkin lämmöllään, joka hehkuu soundeista ja säteilee sanoista. Soitto on pidetty pienenä, joten rummut eivät pauku eikä basso möyryä yhtään sen enempää kuin on tarvetta. Toki Kärpänen pörrää hiukan sähköisemmin, mutta biisissähän lauletaankin kiimaisista kärpäsistä, jotka haluavat vain elää. Elämänhalu leimaa myös koko EP:tä, aivan kuin viimeisten kahden vuoden aikaiset tapahtumat olisivat olleet vain poikkeuksellisen pitkää pahaa unta. Väittäisin soundiin tulleen jopa pienen ripauksen kesäistä country-Amerikkaa, mahdollisesti suoraan rakkauden kesästä.

Woodstockilla tai ilman, kasassa on hieno ja arvokas EP. Reilussa 17 minuutissa on enemmän asiaa kuin monessa pitkäsoitossa, tai joidenkin koko musiikillisessa urassa tarkemmin ajateltuna. Ryhmähali!

Mika Roth

Jasa: Paalulla / Kolme eri minää
FTK -levyt

Kuopiosta kopsahtaa jälleen tiukkaa tekstiä kahdessa kolmen minuutin erässä, kun räppäri Jasa antaa sanojen virrata ja biittien osua kohteisiinsa. Saatesanoissa korostetaan uutta soundillista linjaa, jota edellinen 645-sinkku kuuleman mukaan jo edusti. Työn alla on myös debyyttisooloalbumi, joten kierrokset ovat kovenemaan päin.

A-puoleksi sijoitettu Paalulla on virtaviivaisesti rakennettu ja huippuunsa hiottu räp-hitti, jonka tarkoitus on pistää koukkua kainaloon ja lakaista jalat alta. Kertsissä onkin tarttumapintaa kuin tervatehtaalla boom bapin juntatessa sopivalla voimalla bassoa betonia vasten, eikä vetovoima petä edes loppumetreillä. B-puoliskoksi jätetty Kolme eri minää on realistinen katsaus päiväduunia painavan räppärin elämästä, jossa isyys on merkittävä osa uudistunutta kuviota. Tietysti ajatukset saattavat arjen oravanpyörässä lipsahtaa kuin huomaamatta menneeseen, jolloin kaikki oli jotenkin parempaa, aidompaa ja hohdokkaampaa. Vaan se oli silloin ja nyt on nyt, eikä mennyt tule enää koskaan palaamaan.

Jasan päivittynyt tyyli toimii kaikilla sylintereillä, eikä tuplasinkulla ole joutavaa sekuntia, sanaa tai tahtia. Nähtäväksi jää, koska pitkäsoitto saadaan valmiiksi, mutta ehkäpä kiire ei ole nyt tärkein asia.

Mika Roth

Jesse Christian: Seuraa mua / Iina

Jesse Christian iski vuonna 2021 kahteen otteeseen Desibeli.netin pienkoosteissa. Vajaa vuosi sitten julkaistu Niin kuoli kaunis päivänsäde EP haali kaikkea Baddingistä Hüsker Dühun samaan nuotioon, polttamatta kuitenkaan näppejään prosessissa. Taxi lähtee / Suvi -tuplasinkku lastasi taas angstia hieman toisenlaisin lapioniskuin.

Uudella tuplasinkulla ”rappiorockin ruokoton rikkaruoho” osoittaa jälleen, kuinka naurettavan helppoa onkaan leipoa kasaan tarttuvia biisejä, kun homma on vain hallussa ja visio selkeä. Seuraa mua leikittelee puolihuolimattomasti synien ja glam rockin kanssa, tinkimättä kuitenkaan asenteestaan ja periaatteellisesta likaisuudestaan. Rakkaus on vaarallinen leikki tulella ja tuohella, mutta vaara vetää myös puoleensa ja kiehtoo. B-puolen Iina polkaisee punkimmin ja kertosäkeeseen on ladattu taas mittava annos tarttumahakoja, jotka tietysti löytävät kohteensa naurettavan helposti. Jesse Christian osoittaakin esimerkillään, kuinka näennäisen kulahtaneista kuvioista saa pienellä panostuksella uutta ja ihmeellistä.

Elämä on kurjaa ja kaikki on pielessä, mutta juuri sellaisella rockille sopivalla tavalla, tiedättehän.

Mika Roth

Jötunaut: II

Turkulainen Jötunaut tituleeraa itseään pörinärock-bändiksi, eikä ryhmän suomenkielistä stonerin veistelyä voisi kyllä juuri tuota osuvammin mielestäni kiteyttää. Yhtyeen itsensä mukaan nimetty EP vakuutti loppuvuodesta 2020 ja uuden kiekon nimi on loogisesti tietenkin II.

Annos on jälleen neljän raidan mittainen, pituuden lisääntyessä siten, että kokonaismittaa on nyt päälle 18 minuuttia. Jotain homman svengistä ja voimasta kertonee jo se, että mielestäni jokaista siivua olisi voinut vaivatta venyttää enemmänkin. Sinkkuraita Kaikki sairaimmat pistää boogierockin pyörimään raskaasti, ja silti ryske nostattaa tuntoja. Vielä isompaa tahkoa jauhaa Rock’N Roll huuhaa, jonka huikea vipellys saattaa jo kääntyä osin tekijöitään vastaan, vaan minkäs teet boogien voiman edessä. Stonerein veto on puolestaan avaukseksi sijoitettu Ehditkö nähdä hänet, jolla yhtye kykenee sujauttamaan suomirockin stonerin kainaloon ilman minkäänlaista heikentävää kompromissia.

Jötunautin konsepti on mielenkiintoinen ja ihailtavan vapaa hengeltään. Biisit eivät muodosta mitään tiukkaa blokkia, vaan ajankuvaan sopien kaikki kukat voivat kukkia tavoillaan. Ensiluokkaista pörinää siis.

Mika Roth

KATI: Ehkä/Rikki
Karhuvaltio Records

Elektronista, tummaa ja tanssittavaa modernia poppia luova KATI herätti huomiota viime vuoden lopulla, sinkkujen pohjustaessa tietä debyytti-EP:lle. Sinkuista Femme Fatale osui Desibeli.netin sinkkukoosteeseen, mutta myös <3 ja Yksin saivat ansaitsemaansa huomiota. Nyt sinkut on niputettu yksiin kansiin, ja kavereiksi on saatu kolme uutta raitaa.

Sydän pamppailee nopeasti, suorastaan tanssilattialle suunnattuun malliin. Valioyksilöksi laskettava Ring Ring soi näet kuin kaihosta valettuna, kun Musta hanhi antaa vielä sivusta vokaalitukea. Yössä on puolestaan romuluiseksi riisuttu balladi, jonka terävän rosoinen kitarasoundi on samaan aikaan mahdottoman hiljainen ja äänekäs. Valoovarjoo pystyy tahollaan liitämään taas niin lähellä kattoa, että rauhallisempikin rytmi riittää. Jonkinlaisena bonuksena tarjotaan Yksin-kappaleen Jodi Wild Remix, mikä on lähinnä vähemmän mielenkiintoinen lisä varsinaisen pääaterian kyljessä.

Elektroniset taustat näyttelevät tärkeää roolia, mutta ne eivät missään vaiheessa haasta tosissaan KATIn vokaaleita, joiden trip hopahtava rytmitys korostaa jokaista sanaa ja riviä. EP:n avarat ja huippumodernit äänitilat ansaitsevat kaiken gloorian, sillä näin virtaviivasta poppia on haastavaa luoda. Ehkäpä sävellysten melodioita voisi vastaisuudessa kuitenkin korostaa hivenen enemmän? Mielipiteitä, tiedetään…

Mika Roth

Lovers Left Alive: Sour Weather / Hangover Heart

Ronskimpaa katurockia paiskova Lovers Left Alive julkaisee tuplasinkullisen verran tulevan debyyttilevynsä materiaalia. How..-nimisen kiekon tarkemmasta julkaisupäivästä ei ole vielä tarkempaa tietoa, mutta eiköhän maailma lähde hiljalleen pyörimään radallaan myös helsinkiläisten leirissä.

A-puoleksi nostettu Sour Weather on surkuhupaisa tarina bussiin nukahtaneesta reppanasta, jota tuleva arkiaamu odottaa jo armotta. Nautintoaineita on tietysti nautittu kohtuudella, ja enemmänkin, jolloin arviointikyky pääsee lipsumaan. Tilannetta kuvaa hyvin myös rullaava biisi, joka ei ota itseään liian vakavasti. Hangover Heartissa on niin ikään kuningas alkoholin epäsuorasti aiheuttama tilanne päällä, jossa eilisen juhlat ovat vaihtuneet tämän päivän kurjuuden passioon. Murhe ei kuitenkaan lannista musiikkia, vaan rock soi ilomielisenä ja vahvana, jos nyt lyriikoissa tehdäänkin enemmän ja vähemmän kuolemaa ja ollaan kroonisesti siipi maassa.

Lovers Left Alive ei ole maailman uniikein katurock-bändi, mutta tiukka usko omaan tekoon ja reipas ote aiheesta – etenkin krapulasta – kantaa kummasti. Koskakohan se pitkäsoitto ilmestyikään?

Mika Roth

Minna Tuuliainen: Näetkö valon ympärillä?

Helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä Minna Tuuliainen pysäytti ainakin allekirjoittaneen taannoisella Näkymätön-sinkullaan. Elokuvamaisen kaunis soundi ja suorastaan brutaalin suora teksti maalasivat draamaa terävin vedoin. Sama surumielisyys vallitsee myös Näetkö valon ympärillä? -EP:llä, jonka esittämää kysymystä tulee mietittyä useammastakin kulmasta.

Vastauksen kysymykseen saattaa esittää Pimeän viitta, jonka viimeiset sanat päästävät viimein pimeyden tippumaan pois harteilta. Yli kuusiminuuttinen pienoisteos kasvaakin EP:n avainkohdaksi, joka tekee samalla kiekosta mielestäni pienen teemakokonaisuuden. Vajaan neljän vuoden takainen Koralli voidaan nähdä tarinan alkuna, joka viimein sulkeutuu positiivisen Matkalla-kappaleen kautta. Kriisiin päätyvä ihminen rikkoutuu, kokoaa sirpaleensa ja aloittaa lopulta uuden matkansa kohti herkän valon täyttämää tuntematonta horisonttia.

Saatan tietysti ylitulkita kuultua, mutta yhtä kaikki, tarina on siellä – kaikkien kuultavana ja tulkittavana. Tuuliaisen kirjoittamat ja yhtyeensä kanssa sovittamat raidat muodostavatkin tiiviin joukon, jossa on kuitenkin riittävästi eloa, vaihtelua ja sävyjä. Hatunnosto vahvan orgaanisesta soundista, jossa soittimet ja vokaalit saavat soida avoimesti, eikä efektejä ole kaivettu softista vaan ennemminkin oikeista soittimista.

Mika Roth

Peili: Pako / H.O.L.V.I

Oulusta päin operoiva Peili on kerrassaan loistava nimi, vaikka sitä pohtisi miltä kantilta tahansa. Kerro, kerro kuvastin ja pian mennäänkin jo taikapeileistä läpi valkoiset hanskat kädessä, kuten eräässäkin klassikkoelokuvassa. Näissä kehyksissä Peili on perinteistä ja tanssittavaa poprockia epäperinteisin lyriikoin luova kotimainen yhtye.

Syntetisaattorit säksättävät taloudellisesti reunoilla, bassot pumppaavat kasaristi, eikä pieninkään sadepilvi pysty hiipimään pastellinvärisen taivaan kannelle, kun B-puoleksi sijoitettu H.O.L.V.I siirtää ajatukset kauas pois suruista ja murheista – mikä on myös ollut koko biisin tarkoitus heti alun alkaenkin. Groovaavaa diskoa ja kasarin housea yhdistellään myös Pako-biisillä, jossa kertoja pakenee terrakotta-armeijaa jossain metsässä – ihan oikeasti. Eli nyt ei tarjota mitään perinteistä ’tyttö tapaa pojan diskossa’ -romanssihömppää, tai ainakaan ympäristöt eivät ole sieltä tavallisimmasta päästä. Vokaalit vedetään asiaankuuluvasti kuulaan ohuesti, mutta toki tunnetta saadaan mukaan.

Tuplasinkun muovisuus ja synteettisyys pistävät pohtimaan tekijöiden tarkoitusperiä, mutta ehkäpä sikari on tälle erää vain sikari ja diskoteekki on vain diskoteekki. Peili ei valehtele, se vain toistaa edessään olevan.

Mika Roth

Rami Vierula: Lämpöaaltoon

Rami Vierulan vuonna 2018 julkaisema Ikuinen yö on mielestäni edelleen upea albumi, joka olisi reiluuden nimissä ansainnut huomattavasti enemmän huomiota ja glooriaa. Sittemmin Vierula on julkaissut ymmärtääkseni vain yhden EP-levyn, mutta nyt hiljaiselo on päättynyt.

Entinen Delay Trees -mies jatkaa operointia tutuilla eteerisen poprockin rintamilla, joten monikaan asia ei ole muuttunut radikaalisti. Lämpöaaltoon EP on neljän monin tavoin lähes luonnosmaisen raidan joukko, jota yhdistävät unenomaiset äänimaisemat ja äärimmäisen pehmeiksi työstetyt kulmat. En osaa sanoa, että ollaanko tässä keikkumassa jo tarpeettomankin paksun patjapinon päällä, mutta ainakin soundi on uniikki. Kappaleissa voikin olla samaan aikaan eteerinen tunnelma ja täyteläisempi fiilis, jossa suoranainen hartaus ja tuhdimpi pop-estetiikka keinuvat yhteisymmärryksessä keskenään. Liitto on hivenen kumma, mutta tärkeintä on tietenkin sen toimivuus ja kyky kertoa samalla tarinoitaan.

Tekstit ovat runomaisia virtoja, joissa kertojan ajatukset aukenevat solmu kerrallaan. Minä ja sinä, kanssasi ja ilman sinua – lämpöaalto kuitenkin puhdistaa sielun lopulta epäilyksistä ja ikävästä. Lämpöaaltoon on siinä määrin intiimi ja lämmin EP, että voin vain toivoa materiaalin saavan pian jatkoa. Maailma tarvitsee nyt lämpöaaltoja enemmän kuin kenties koskaan aiemmin.

Mika Roth

Raw Fox: Bug Zapper

Nelinhenkinen Raw Fox on kotoisin Tampereelta. Raw Fox on totaalisen rock. Kaksi sähkökitaraa, basso ja rummut, kahden jäsenen vastatessa muiden töidensä lisäksi vokaaleista. Siinä faktat, joilla kelpaa lähteä ruotimaan orkesterin debyyttijulkaisua.

Bug Zapperia kutsutaan saatesanoissa rohkeasti LP:ksi, vaikka raitoja on kasassa vain seitsemän ja kokonaismitta ei ylitä 19 minuuttia. Näin julkaisu päätyi pienjulkaisujen koosteeseen, koska long playn mitat eivät täyty (enemmän kuin 7 raitaa, tai 30 minuuttia). Mutta takaisin aiheeseen: rock. Murikat lähetetään vierimään hivenen garageltakin haiskahtavasti, Jenni ja Anneka laulavat koruttomasti, mutta melodioita ei hylätä asenteen alttarille. Itse asiassa This Span Demands Some Serious Struggle intoutuu jopa virittelemään harmonioita taustalle, vaikka mistään hifi-soundeista nelikkoa ei pääsekään syyttämään/kiittämään. Toisessa ääripäässä rämisee Tantrum, mutta joka raidalla on ideaa.

Bug Zapper on varmasti ainakin osittain tahallaan rosoinen ja rujo, mutta mielestäni grungehtava Therapist ja veikeästi svengaava Boogie Hue olisivat voineet kasvaa merkittävästi isommiksikin raidoiksi. Taitoa on, näkemystä myös, nyt tarvittaisiin siis visionääristä tahoa, jolta löytyisi enemmän taloudellisia hartioita – sekä kunnon studio käytettäväksi. Raakilemaista mutta lupaavaa.

Mika Roth

Roku Rousu & The I.O.N.S.: Truckin’ Love
Kynsinauhat

Aah, aurinko paistaa viimein kasvoille ja maailma on hyvin, sillä Roku Rousu & The I.O.N.S. on täällä taas. Reilu vuosi sitten sain onnekseni tuntea City Jesus -sinkun kutsuvoiman, joka pisti amerikkalaisen rockin vuosikymmenet poikki ja pinoon. Kuutiokasan ydin muodostui 60- ja 70-luvun hämärämmistä palikoista, joissa poppikaan ei ollut ruma sana.

Yhtyeen sinkkuketju on ollut sittemminkin vahva ja nyt Truckin’ Love -raita on ottanut kainaloonsa pari jo aiemmin julkaistua herkkua. Näin kasaan on saatu kolmen taistelukärjen ja lähes 700 sekunnin, eli yli 11 minuutin rock’n’roll annospala. Nimibiisi antaa f-sanan välittömästi lentää, mutta kansasmainen soundi ja kauniit lauluharmoniat silottavat vastaavasti myötäkarvaan. Maantie vie ja tuo, mutta edes taustan haitari ei oikein auta, vaikka eväät kohdillaan ovatkin. Onneksi aktiivisempi ja remasteroitu Video Games & Heroin pistää oravanpyörään vipinää, vaikkakin kertosäe ja väliosa tuntuvat hieman kummilta – ehkä tämä frankensteinmainen valmistustapa on nyt se juttu.

Häiriintyneiden sisarusten välissä My Dreams on vain kaunis rock-balladi, jonka seiskytlukulaiset pehmosoundit osuvat juurikin kohdilleen. Enemmän paijausta kiitos, tai sitten rokataan oikein kunnolla.

Mika Roth

The Feel Deep Project: Feel Deeper vol. 1

The Feel Deep Project on syvällistä poppia ja pop rockia luova musiikkiprojekti, jonka helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä Tuukka Liukkonen perusti vuonna 2021. Feel Deeper vol. 1 on projektin ensimmäinen virallinen julkaisu, mutta jo yksistään nimi lupaa tietysti jatkoa olevan tulossa.

Kolmen raidan ja hieman alle kymmenen minuutin mittainen EP rakentuu pitkälti mies & piano -pohjalle. Liukkonen on kirjoittanut ja soittanut kaiken itse, mutta tulevaisuudessa luvataan myös isompaa kokoonpanoa, jahka esiintymiset voidaan aloittaa. Tällä erää ainoa ulkopuolinen on ollut miksauksessa avittanut Jussi Liski. Kolmesta numerosta tarttuvin on mielestäni Never Ever, jonka hiljaisessa keinunnassa riittää vetovoimaa, vaikka massa vähäinen onkin. Simppelin sanaleikin rinnalla Falling soi kuin dieettikuurille joutunut pop-hitti, joka kaipaisi pahasti painoa ympärilleen, jotta potentiaali täyttyisi edes jotenkin. Tässä seurassa avausraita Soul Fighter jää auttamatta seinäruusuksi, vakka biisin rungolla ansionsa onkin.

Pidän lähtökohtaisesti kuulaista soundimaisemista ja riisutuista rakenteista, mutta The Feel Deep Projectin tapauksessa kuulaus on kääntynyt näivettymiseksi. Kauneus asuu kieltämättä usein lähellä hiljaisuutta, joten nyt vain rohkeammin tutkimaan rajaseutuja, jotta käsiin jää muutakin kuin keijupölyä.

Mika Roth

Ville Miettinen: Toivoton romantikko / Lento historiaan
Humu Records

Ville Miettinen on äskettäin pääkaupunkiseudulle muuttanut muusikko, joka toimii myös Ongelma-yhtyeen keulakuvana. Soolokeikkojen innoittamana syntyi ajatus omasta albumista, jolla rock soi perinteisen suorana.

Tulevan soolodebyyttialbumin ensimmäinen sinkku on kahden raidan ja vain hieman päälle kolmen ja puolen minuutin musiikkimatka Miettisen universumiin. Siellä alkuperäisempi rock soi vapaana, kuviot pidetään pieninä ja suoruus lasketaan hyveeksi. Äänivallin ei tarvitse kohota korkeuksiin, vaikka Toivoton romantikko sahaakin hivenen punkrockmaista palikkaansa levottomin liikkein. 80-luvun alun suomirockin ja uuden aallon ristivetoa väritetään realistisilla teksteillä, joissa kertoja toteaa olevansa kuka on. Lento historiaan on iisimpi numero ja kunnianosoitus rock’n’rollin kuuluisinta lento-onnettomuutta kohtaan. Buddy Holly, Richie Vales ja J. P. ”The Big Bopper” Richardson lensivät kerralla historiankirjojen sivuille, mikä kerrotaan hyvin sävyisän rockin avulla. Rauha rokkareiden sieluille, ja onko mukana ripaus Peitsamoa? Eipä siitä toisaalta haittaakaan koskaan olisi.

Miettinen niputtaa levylleen kepeämpää materiaalia, joka ei ole istunut emobändin pirtaan. Ainakin A-puolen perusteella on todettava, että onneksi uusi julkaisukanava löytyi tätä kautta.

Mika Roth

W. Iivarinen: Onnellinen loppu / Pohjäntähti
Eclipse Music Digital

Vaihtoehtorockin melankolisella laidalla jo useamman albuminkin julkaissut W. Iivarinen pääsi tällä erää yllättämään. Tuoreen tuplasinkun kumpikin raita on näet normaalia rauhallisempaa materiaalia, soundin ollessa puoliakustisen.

Rauhallisempien proggiksien taustoilla väijyy aina väljähtäneen pliisuuntumisen vaara, mutta eihän kokenut raskassarjalainen sentään nostalgiseen iskelmämiinaan kuulijoitaan johda. Tällä erää biisit vain esitetään rauhallisemmin, eikä särökitara peitä nyansseja alleen, koska moinen ei ole yksinkertaisesti tarpeen. Rockballadi Onnellinen loppu on saanut ylleen askarruttavat, ehkä vähän folkahtavatkin vaatteet, jotka väliosassa vaihtuvat progerock-loisteeseen. Pohjantähti on puolestaan tuttu biisi jo viime vuoden lopulla ilmestyneeltä superraskaalta Huonoja uutisia -pitkäsoitolta, jonka ainoa toivonpilkahdus kyseinen kappale oikeastaan oli. Akustiset vaatteet sopivat numerolle mielestäni paremmin, koska todellisuudessa sävellys on erittäin viehättävä.

Rauhallisempi ei ole mauttomampi, eikä murhe kaipaa alati soundillista raskautta ja mustuutta rinnalleen. Saatesanojen mukaan sinkku on hatunnosto Gösta Sundqvistille, ja uskoisin vanhan mestarin ymmärtävän näin rehellisen ja sydämestä kumpuavan suoruuden. Rauhaa.

Mika Roth

Lukukertoja: 2905