Pienet II - Lokakuu 2020
Archares: The Curse of Valor
Archares rakentaa eeppisyyteen taipuvaista metallia ja ’Länsi-Espoon ikimetsistä ponnistava’ yhtye tietää omat vaikutteensa. Ohjaavia nimiä listatessa ensimmäisenä mainitaan Nightwish ja hieman myöhemmin Amorphis, ja näiden orkestereiden vanhempi tuotanto taitaa olla vielä suuremmassa kunniassa.
The Curse of Valor on kuuden biisin muodostama EP-levy, joka on kuitenkin paljon muutakin kuin kasa hätäisesti omiksi sulateltuja vaikutteita. Toki nimikappaleessa sinfoniamopo pääsee hiukan karkaamaan käsistä, mutta tuonkin voi ymmärtää, etenkin kun biisi on pääosin ykköslaatuista materiaalia. Viidestä aiemmin ilmestyneestä sinkusta vain Resolve on kelpuutettu mukaan, mutta ankkuriksi sysätty veto olisi puolestani voinut vaikka avata EP:n. Sen verran reipasta on rokkaavan metallin kulku ja melodiakin on puhdasta kultaa. Toki starttiraita Hologram toimii myös kaikilla sylintereillään, mutta aivan vastaavaa iskuvoimaa siitä ei löydy, ainakaan tällä sovituksella.
Normaalin rummut-basso-kitarat -kolmion lisäksi kokoonpanosta löytyvät koskettimet ja sello, mikä antaa ilmaisulle kummasti lisää syvyyttä. Mausteita olisi voinut käyttää rohkeamminkin, sillä mielestäni bändi ei ole lähelläkään potentiaalinsa ylärajaa. Nyt vain rohkeammin, kauemmas ja pidemmälle.
Mika Roth
Jötunaut: Jötunaut EP
Suomenkielistä stonerin katkuista ja lievästi metallille maistuvaa rockia suoraan Suomen Turusta. Sellaista herkkua meille tarjoaa
Jötunaut, jonka nimen alkulähteitä en lähde edes arvailemaan. Kansikuvakin nostattaa hiukan kulmakarvoja, vaan kuinka on itse asian laita?
Neljä biisiä, päälle 17 minuuttia ja pari tujua yllätystä, joista ensimmäinen läsähtää tuulilasiin heti kättelyssä.
Vieraalla planeetalla kun rynkyttää ja rymyää vain rahdun alle kolmen minuutin ajan, mutta stonerhan rullaa liukkaasti ylitse. Vielä pidemmälle avaruuden käymättömiin korpimaihin itsensä runttaa klassisesti nimetty
Space Cowboy, joka lienee se biisinelikon siistein
Black Sabbathin jalanjäljissä loikahteleva siivu. Näiden vetojen väliin puristuvat
Kuvernööri ja
Viisi viivaa, joilla käydään niin politiikan kuin näkyväisen tuolla puolen lepäävien voimien vieraina.
Jötunaut osaa siis asiansa ja EP on täyttä asiaa alusta loppuun. Persoonallisuuspisteissä ryhmä ei kisaa kyllä voita, mutta tinkimätön stonerin runttaus ja Kuvernöörin kaltaiset herkkupalat saavat muistamaan turkulaisten nimen. Ja jäisi se kyllä muutenkin mieleen, oikeasti.
Mika Roth
Lintudisko: Varisevan tuhkan ääniä
Jyväskyläläinen
Lintudisko on edelleen sama asia kuin laulaja-lauluntekijä
Mikko-Juhani, mutta eivät kaikki asiat aivan samoin ole kuin
ekan demon aikaan. Outoa rockia, progen ja popin mutkia, isoiksi haikailevia kertosäkeitä sekä tietysti hieman muutakin.
Tämänkertaisen biisikolmikon terävin kärki on ehdottomasti keskimmäisenä kuultava
Palokärkihanke, jonka kiivas luonne ravistelee kuulijaa tehokkaimmin. Rakkauden kentillä on taas tullut kuokkaan, eikä edes pieni garagen vivahde pyyhi pois liepeisiin tarttunutta melankolista suomirockia. Alle minuutissa päästään jo kertosäkeeseen, joka tosin hylätään harmillisen nopeasti seuraavan säkeistön edestä, eikä pieni kiusoittelu johda tällä erää pääpottiin saakka. Avausraita
Vanukasvarkaat osasi tuoda mieleen samanaikaisesti suomiprogen ja
The Beatlesin, mikä on jo saavutus. Harmi että biisi ei yli viiden minuutin mitassaan pääse vielä oikein maaliin saakka.
Onko ankkuriraita
Millainen syys tämän jälkeen sitten mahdollinen musta hevonen? Hmm, havaittavissa on jarviscockermaista kiemurtelua, jota ei aluksi tahdo edes huomata. Soundivalinnat ja hauraaksi jätetty rakenne ovat rohkea siirto, mutta tällä erää juuri oikea, joten tarpeettoman tyngäksi karsittu ankkuri kolahti tällä erää kovimmin. Toivottavasti luvattu jatko toteutuu ennemmin kuin myöhemmin.
Mika Roth
Lunar Masters: Fierce Getaway
Instrumentaalirockia on monenlaista, mutta harvemmin yhtyeet ovat ottaneet vaikutteita space rockin ja synthwaven kaltaisista sirpalemaisemmista genreistä. Helsinkiläinen
Lunar Masters julkaisi debyyttisinkkunsa viime vuoden lopulla ja toinenkin sinkura jatkaa vapailla reiteillä. Tähtien ja kaukaisten galaksien muodostaman taivaankannen toimiessa rajattomana rajana.
Kahdesta biisistä ensimmäinen on nimisiivu
Fierce Getaway, jossa on ainakin hitusen verran nuoren
Sisters of Mercyn paloa. Tummasävyisyys ja naksuttava rytmipuoli eivät peitä rockin juuristoja, mutta silaavat ne positiivisella ajattomuudella. Loogisesti etenevä kipale revittelee viimeisen minuutin riehakkaasti, soolo-osuuksien ollessa oikeastaan tauottomia. Toisena kuultava
The Signal yltää niin ikään lähemmäs viittä minuuttia, signaalin ollessa levollisemman, sävyisämmän ja ehkä hieman syvemmänkin. Sähkökitara ja synat riittävät korvaamaan vokaalit, monikerroksinen biisi onkin samaan aikaan runsas ja ilmava, eikä kuulija jää kaipaamaan mitään lisää. Paitsi tietysti useampia kappaleita.
Erityisen positiivinen asia on se, että musiikista puuttuu kaikenlainen pelikonsolimaisuus, koska soundit ja pohjat on jaksettu tehdä riittävän tarkasti.
Mika Roth
Nuorisopalatsi: Me kaikki muututaan
Me kaikki muututaan avaa
Nuorisopalatsin tuoreen EP-levynsä ja niinhän se on: kaikki muuttuu, silti pitää vain uskaltaa elää. Maailma on kääntynyt kenties nurinkurin, mutta musiikkia kurimus ei ole musertanut, ennemminkin päinvastoin.
Nuorisopalatsi otti tilanteen vastaan siten, että kun keikkoja ei enää ollut, niin sitten tehtiin uutta musiikkia. EP:n materiaali syntyi ja äänitettiin karanteenikesän aikana ja nyt voidaan sitten todeta vuoden 2020 tilanne. Ja sehän on trion kohdalla kerrassaan vahva, tai ainakaan itse en osannut odottaa näin vahvaa pikkukiekkoa armottoman tiiviillä aikataululla. Tietysti sinkkuraita
Nöyrä kuin kivi antoi jo myrskyvaroituksen, mutta ilmaa raikastanut sinkku on kaikkea muuta kuin yksin näissä bileissä.
Power pop saattaa pelata pientä sarkasmikorttia, mutta kelpo raita tuokin on. Etenkin napakaksi puristettu soundipaketti viehättää, niin tässä kuin muidenkin kipaleiden kohdalla.
Edellä mainittuja rauhallisempi
Noitaympyrää on hitaammin vaikuttavaa ainetta, kunnes huomaat varoittamatta laulavasi tätäkin numeroa mukana. EP:n keskelle sijoitettu slovari,
Varjoihin, unelmiin, on myös kipale paikallaan ja jälleen teksti saa pohtimaan maailman menoa. Jos julkaisua voi pitää vastavetona vuoden myllerryksille, niin tilannehan on sitten: Nuorisopalatsi 1 – korona 1. Ja bändille tästä ehdottomasti kultainen maali.
Mika Roth
Oaagaada: Oag-ada / A Swimming Trip
We Jazz Records
Ainakin omasta mielestäni kummasti nimetty
Oaagaada on jazzahtavaa ja ehdottoman vapaata instrumentaalimusiikkia luova kotimainen kvartetti. Nelikon muodostavat
Tuure Tammi (trumpetti),
Sami Pekkola (saksofoni),
Tero Kemppainen (basso) ja
Simo Laihonen (rummut), jotka ovat yhdessä päästelleet oikein kunnolla höyryjä.
Kahden biisin muodostama sinkku on kaksi eri puolta ryhmästä paljastava. Saatesanoissa itseasiassa kierrellään koko jazz-termin ympärillä epävarmoina, koska muodot ovat vapaita, suorastaan avantgardistisia. Nimibiisi
A Swimming Trip svengaa ja groovaa kuumeisesti, torvien käydessä ystävällismielistä kisaa ja rytmipuolen taikoessa lattiapinnat viettäviksi. Riemuisaa laskettelua ja nokittelua voisi puolestani jatkua toisetkin plus neljä minuuttia.
A-puoleksi sijoitettu
Oag-ada on sisarustaan mystisempi, pidättyvämpi ja enemmän taaksepäin nojaava kummajainen, josta ei tahdo ottaa oikein tolkkua. Kaihoa ja kaipuuta? Kuumuutta vai öistä viileyttä? Ehkäpä kaikki toimii juuri kuten pitää, kun päädyn pohtimaan moisia tämän luonnosmaisen, ehkä jopa rahdun intromaisen numeron äärellä. Toisaalta: ripaus Afrikkaa tekee aina gutaa.
Mika Roth
Rebus & Gangster-J: Chips With Dips
Medley Illegal Recordings
Rebus & Gangster-J on Lahdesta ponnistava, sittemmin helsinkiläistynyt ja tamperelaistunut elektropopduo, joka aloitti ATK-musiikkitaiteen tekemisen herran vuonna 1999 kotimikrolla. Pitkästä historiastaan huolimatta kaksikko oli allekirjoittaneelle aiemmin täysin tuntematon, vaikka ainakin vuonna 2004 on julkaistu
DJ Rebus And DJH -nimen alla pitkäsoitto. Eli aivan noviiseista tässä ei ole enää kyse.
Vai että sipsejä dipillä? Kaikkihan sen tietävät, että juustodippi sopii lähes kaiken kanssa yhteen ja valkosipulidippi taas ei niinkään, ja tomaattipohjaiset soosit ovat aivan oma juttunsa. Chips With Dips on kolmen raidan paketti elektronista yläpilveä, jonka läpi ainakin
Black Celebrationin aikainen
Depeche Mode on lentänyt. Kolme samoin nimettyä raitaa eroavat loppuliitteillään ja
Pt. 2 junttaa vahvimmin rytmiä maisemaan. Olisiko tämä nyt ysärimpi maku?
Pt. 3 osuu myös keskelle dippikulhoa popcornmaisilla äänillään, jotka tuikkivat ja erottuvat kuin kunnon sour creamit sieltä halpis perusgrillisipsien seasta.
Makuja on monia, kuten hypermarkettien sipsihyllyt nykyisin osoittavat, mutta ehkä sittenkin japanin ja saksan kielellä ryyditetty
Pt. 1 olisi oma valintani ostoskoriin. Eikä vähiten
Elektrik Music -vivahteidensa ansiosta, onhan
Esperanto klassikoksi laskettava albumi.
Mika Roth
Saa kiljua: Sun syys
Olisi helppoa elää maailmassa, jossa kaikki olisi aina jonkun toisen vika ja jonkun toisen syy. Tosin moinen pohdinta johtaa väistämättä ongelmiin, sillä todellisuudessa kukaan ei ole täydellinen ja täten kaikkeen, ja kaikkiin, voi soveltaa syyttelyä.
Viime vuonna perustettu
Saa kiljua ehti perustamisvuonnaan julkaista nipun pikkukiekkoja ja nyt olisi jo toinen EP-levy kasassa. Sun syys on viiden biisin napakka punkrock-paketti, jonka kantava teema on nyky-yhteiskunnan alati kiristyvä tahti. Pitää jaksaa, pitää tehdä sitä, tätä ja tuota, sekä tietysti näyttää siinä samalla täydelliseltä menestyjältä. Ja jos et menesty, olet vain laiska luuseri, jonka ahdinko on täysin oman itsesi syytä.
Peli on siis raakaa, mutta
Pölynä ilmaan onnistuu luomaan räntäsateesta ja levon kaipuusta energisen rock-siivun. Pari astetta punkimpi
Heikko lenkki osuu myös olennaisen ytimeen, ja kumpikin kipale nousee siivilleen nimenomaan tarttuvan päämelodian ansiosta. Todellinen herkku on myös ankkuriksi jätetty
Pommit soi, joka astuu pääteeman sivuun ja ottaa kantaa maailmalta kantautuviin uutisiin. Kipakka kitarasoolo ja parit tausta woo-hoot, niin johan tuntuu sydänalassa lämpimältä. En tiedä kenen syy on, että tämäkin EP-levy syntyi, mutta häntä/heitä tulisi kyllä onnitella esimerkillisestä työstä.
Mika Roth
Shark Varnish: Uskon asia I & II
Joka kerta kun saan arvioitavakseni
Shark Varnish -materiaalia, tiedän kuuntelukokemuksen olevan erilaisen. Tamperelainen kokeellisen elektronisen musiikin duo jatkaa debyyttialbuminsa paljastamista luku luvulta, ja nyt on koittanut toisiinsa nidotun biisikaksikon vuoro. Oletteko valmiit? Itse uskon olevani, mutta sehän onkin oman uskoni asia.
Kappaleista ensimmäinen,
Uskon asia I: Rukoushetki tekopyhätössä, on synteettinen painajainen, josta löytyy kuitenkin alkukantaista voimaa, jopa raivoa. Elektroniset äänet rakentavat pyörteen, joka imee itseensä ihmismäisiä, orgaanisia ääniä. Kudoksiin sisäistetty kauneus vääristyy, venyy ja valuu, menettämättä silti kaikkea viehätysvoimaansa. Kuka tietää: ehkäpä äänet kuulostavat näin jopa kauniimmilta?
Uskon asia II: Lantrinkia ehtoollispulloon loikkaa pikakaistalle, kun elektroninen blastbeat (onko sellaista edes olemassa?) piiskaa kuulijaa kahden minuutin ajan. Lantringit ovat nähtävästi tällä erää sangen tiukkaa kamaa, sillä äänimaisema valuu matalaan päähän kuin leijona kurkkuun kauppakeskuksen portaikossa. Toisten herkku on toisten myrkkyä, ja päinvastoin, enkä voi sanoa juuri ihastuneeni tähän telaketjuelektroon, mutta ehkäpä albumimuodossa pistävä huikka napsahtaa kohdilleen, etenkin sisaruksensa kera.
Mika Roth
Taste: Rope in the Closet
If Society / Roge Regords / Half Bear Half Cat
Helsinkiläinen
Taste ei päästä kuulijoitaan helpolla. Maailmaan mahtuu kiistatta runsaasti rujoutta, rajattomasti rytmejä ja miksipäs ei polyrytmejäkin, saatesanoja myötäilläkseni, mutta ryhmän debyyttialbumiksi kutsuttu kokonaisuus on ennemminkin sähkökitaran ja huudettujen vokaalien liittoa.
Rope in the Closet on yhdeksän biisin kokonaisuus, jonka kumpikaan puolisko ei kestä kymmentä minuuttia. Selvin tyylilaji on punk, jota normaalia mittavampi kokoonpano paiskoo kivisenä maisemaan. Torvet törisevät kitaravallien harjoilla ja rytmipuolen hakkaus on kuin poikkeuksellisen onnistunut yhdistelmä krautin kylmyyttä, post-punkin uhkaa ja free jazzin vapautta. Levy toimiikin parhaimmin kokonaisuutena, toinen toisensa jälkeen kajahtavien kappaleiden muodostaessa pyörremäisen äänihirviön.
Näin ehdoton ja tinkimätön musiikki jakaa mielipiteet poikkeuksellisen selvästi, mutta esimerkiksi
Stay-At-Home Loserin mustuus ja
Not My Businessin selkeät no waveen osoittavat linjat tekevät Tasten luomasta mäiskeestä huomattavasti osiaan merkittävämpää ja muistettavampaa. Tämä on kumma levy, enemmän kuin parilla tavalla, ehkäpä siksi pidän siitä joka kuuntelukerran jälkeen hieman enemmän.
Mika Roth
The Grande Bois: Grande Finale
Instrumentaaliyhtye
The Grande Bois aloitti ensimmäisen albuminsa äänitykset armon vuonna 2004. Tuon jälkeen surffia rockabillyyn on upotettu uupumatta, mutta nyt on koittanut Grande Finalen aika. Yksi aikakausi lyödään päätökseen, mutta ei korona sentään koko orkesteria nitistänyt, bändi siirtyy vain fyysisestä maailmasta suoratoiston loputtomien ulapoiden keskelle.
Grande Finale on siis viimeinen fyysinen laitos, ja viimeiseen kunnon taistoon lähdetään liput liehuen. Seitsemän raitaa, noin 25 minuuttia ja mukana on jälleen melkoinen joukko yön kansaa sarjakuvahirviöistä, satujen monstereihin ja leffojen hyypiöihin. Draculan sanoin startataan, rautalanka helkkyy kaihoisasti kun
Kiss of the Zombie Queen keinuu lähelle ja kuolleiden maailmaan palataan toisesta kulmasta, kun
Zombie Flight sulkee kiekon vimmaisella surf-aallokolla. Taustatarina on hurmeinen, minkä voi aistia myös toteutuksesta. Klassisempaa aihetta puiva
Hairy Grandmother & Revenge of the Wolfman antaa viimein ison pahan suden popsia isoäidin ja punahilkan suihinsa, mikä onkin sopivaa näin suuren finaalin kunniaksi.
Matka The Grande Boisin seurassa on ollut antoisa, urkujen soidessa, kitaran kaihoillessa ja rytmipuolen keinuessa. Tästä eteenpäin orkesteri on vain yksi muiden joukossa, mutta onneksi hyllyyn jäi vielä tämä Grande Finale.
Mika Roth
Zäpämmät: Zäpämmät for Peace
Texicalli Records
Zäpämmät on kahden rohkean naisen muodostama duo, jonka uusin tuplasinkku nostaa esiin kipeitä ja vaikeita aiheita. Rakkautta on maailma aina tulvillaan, mutta rauhan ja toisten kunnioituksen kanssa onkin sitten hieman toinen juttu.
Miljoonia on vavisuttava kannanotto tyttöjen oikeuksien puolesta, sanojen tipahdellessa pommien tavoin kanteleen ja hiljaisten taustaäänten ylle. Miljoonat tytöt joutuvat uskonnon tulkintojen takia kärsimään eri tavoin. Ei ole oikeuksia, jos ei ole oikea ihminen – aivan kuin syntymässä olisi jo tuomittu olemaan vähempi. Entä kenellä on oikeus moiseen tuomiovaltaan? Zäpämmät tekee kauniista kappaleesta murskaavan, kun silmien eteen maalataan uusia kuvia, joista jokainen on ikävä kyllä totta.
Tuli sotilaat kylään (When the soldiers came to a village) kertoo sodan kauhuista. Eikä kartalta tarvitse osoittaa mitään tiettyä paikkaa, koska globalisaation kautta tämäkin vitsaus koskee meistä jokaista, ja jokainen meistä voi tehdä jotain pientä kurjuuden vähentämiseksi, jos vain niin valitsee. Kappale on menevämpi, suomalaisugrilaisen ja afrikkalaisen yhdistyessä. Jälleen vokaalit ovat keulilla, kun ihmisen lohdutonta tilaa maalataan silmien eteen. Tämä on nykyhetki, tämä on menneisyys ja nähtävästi myös tulevaisuus – vai onko?
Mika Roth
Äiti Heresia: Ruotomme ovat vääntyneet ajan saatossa
Olen ratsastanut haamujen kanssa oli melkoinen kokemus kesän alkajaisiksi. Tuo sinkku solahti ’jotain muuta’ -kategoriaan kulmat paukkuen ja
Äiti Heresia toteaa itsekin olevansa erikoismusiikkia soittava taiderock-yhtye, jossa on viidestä kahdeksaan jäsentä. Rajat ovat siis veteen piirrettyjä viivoja, eikä tämä vesi suinkaan seiso, vaan kuhisee elämästä.
Ruotomme ovat vääntyneet ajan saatossa -kiekko on mahdoton kategorisoida, koska sen eri raidat eroavat niin kovin paljon toisistaan.
Surujen meri haikailee hiljaisen popin, melankolisen folkin ja ehkä vähän jatsinkin perään.
Taivaalliset bakkanaalit loikkaa nuoren
YUP:n kelkkaan, hylkäämättä silti kepeämpää otettaan ja vapaata sieluaan. Popin ulkokehällähän kaiketi keikkuu myös taivaallisesti messuava
Syntynyt uudelleen, kunhan vain saa urkupoppinsa kelkan syöksymään alamäkeen. Pientä
Arcade Fire -vibaa, mutta koskapa siitä nyt olisi haittaa.
Mitä siis jää käteen, kun kaikki on kuunneltu toiseen, kolmanteen ja neljänteen kertaan? Yhtye osaa muovailla melankoliaa ihmisen kokoisiksi murusiksi, jotka eivät hajoa käsiin vaan rakentuvat toisinaan mykistävän herkkien sovitusten kautta itseään suuremmiksi helmiksi. Havumetsäfolkkia, pehmeää post-rockia ja kaikkea edellä mainittua, mutta mikä tärkeintä: suuria sydämiä.
Mika Roth
Lukukertoja: 3316
