Pienet - Huhtikuu 2022
Cerebral Mist: Age of Mist
Cerebral Mist on joensuulainen yhtye, joka luo sinfonisesti sävytettyä death metalia. Age of Mist on puolestaan EP, jonka synty on hieman poikkeuksellinen. Tämä on näet samalla ryhmän testamentti, koska kitaristi Antti Parviainen kuoli yllättäen, ja tulevan pitkäsoiton jälkeen jääneistä demoista päätettiin kasata lopulta EP.
Koska yksi on jo poissa, ei studiossa ole voitu tehdä aivan mahdottomia sovituspöydässä ja ymmärrettävistä syistä demoja on haluttu kunnioittaa. Tältä pohjalta Age of Mist soundaa hämmästyttävän ehyelle, monipuolisellekin. Päätösraita The Alchemist avaa jopa rohkeasti progemman ja monimuotoisemman metallin portteja, joista melodisuus ja uudet tuulet olisivat voineet puhaltaa sisään voimalla. Napakasti paukkuva avausraita New Age ottaa myös rohkeasti kaiken irti kiippareista ja supernopeasta rakenteestaan, kun taas Through the Storm vihjaa jo sinfonisen metalin melodisempien kenttien mahdollisista riemuvoitoista, vaikka samaan aikaan bändi lanaa kuin viimeistä päivää. Raskaus ja tarttuvuus ovat hankala yhdistelmä, mutta nyt kaikki vain osuu kohdilleen.
Cerebral Mist oli, ja kunnia yhtyeelle. Hatunnosto myös siitä, että alkuperäiset demotkin on julkaistu verkossa kaiken kansan ihasteltaviksi. Nyt jos koska moinen valinta on perusteltu ja oikeutettu.
Mika Roth
Emblazed: Baptized
Viiden vuoden ikään ehtinyt
Emblazed on luottanut alusta saakka melodiseen ja raskaampaan metalliin, jota kutsutaan tässä yhteydessä ’mental metal’ -nimellä. Imatralta kotoisin oleva ryhmä on julkaissut debyytti-EP:nsä neljästä raidasta jo kolme sinkkuina, eli nyt kasataan tähän asti ilmestynyt yksiin kansiin ja kylkeen pistetään vielä neljäs numero.
Toisena raitana, ja aikoinaan myös toisena sinkkuna, kuultava
Discovery on selvästi rohkein kurotus valtavirran suuntaan, eikä tästä ole niinkään pitkä matka tunnelmallisen rockmetalin puolelle. Ilmassa on jopa pientä goottivibaa, mistä ei ole näillä leveyspiireillä koskaan haittaa, joten kehityksen kannattaisi antaa kehittyä. Samaa valttia pelaa myös tuorein sinkku
My Amore, jossa kertosäe on jo timanttia ja uskallankin väittää tämän vedon olevan nipun vahvimman.
Emblazed tuntuu vasta kartoittavan lähipiiriään ja vaikka jokaisessa biisissä on runsaasti ideaa, niin jalostustyö ei ole todellakaan valmista. Melodiat ovat kohdillaan, riffejä voisi hioa ja vokaalien puolella kaivattaisiin myös edistysaskeleita, niin englannin lausunnan kuin tulkinnankin saralla. Mutta vaikka kokkareita hiukan tulee, niin onhan tässä aivan huimasti potentiaalia. Eteenpäin ja rohkeammin!
Mika Roth
Gen and the Degenerates: Only Alive When in Motion
Marshall Records
Gen and the Degenerates on Englannin Liverpoolista kotoisin oleva rockbändi, joka kulkee suurten ja mahtavien jäljissä. Viime vuonna ensimmäiset sinkkunsa julkaissut yhtye on saanut jo mukavasti sutinaa aikaiseksi kotiseudullaan, joten nyt olisi aika aiheuttaa isompiakin aaltoja.
Only Alive When in Motion niputtaa neljästä jo ilmestyneestä sinkusta kaksi samoihin kansiin kolmen uuden siivun kanssa, eikä tästä ole hankala ennustaa menestystä. Naisvokalistin äänessä on sopivasti asennetta, voimaa ja luonnetta, sekä suunnaton määrä karismaa. Tämä käy ilmiselväksi etenkin sinkkuraita
Girl Good Gunin soidessa ja antaessa vokaaleille nöyrästi päävalokeilan, vaikka klonksuvassa ja murisevassa biisissä on koukkua yllin kyllin. Puhdas täysosuma on myös niin ikään sinkkuna julkaistu
Wild Thing, jonka kevyempi ja popimpi soundi sijoittavat ryhmän suoraan rockin valtavirran rannalle. Ei olisi vaikea kuvitella
Franz Ferdinandin soittavan siivua keikoillaan.
Only Alive When in Motion on rohkea avaus, sillä Gen and the Degenerates astuu rohkeasti sinne mistä suuria rock-hittejä kumpuaa. Nähtäväksi jää kuinka lupaava alku kehittyy ja kasvaa tulevaisuudessa, mutta tässä on – jälleen kerran – potentiaalia seuraavaksi isoksi jutuksi.
Mika Roth
Hagalas: As A Unit
Hagalas on jyväskyläläinen melodista death metalia soittava yhtye, joka sijoittuu genren tuimempaan ja rankempaan päätyyn. Historiasta löytyy jo yksi aiempi minialbumi, sekä muutama sinkku, joista vain viimeisin mahtui uudelle EP-levylle.
Death on siis homman juoni, eikä nyt kuulla mitään koskettimia, puhaltimia tai kauniita taustalauluja, vaan metallin reunat ovat rosoiset, kovat ja terävät. Tämä ei kuitenkaan sulje pois melodisuutta, joka esimerkiksi kantaa
Animal Farm -biisin maaliinsa saakka, vaikka vokaalit ovat kautta linjan yhtä piikkilankaa. Sinkkubiisi
Destination Genocide osaa puolestaan nitoa toisiinsa rankemman laskettelun ja melodiakulun, joka vie siivua eteenpäin kuin mainiosti öljytyillä raiteilla. Säkeistöjen taloudellinen juntta ja kertsin runsaampi kaartelu rakentavat hienoa jännitettä, joka saa siivun tarttumaan nopeasti.
Eihän tässä deathin oppikirjoja uudelleenkirjoitetta, mutta eipä moiselle ole tarvettakaan, kun genren opit ovat hallussa ja riittävän tuoreita kulmia löydetään. Päätöksenä maisemaan kajahtava
As A Unit on lähes seitsemän minuutin mitassaan kiistaton helmi, jossa melodisuus ja raskaus yhdistyvät vielä kerran, aivan kuin luvaten huomisen olevan entistäkin paremman.
Mika Roth
Hermoromahdus: Luomukunnan kruunu
Uusikaupunkilainen
Hermoromahdus sai alkunsa, kun edellinen yhtye romahti kasaan, mutta palo tehdä jotain kyti edelleen. Kolmen vuoden takaisella
Perse paljaana EP-levyllä lanaus oli vielä raskasta ja hardcore punkin perintö eli, vaan maailma muuttuu jokaisella saralla.
Uuden EP:n avausraita
Ruoskitaan kuollutta hevosta on kiistatta raskasta rypistelyä, mutta tummassa soundissa on nyt havaittavissa myös postpunkin uhkaa ja uudenlaista voimaa. Kiekon pisimmän (ja ainoan yli kolmeminuuttisen) numeron jälkeen iskunopeus kohoaa HC:lle ominaisemmaksi, eikä turpasauna hellitä tämän jälkeen. Eihän kahdeksan raidan pakettiin kului kuin 15 ja puoli minuuttia, mutta musiikki ei ole missään vaiheessa ideoita nopeampaa ja raskainkin paukutus on perusteltua.
Vikasietotila on herkullisen kulmikasta törkintää ja
Järjen katkos rullaa niin isoilla renkailla, ettei alta ehdi pois. Niinpä kun
Missä on vikaa sitten sulkee kiekon jälleen yhdellä soundiryöpyllä ja vokalistin huutaessa aiheelliset kysymykset eetteriin on aika todeta: mikä siinä oikein kesti, miksi saatiin odottaa jatkoa näinkin kauan?
Mika Roth
Joshua Travis: No Rest
SharpTone Records
Joshua Travis on yhdysvaltalainen kitaristi, jonka nopeaa ja terävää soittoa on kuultu mm.
Emmure ja
Glass Cloud -yhtyeiden riveissä. Nyt mies on hypännyt soolojunaan, mutta terä tai voima eivät ole kadonneet metallista mihinkään.
No Rest onkin mitä osuvimmin nimetty pikkukiekko, sillä näiden viiden raidan ja 18 minuutin aikana ei lepoa irtoa. Biisit kellottavat kolmesta neljään ja puoleen minuuttiin, ne on lastattu aivan täpötäyteen materiaalia, eikä kuulijoiden omaksumiskyvylle anneta yhdessäkään kohdassa armoa. Tämä on totaalista metallia ja selvimmin sukua metalcoren tylymmälle päädylle, joten siltä saralta on löydetty myös vokalistit. Travis on siis kitaristi, eikä muuta haluakaan nähtävästi olla, joten laulajan tontille – kuten muihinkin duuneihin – on hommattu joka raidalle eri tekijöitä. Kaikkia laulajia yhdistää kuitenkin koruttoman karu tyyli, jossa sanat ennemminkin huudetaan, möristään, muristaan ja karjutaan maisemaan.
Moniäänisyys tuo EP:lle hieman jukeboksimaisuutta ja projektimaisuutta, kun samaa laulajaa ei kuulla edes kahdella raidalla, mutta toisaalta: kiekko on lähes timantinkovaa ja tyylipuhtainta metalcorea genren rankemmasta laidasta. Onko tuo sitten vahvuus vai heikkous, sen voi jokainen päättää itse.
Mika Roth
Lauri Haav: Syksyn vihreillä / Tyhjää
PME Records
Lauri Haav puristi purkeista poppia ja rockia ja sai seoksen toimimaan niin, että sinkku
Shampoota tarttui kerrasta päähän. Tällä erää tanssittava poprock on vaihtunut sinisempiin sävyihin, kun tulevan
Se viimeinen kesä -albumin uusin sinkku paljastaa herkempää puolta Haavista.
A-puoli
Syksyn vihreillä on musertavan kaunis rakkauskappale, jossa tunnelmaa rakennetaan hiljaisemmalla työkalupakilla ja vähäisemmiltä vaikuttavilla siirroilla. Alussa on vain laulu, akustinen kitara ja maisemointia hoitavia taustaääniä, mutta nopeasti biisi rakentuu kasaan ja ennen minuutin täyttymistä kaikki oleellinen on jo esillä. Orgaaninen välittömyys ja pinnassa olevat tunteet osoittavat taidon huiman määrän.
B-puoleksi valittu
Kasevan
Tyhjää tuntui aluksi järjettömältä valinnalta, mutta niin vain Haav pystyy puhaltamaan jopa tällaiseen reliikkiin tuoretta voimaa ja kipinää. Haav selvästi pitää arvossaan alkuperäistä näkemystä, mutta on tehnyt näkemyksestään omansa. Lopputulos onkin niin vahva, että jo yksistään sen takia kannattaa tutustua tähän sinkkujulkaisuun toukokuun albumia odotellessa.
Mika Roth
Lähde: Hiekkaan piirrettyjä
Lähde on vuonna 2017 perustettu oululainen yhtye, jonka musiikkia voisi kuvailla luonnolliseksi, toisinaan mystiseksikin popiksi. Pinnan alla tapahtuu paljon, eikä rock ja progekaan vieraita elementtejä ole, vaikka painopiste rauhallisemmalla jalalla pysyykin.
Hiekkaan piirrettyjä on kolmen kappaleen muodostama EP, jolle kertyy mittaa lähes 19 minuuttia. Kaikki tuo aika käytetään kuitenkin taiten hyväksi, sillä vokalisti/kosketinsoittaja
Mari Vuoritien kirjoittamat kappaleet kantavat vaivatta mittansa sekä painonsa. Avauksena kuultava nimikappale tuntuu kuin silkiltä iholla, tai vienolta tuulelta liian kuuman kesäillan viimein helpottaessa.
Katselen kaukaa kurvailee ja tanssahtelee kuin nuori
Kate Bush, mutta rauhallisemmin, seesteisemmin. Ei ole kiire, mikään ei pakota ja jopa tekstit tuntuvat kulkevan ihon alla, availlen mielikuvituksen rajattomia siipiä. EP:n sulkeva
Luurankonainen on sisaruksiinsa verrattuna jätti, ihan jo mittansa puolesta, mutta niin vain päälle kahdeksan minuuttia kulkevat nopeasti – aivan liian nopeasti.
Lähde osaa yhdistää kadehdittavalla tavalla modernin ja mystisen, valveen ja unen, arjen ja sadun. Eikä mikään tunnu millään tavoin pakotetulta, sotketulta tai väärään paikkaan päätyneeltä. Tämä on todella ajatonta poppia, rajatonta musiikkia ja todellista ihmettä. Hiljaiseksi pisti, hyvällä tavalla.
Mika Roth
Matsi Laulumies: Jotakin taikaa / Maailman tuulet
Matsi Laulumies kertoo olevansa laulaja, lauluntekijä ja kitaristi, ja nimenomaan tuossa järjestyksessä. Suomenkielistä poprockia tekevä projekti on julkaissut korona-aikana jo muutaman biisin, ja nyt on tarjolla kahden biisin sinkku.
Matsi on kirjoittanut kaksi sangen erilaista kappaletta, jotka kuitenkin näppärästi täydentävät toisiaan. Rauhallisempi ja leppoisampi
Maailman tuulet lienee se radioystävällisempi numero, jonka mehevä bändisoundi ja soundin kruunaava pedal steel -kitara ovat puhdasta kultaa. Pitäisikö nyt sanoa ääneen
Mikko Kuustonen? Ei se kirosana ole, ei ainakaan tässä yhteydessä, jossa taika toimii ilman taikasanoja ja kappale jää kuin huomaamatta seuraamaan arjen puuhissa.
Jotakin taikaa on sisarustaan rockimpi ja levottomampi veto, jolla kertoja kaipaa suuria tunteita ja lopullisia siirtoja. Ilmassa on kasarin dramaattisuutta ja uuden vuosituhannen vaaraa, mutta Matsi ei vedä latausta överiksi, vaikka vaaran merkit ovat alati ilmassa. Kaava on periaatteessa mahdoton: suomalainen AOR, tarttuvin pop ja sen verran iskelmärockin tarttumapintaa, että keitos taatusti kiehahtaa. Vaan kuinka biisi tarttuukaan ja vie kuulijansa mukanaan, kun homma toimii – ja se toimii.
Mika Roth
Mean to You: Strong
Luxemburg ei ole mittava maa millään musiikin asteikolla, mutta nyt tiedän ainakin yhden sieltä tulevan yhtyeen.
Mean to You on näet kotoisin tuosta pienestä maasta, joka on tunnetumpi lempeästä verotuksestaan. Mean to You on itse asiassa yhden miehen projekti, jota tällä EP-levyllä avittaa kansainvälinen joukko muita muusikoita.
Strong soundaa halki kuuden biisin mittansa itse asiassa hyvinkin amerikkalaiselta, sellaisella 90-luvun alternative metal -viballa. Heavy soundi on lähellä rosoista post-metalia, eikä post-grungekaan liene täysin mahdoton termi tässä yhteydessä. Vokalisti
Jo Downin raspinen ääni on riittävän rock, jotta kaikki lyriikat voidaan vetää uskottavasti läpi. Kaiken musiikin luova
Mulles osaa näet säveltää ja sovittaa kimuranttejakin rakennelmia, mutta lyriikkakynää kannattaisi ehkä siirtää toisinaan muillekin.
Rankemmin möyrivä
You Lost Your Crown on ehdotonta kärkeä ja junttaavan groovemetalin sektoriin kopsahtava
Fallen puraisee myös lujaa. Nykivästi ja rockimmin raapiva
Back Off osaa taas lingota itsensä kertosäkeeseen sellaisella voimalla, että taatusti tuntuu luissa asti.
Mika Roth
Niko Johannes: Signs And Wonders
Pocket Echos
Niko Johannes on elektronista ja ambientin sukuista musiikkia luova kotimainen artisti, jonka esikois-EP toi huimasti valoa vuoden alkuun. Olinkin erittäin iloisesti yllättynyt, kun todelliseksi ambient-helmeksi osoittautunut
Part of the Scenery sai jo nyt jatkoa.
Signs And Wonders on kahden pidemmän raidan, ja kahden selvästi lyhyemmän tuokion paketti. Vahvasti elokuvamainen ja tunnelmia täydellisesti nostattava
Helix on suorastaan intromainen alku, kun taas nimiraita
Signs And Wonders pistää kuin huomaamatta pohtimaan vääristyneine äänineen lopputekstejä – mitä kaikkea tulikaan juuri koettua. Todellinen aarre löytyy kuitenkin näiden pisteiden välistä, jostain missä valot tuikkivat väkevämmin ja soundit kolisevat teknisemmin.
Melioran minimalistinen rytmikuvio ja sen yllä maalailevat syntetisaattorit ovat kuin avaruusmatka klassisen, isosiipisen avaruuslaivan kyydissä. Tyylikkyys ja eleganttius koristavat pintaa, mutta vaaleiden konsolien alla sykkii teknologiaa, joka vihjailee avoimesti loputtomista kyvyistään.
Kultasydän tulee vähemmän mieleen, kun
Synesthesia yhdistelee soundeja äänilaboratoriossa. Vinkuvat äänet, kumisevat rytmit ja harmoniset linjat luovat hypnoottisen upean hetken, jonka soisi vain jatkuvan ja jatkuvan.
Kuuleman mukaan EP:t ovat syntyneet luonnon äärellä, ns. sivistyksen verkkojen laidoilla, jossa Niko Johannes luo kaiken itse ja toimii samalla kalastajana. Ehkäpä niin lähellä luontoa voi taas todella aistia merkit ja ihmeet, joita monet meistä eivät edes ymmärrä enää kaipaavansa.
Mika Roth
Rösteri: Rösteri
FTK -levyt
Rösteri on savolainen trio, joka kunnioittaa hiphopin juuria ja luo leppoisan rullaavaa musiikkia samassa hengessä. Pitkään yhdessä keikkailleet heput
Niko Nova,
DJ Stedi ja
Risu Ryysyläinen ovat vastanneet pitkälti tuotannosta ja pientä vetoapua on saatu joiltain
Funkkaa Taikka Kuole -kollektiiviin muiltakin jäseniltä.
On siis aika suunnata kohti hiphopin juuria, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että biisit ovat syntyneet pitkälti sessioissa ja mailaa ei ole puristeltu rystyset valkoisena. Soundeissa kolisee 80-luvun perintö ja 90-luvun biitit, mutta kyse ei ole mistään pölyisestä nostalgiatripistä, jossa muistellaan vain niitä vanhoja hyviä aikoja. Muoto on tuotu tähän päivään ja näppärästi sanailevat taiturit antavat kolmannen valokeilan loistaa DJ:n yllä. Sanojen virta ja soundien rikkaus muodostavatkin yhdessä niin tukevan cocktailin, että satunnaista kuulijaa viedään kuin lautaa laineilla.
Haltuun aaltoilee hilpeästi, mutta
Hypi pistää jo sellaiset funk-seerumit pohkeisiin, että iskee pahempikin tanssitauti. Nimibiisiksi laskettava
R.Ö.S.T.E.R.I. summailee ohjelmajulistuksen tärkeimmät pointit, mutta ei vaikuta lainkaan PowerPoint-esitykseltä – vaikka ehkä sellainen onkin. Kaiken hauskan keskellä on tietysti pari varjoakin, mutta vaikka
Onni ei suosi, ei se lopulta tapa ketään.
Mika Roth
Tuune Pauler: Inertia
Svart Music
Tuune Pauler on vaihtoehtoisen elektronisen musiikin tuottaja, jonka esikois-EP on samalla trilogian ensimmäinen osa. Inertia on siis osa suuremmasta kokonaisuudesta, joka vasta luo suuntaviivoja tulevalle.
Kun puhutaan vaihtoehtoisesta elektronisesta musiikista, on kenttä tietysti laaja ja avoin. Paulerin tapauksessa vallalla ovat vahvat, industrialmaiset rytmit, voimakkaasti prosessoidut vokaalit ja äänimaisemoinnit, joissa bassopuoli on toisinaan hyvinkin väkevää. Eikä nyt puhuta mistään tanssilattioiden jympytyksestä, vaan matalasta jyrinästä ja kuulorajan laidoille yltävästä pörinästä, eräänlaisesta davidlynchmaisesta taustahälystä. Likaisista äänistä. EP:n nimibiisillä kuullaan
The Hearingin
Ringa Mannerta, tosin vokaalit ovat niin käsiteltyjä, että äänessä voisi olla oikeastaan kuka tahansa.
Tärkeää eivät kuitenkaan ole osat, vaan mitä niistä lopulta sukeutuu.
Form rakentuu melankoliseksi tuokioksi, joka antaa rytmiensäkin hetken levätä tarkastellessaan tummia taivaitaan.
Inertia kietoutuu yhä useammalle kiepille ja kehälle, kunnes alkua ja loppua on lähes mahdotonta erottaa, mutta silti kaikkea sitoo yhteen sama hämärän ja valon rajoilla huojuva usva. EP:stä ei tahdo saada oikein otetta, eikä se toisaalta päästä irti kuulijastaan. Tämä saattaa olla erittäin kiehtovan tarinan ensimmäinen luku.
Mika Roth
World Without: Bleeding
Haiku Approves Music
Ärhäkkää ja toisinaan punkahtavaakin metallia luova
World Without on ollut pandemian ajan todella aktiivinen. Esikois-EP
Light näki päivänvalon viime vuoden loppupuolella ja nyt olisi jo uutta EP-levyä tarjolla. Sinkkujakin on ehditty lohkoa välissä kolmin kappalein, joten kuumaa rautaa taotaan.
Viiden biisin EP korkataan sinkkuparilla, joka edustaa osuvasti ryhmän eri osa-alueita. Avausraita
Walls iskee kimppuun kuin herhiläisparvi ja nopea tykitys lyö ilmat pihalle keuhkoista, tuntuen tietysti samaan aikaan upealta.
Murder Is My Name tiputtaa nopeutta reippaasti ja vääntää ahdistusruuvia tiukemmalle, tiukemmalle ja aina vain tiukemmalle. Ruuvi ei kuitenkaan katkea, kun tiedetään mitä tehdään.
Flames tuo yllättäen popimman metallin puolen mukaan ja jos tämän kaliiberin siivuja löytyy lisääkin tulevaisuudessa, ovat myös radioiden ja nettiradioiden portit auki kautta planeetan.
Sekalainen joukko siivuja onkin kuin joukko sinkkuja, jotka tarjoavat kuulijoille hieman erilaisia versioita ja näkemyksiä World Withoutin metallisesta maailmasta. Elektroniset, äärimetalliset ja jopa popahtavat elementit ovat kaikki läsnä, mutta jotenkin kaikki asettuu jo nyt kohdilleen. Erittäin lupaavaa.
Mika Roth
Yokophono: Let’s Have Some Continental Breakfast
Yokophono saattaa herättää nimellään monenlaisiakin mielleyhtymiä, mutta unohdetaan nyt ne peace & love hippeilyt. Turkulainen vuonna 2020 perustettu rock-duo soittaa näet melodisia ja ysäristi säriseviä alternative rock -kappaleita, ainakin tämän neljän biisin EP:n perusteella.
Matka mainiosti nimetystä
Soundcheck-avausbiisistä kiekon sulkevaan
Woodsboroon kieltämättä mittava, eivätkä rumpali
Joni Heino ja kaiken muun metakan luova
Olli Merikallio vaikuta edes etsivän mitään ehyttä kokonaisuuslinjaa. Biisit jyrisevät venkoilevine laitoineen ja lonksuvine niveliin eteenpäin, ottaen innostusta useimmiten vuosituhannen alun rockin uudistajista. Vokaalit näyttelevät merkittävää roolia ja soundeihin on kiinnitetty huomiota, mutta ydin on silti biisien melodisuudessa ja niiden kyvyssä jäädä parhaimmillaan jo kerrasta kuulijan mieleen.
Yokophonolle ei pääse vielä syytämään persoonallisuudesta kiitoksia, mutta kun uran toinen EP pitää sisällään näinkin tarttuvaa materiaalia, ollaan jonkin merkittävän lähellä. Plus kuusiminuuttisen Woodsboron kadotessa viimein horisontin taakse, onkin helppoa nostaa duo kotimaisten rock-lupausten kärkijoukkoon.
Mika Roth
Lukukertoja: 2811
