Pienet - Elokuu 2021
Angel Olsen: Aisles
Jagjaguwar
Kasarissa vara parempi, on näemmä Angel Olsen huomannut. Yhdysvaltalainen artisti on viime vuodet tehnyt onnistuneita kokeiluja mm. dreampopin, eteerisen rockin ja indie folkin välimaastoissa. Niinpä on kaiketi vain loogista, että Olsen on päätynyt versiomaan pikkulevyllisen 80-luvun synavetoisia hittejä.
En lähtökohtaisesti innostu cover-viritelmistä, mutta kun alkuperäiseen näkemykseen saadaan riittävästi eroa, niin voihan siitä jotain syntyäkin. Esimerkiksi Men Without Dancen riemukas new wave -hitti Safety Dance saa synamatot hehkumaan tanssilattialla ja jopa Billy Idolin jo 80-luvulla puhki soitettu Eyes Without a Face kuulostaa taas jotenkin tuoreelta. Onnistunein siirto on mielestäni kuitenkin Orchestral Manoeuvres in the Darkin, eli kotoisammin OMD:n Pretty in Pink -leffan soundtrackille ikuistama If You Leave. Tuon jälkeen jopa Alphavillen Forever Young tippuu mukisematta alas, etenkin kun loppuun on sijoitettu vielä levoton instrumentaaliosuus.
Paljon synia, hämmästyttävän pieniä äänivalleja ja pari makoista yllätystä. Ei paha saldo EP-levystä, jonka materiaali vaikutti listasta luettuna karmealta synaparaatilta.
Mika Roth
Arosa Ensemble: Silver
Taidepopin kuulaan modernilla ja elektroakustisella puolella viihtyvä
Arosa Ensemble on julkaisemassa pitkäsoittoaan hieman toisenlaisella tavalla. Keväällä ilmestynyt
Guld EP oli tulevan pitkäsoiton ensimmäinen osa, ja nyt on toisen kolmanneksen vuoro.
Silver on neljän raidan ja noin 22 minuutin mittainen, ja kolmas osa
Skärvor julkaistaan puolestaan lokakuussa. Pitkäsoitosta on siis tulossa nimensä mukaisesti pitkä, ja sangen monipuolinen. En tiedä ovatko raidat tulossa nimenomaan tässä järjestyksessä levylle, mutta ainakin EP-mitassa Silver toimii kaikin tavoin, eikä albumiympäristökään tulle tuottamaan ongelmia.
Tuikkien unelmoiva
Ankomst till Hades on sydäntä särkevä teos, jossa kertoja on jo kuoleman porttien luona – mutta voittajana. Samoin postuumisti aikoinaan ilmestynyt
Landet som icke är pohtii sekin suurta tuntematonta, kenties raamatullisiksikin tulkittavien ainesten noustessa pintaan. Seitsemän minuutin tuolle puolen kaarensa rakentava äänten katedraali on ensimmäisten kolmen minuutin ajan äänettömyyden rajoilla huojuvaa äänten sinfoniaa, kunnes ääniaallot yllättäen villiintyvät hetkeksi, aivan kuin ravistaen kuulijan taas tähän hetkeen – elämään, näkemään ja kuulemaan, kun vielä on aikaa.
Musiikki heijastaa sanojen jännitteitä, jotka ovat tälläkin kertaa täysin
Edith Södegranin runoista lainattuja. Silver on alusta loppuun kuulijansa rohkeasti haastavaa, mutta tämän myös runsain käsin palkitsevaa äänitaidetta, joka sai ainakin allekirjoittaneen pysähtymään hetkeksi elon oravanpyörissä.
Mika Roth
Cathering: Cathering EP
Cathering on jostain päin Suomea kotoisin oleva yhtye, joka eli ensi kerran 90-luvun alkupuolella, luoden utuista kitarapoprockia. Sitten koitti lähes kolmen vuosikymmenen mittainen horros, joka on viimein katkennut.
Yhtyeen EP-levyltä löytyy neljä biisiä, jotka on itse asiassa kirjoitettu jo vuosina 1991–1993. Nyt siivut on kuitenkin sovitettu ja äänitetty uudelleen, minkä lisäksi soundeja lienee ruuvattu jonkin verran nykypäivään sopivammiksi. Eikä aika ole ollut lainkaan julma biisejä kohtaan, sillä ryhmän haaveileva ja kevyesti progehtava poprock rakentuu kelpo osasista. Huomio kiinnittyy etenkin naisvokalistin herkkään ja korkeaan ääneen, sekä persoonallisuuspisteitä nostavaan ulosantiin. Pidän myös rytmiryhmän eloisasta soitosta, joka on samaan aikaan vähäeleistä ja vahvaa. Niin ikään koskettimien kohdalla sovitukset tekevät oikeutta osasille, jolloin kokonaissumma nousee kiistatta osiensa summan yläpuolelle.
Hiljaisempi
Awakening on hieno, rahdun pinkfloydmainenkin luku, jossa yhtye uskaltaa olla rohkea.
Red Green White and Blue on luultavimmin se selvin sinkkulohkaisu, mutta nostetaan esiin myös
From Shadows to Sun -numero. Näin, vaikka ankkuri on lievästi keskeneräisen tuntuinen, sillä samalla se erottuu eniten massasta. Yhdessä neljä numeroa nostavatkin odotuksia tulevaa kohtaan, sillä Cathering on kuuleman mukaan kasaamassa oikein pitkäsoittoa – vieläpä uudesta materiaalista.
Mika Roth
Cemetery Echo: Come Share My Shroud
Buffalon suunnilta kotoisin oleva
Cemetery Echo edustaa goottirockin 80-lukulaista muotoa, jossa selvimmät esikuvat ovat
Fields of the Nephilim ja
Christian Death. Kitarasoundista on vedetty joidenkin tahojen toimesta yhtymälinjoja jopa
The Curen suuntaan, mutta tuossa täytyy käyttää jo raskaasti smithitettyjä aurinkolaseja.
Come Share My Shroud onkin niin selvä kunnianosoitus/lainaus omia esikuvia kohtaan, että monet saavat tästä taatusti oireita.
Youth Diseasen rokkaava rullaus tosin tasoittaa mukavasti kuoppia ja
Come Share My Shroud lienee jopa tuotakin härskimpi FotN-laina. Mielenkiintoisin numero on kuitenkin viimeisenä soiva
Transylvanian Moon, jonka keveämmässä kitarasoundissa ja nakuttavammassa rytmissä bändin tyyli jalostuu hieman uuteen suuntaan. Keveämpi ote yhdistettynä pienoiseen
Bauhaus-fiilistelyyn nostaa osakkeita kummasti, joten korttia kannattaisi pelata vastaisuudessa rohkeamminkin.
Ei tässä uutta ole nimeksikään, eikä vanhoja luita osata oikein kierrättää, mutta ainakin buffalolaiset uskovat tekemisiinsä. Herkkua kasarigoottinostalgian nälkäisille, muille suosittelen ennemmin alkuperäisiä tuotoksia.
Mika Roth
Cory Marks: Nashville Nights
Better Noise Music
Kanadalainen countryrokkari
Cory Marks kävi allekirjoittaneelle tutuksi viime vuoden lopulla, kun kummastelin ja kaiketi hiukan ihastelinkin herran räväkkää
joulusinkkua. Nyt on uuden kierroksen vuoro, tosin suurin osa tuoreen EP-levyn aineksista on kuultu jo viimevuotisella debyyttialbumilla.
Aiemmin julkaistuista sinkkuvedoista etenkin
Outlaws and Outsiders on oikeutetusti noussut huimiin listasijoihin sekä latauslukuihin. Marks kun osaa kolata country rockin isommatkin murikat matkaan raskaina, mutta silti tarttuvuutta unohtamatta. Eivätkä vierailijat kuten
Mick Mars ja
Ivan Moody ainakaan heikennä lopputulemaa. Mehukkaita ovat myös liveversiot
Blame It on the Double ja
Drive -numeroista, jotka on ikuistettu ymmärtääkseni tämän vuoden toukokuussa.
Eihän tässä varsinaisesti mitään uutta viskiä ole tislattu, mutta kuinka se poltteleekaan herkullisesti kurkussa. Seitsemän vetoa, ei grammaakaan hyödytöntä rasvaa ja vähintäänkin riittävästi tiukkaa puristusta. Kuka vielä väitti, että country rock on nuutunut silkaksi formaattiradiomössöksi?
Mika Roth
Erävesi: Tanssija
Erävesi otti ja yllätti minut vajaa kaksi vuotta sitten, kun
Maire EP pamahti kulmikkaan ja kumman suomirockin voimin ovesta sisään. Tuoreen EP:n kolme biisiä kiskaistiin narulle yhtä monessa päivässä ja ”vanhan liiton” opein klikit sun muut hinkkailut jäivät sivuun, bändin etsiessä oikeaa vibaa.
Mikä mahdollisesti menetettiin mikrosekuntien tarkkuudessa ja hertsien optimoinnissa voitettiin moninkertaisesti takaisin live-fiiliksessä, sillä orgaanisesti tallennetut pohjat toimivat rosoineen kaikkineen kuten pitääkin.
Mia Erävesi on kirjoittanut kolme raitaa, joista kaksi ensimmäistä rutistaa kraiveleita alle kolmen minuutin verran, kun taas ankkuriksi sijoitettu
Pakko luottaa enkeliin pyörittää rockin hitaampia rattaita lähemmäs viiden minuutin ajan. Vimmainen
Tanssija ja samoilla aggressiotaajuuksilla paukkuva
Ylpeä mies ovat niitä ilmeisimpiä iskusiivuja, mutta jokaista kolmesta osasesta kaivataan tuomaan oman kortensa kekoon.
Annos ja sen osaset asettuvatkin hienosti kohdilleen, kun koko EP on tavallaan yhtä tarinaa, tai niin minä sen tulkitsin. Ja kyllähän tätä isommissakin seteissä kuuntelisi, noin viiden pisteen vihjeenä tekijöille.
Mika Roth
Jonas and I: Love
Humu Records
Jonas and I katkaisi hiljaiselonsa reilu puoli vuotta sitten, kun
Shouts of the Coal Mine -sinkku ilmestyi. Myös uusi musiikkiannos on kahden raidan mittainen, minkä lisäksi kesän alussa ulos pistettiin
I’ll Be Free -sinkku, eli uutta materiaalia on selvästi syntynyt hyvät määrät.
Ajat voivat muuttua ja tyylit kääntyä, mutta Jonas and I luottaa edelleen folkahtavaan, utuiseen ja ilmavaan poppiin. Tällä erää fiilis on kuitenkin rahdun modernimpi, ja saatesanoissakin mainitaan biittifolk, kun on aika kuvailla lopputulosta. Kyllä, onhan tässä rytmi kieltämättä nopea ja edessä etenkin B-puolisko
Yellow Wallsin kohdilla, mutta se ei hätistä tunnelmallisuutta pois jaloistaan. Nimibiisi
Love vilauttaa myös pientä country-korttia povitaskustaan, vaikka biisi sydämessään poppia onkin. Melankolisessa raidassa pohditaan väistyneen rakkauden jäänteitä, eivätkä kipukohdat tunnu haipuneen minnekään.
Syyskuun lopuksi luvattu
Where From Here -pitkäsoitto vaikuttaa kaiken kuullun perusteella vahvalta, mutta pystyykö se ylittämään
These Days -debyyttialbumin korkealle nostaman riman? Uskoisin mahdollisuuksia moiseen olevan, ja pianhan se selviää.
Mika Roth
Kami Mate: Kami Mate II
Kami Mate samaan aikaan hämmensi ja hurmasi allekirjoittaneen reilu kaksi vuotta sitten, kun yhtyeen itsensä mukaan nimetty
esikois-EP ilmestyi. Kitarapoprockin sarallahan jokainen kiekon biisi liikkui, mutta toisistaan poikkeavin askelkuvioin.
Nyt on koittanut loogisesti nimetyn toisen EP-levyn aika ja rytmiryhmä on kuuleman mukaan mennyt tässä välissä vaihtoon. Suunta on kuitenkin pysynyt vakaasti angloamerikkalaisen kitarapoprockin keskiössä, mitä nyt neljästä siivusta viimeinen, eli
El Viaje, intoutuu kääntämään kraut/proge -ruuvia tiukemmin, kun mittaakin kertyy se päälle kuusi ja puoli minuuttia.
Bändin leipälaji on mielestäni kaikesta huolimatta yhä suorempi ja sutjakampi rokkailu, mistä valioyksilönä voi esitellä
Strange Days -avausraitaa. Sopivasti rosoa, ripaus melodisen punk rockin rohkeutta ja kertosäkeeseen sijoitettu melodia, joka kirjautuu muutamassa sekunnissa muistiin. Samaa suoraviivaista linjaa edustaa helkkyvä
Everlasting Youth, joka kierrättää onnistuneesti tuttuja ja turvallisia lohkareita. Ei mitään radikaalin uutta ja erilaista, mutta helsinkiläiset hallitsevat jalostustyön niin suvereenisti, ettei tässä ole tippaakaan syytä huoleen.
Mika Roth
Lintudisko: Kaikki mukaan
Lintudisko on jo kolmeen kertaan ollut esillä Desibeli.netin isompien pienjulkaisujen koosteissa. Alkuvuodesta 2019 kummastelin loistavasti nimettyä
Eka demo -kiekkoa, mutta sittemmin olen oppinut Lintudiskon tavoille ja tuore Kaikki mukaan -EP on noiden tapojen uusin ilmentymä.
Ai, että mitkä ne tavat ovat? Ensinnäkin on tarpeen unohtaa ns. normaalit popin massa- ja melodiasäännöt, sillä Lintudiskon kevyesti progehtavassa, göstaisessa ja ehkä hiukan liimattamaisessakin ilmaisussa intiimi pienuus ja soundillinen lämpö ovat valtteja. Tosin pienuus saattaa olla naamioitunut isoksi, usvaiseksi ja monimutkaiseksi aikavääristymäpopiksi.
Jos aiot elostella leikkii tällä erään valkoisen funkin ja funkrockin kanssa,
Puran kantavaa seinää uppoaa takapuskuria myöten melankoliseen surupoppiin ja
Usvan rajalla nousee talo voisi taas olla vaikka indie-leffan ääniraita. Perussettiä Lintudiskolle.
Vaikuttaa siltä, että materiaali on kiekko kiekolta aina vain virtaviivaisempaa ja hillitympää. Tämä tietysti tekee tilaa Lintudiskon kummille aivoituksille ja niiden ilmentymille, mutta samalla sapluuna tuntuu jo ehkä turhankin rajoittavalta. Voisikohan seuraavaksi jo vähän irrotella, ettei tapakulttuuri aivan jäykisty?
Mika Roth
Midstride Crisis: A Small Chronicle of Times and Spaces
Komitea
Midstride Crisis on useammankin yhtyeen lyömäsoittajana tutun
Mikko Väärälän sooloprojekti. Siinä missä bändien jäsenenä Väärälä soittaa perinteisemmäksi laskettavaa musiikkia on herran soolotuotanto yllättävän leijuvaa progerockia koneiden ja orgaanisten soitinten sulautuessa toisiinsa. Ja tämä lopputulema on taatusti ollut tarkoituskin, sillä Väärälä vastaa biisien kirjoittamisesta, niiden ikuistamisesta ja osapuilleen kaikista muistakin osuuksista, joita vaaditaan biisien saattamisessa kootusti muiden kuultaviksi. Eli niin äänitys, miksaus, masterointi kuin kansitaiteetkin ovat yksissä käsissä.
A Small Chronicle of Times and Spaces on neljän raidan mittainen kokonaisuus, jota on helppo kutsua kiireettömän nostattavaksi. Neljä raitaa ottavat aikaa päälle 21 minuuttia, mutta antavat vastavuoroisesti kuulijalle rikkaita äänitaivaita ja pitkiksi venytettyjä hetkiä, joista puuttuu kuitenkin kaikenlainen tarpeeton laiskuus. Musiikki etenee raiteillaan ja tarkoituksellaan, eikä runsaasti yksityiskohtia sisältävistä rakennelmista tarvitse etsiä tarkoituksettomia palasia. Kauniin harkittua, taiten sovitettua ja virtaviivaisesti luotua – vaikea tästä on oikeastaan mitään nalkuttamisen aihetta löytää.
Binary Soul leijuu bittitaivaissa ja
Summerday Blues löytää tähtipilvistä 60-lukulaisen psykedeelisen popin hiukkasia. Kattauksen modernein osuus on puolestaan ankkuriksi sujautettu
Run All Your Life, jonka
Yes-henkiset koskettimet ja uuden ajan konerytmit kiskaisevat aikajanat hellästi rusetille. Sinkkukelpoisin
Space Tourist saattaa kuitenkin olla se veto, jolla jalkaa saa listojen väliin.
Mika Roth
MSRBL: Colours
Secret Entertainment
Kahden miehen kokoonpano
MSRBL oli vielä vuoden 2019 alussa tiukasti kiinni elektropopissa, kun duon
Everybody Lies -sinkku ilmestyi. Kyllähän tuolloinkin saatesanoissa tarjottiin ’orgaaninen’ termiä musiikin kylkeen, mutta konepoppia se oikeasti oli.
Nyt tuulet ovat kuitenkin kääntyneet, ja oikein kunnolla. Colours on näet ihka oikeaa poprockia, jossa ns. aidot soittimet ovat nousseet konevoimien rinnalle. Tärkeämpää on silti se, että itse muoto ja musiikki ovat kokeneet mullistuksen ja nämä neljä raitaa ovat tarttuvia, reippaita ja napakoita poprock-vetoja. EP:n tarinat voi nähdä löyhästi yhden teeman ympärille kaartuvina lukuina, joissa tummat, jopa synkiksi laskettavat tunnot löytävät ilmaisukanavansa. Etenkin
No One’s Gonna Stop the Rain puristuu raskasta rockia vasten, kun taas
Wall uskaltautuu hieromaan ystävyyttä jopa folkahtavan poprockin kanssa.
Colours päästää kirjaimellisesti värit vapaaksi ja vapauttaa bändin kädet menneistä siteistä. Ensimmäinen ’uuden ajan’ EP on tietysti vielä suuntaansa hakeva, mutta lupaavaa tässä on se, kuinka laadukasta biisimateriaalia duo on onnistunut luomaan. Muoto on yksi asia, sisältö vieläkin tärkeämpi.
Mika Roth
rain diary: Night Church
Stupido
Monien muutosten jälkeen
rain diary löytää itsensä jälleen synaisemman popin ääreltä. Siinä missä keväinen sinkkuraita
Circles oli laskettavissa synkäksi popiksi, on tällä kolmen biisin paketilla huomattavasti valoisammat fiilikset.
Matkan saa avata nimibiisi, joka on samalla joukon selvästi hittipotentiaalisin numero. Tempo on nopeahko, vokaalit on tuotu aivan pintaan ja naputus kantaa vaivatta biisin päälle neljän minuutin matkan, rakenteen luodessa oppikirjanmukaisen kaaren. Isoa tunnetta, isompia soundeja ja vieläkin valtavampia äänihorisontteja.
Bells soi hiljaisemmin, kauniimmin ja viipyilevämmin, muistuttaen elämästä bileiden jälkeen, mutta nimikappaleen kertosäkeen kaltaista koukkua numerolle ei ole suotu.
Bonusraidaksi jäänyt
We All Do Belong Here (NC Remix) muistuttaa menneistä industrial-juurista, jotka pistävät vielä hieman esiin. Tämä on itse asiassa versio nimibiisistä, mutta kipale on niin totaalisesti räjäytetty ja uudelleenrakennettu teos, ettei tuosta enää entistä tunnista. Upea pala nykivää elektroa silti yhtä kaikki, eikä tästä linjasta kannattaisi vielä täysin luopua. Ensi vuoden alkupuolelle lupaillaan pitkäsoittoakin, jonka otsikko tulee myös olemaan
Night Church, ja uskon öistä kirkkokansaa löytyvän kummasti.
Mika Roth
Spirit Adrift: Forge Your Future
Century Media
Spirit Adrift hinkuaa kovasti uudeksi heavy metalin jätiksi, eikä ponnistelu jää ainakaan yrityksestä puuttumaan. Vokalisti ja monitaitaja
Nate Garrett perusti ryhmän vuonna 2015 ja tuon jälkeen yhtye on julkaissut jo peräti neljä pitkäsoittoa, sekä kaksi EP-levyä, jotka saavat nyt jatkoa Forge Your Future EP-levystä.
Kokoonpanoaan uusiksi pistänyt orkesteri toimi vielä studiossa triona, kun Garrettin ja rumpali
Marcus Bryantin avuksi riensi
Preston Bryant. Tulevilla keikoilla basistina häärii
Sonny DeCarlo ja kaikki tuntuukin olevan taas kohdillaan. Asemista pamahtaa myös komeasti nimisiivu
Forge Your Future, josta nousevat mieleen vaivatta
Anvil,
Saxon ja kumppanit.
Wake Up siirtää saappaansa Los Angelesin kaduille, joilla vastaan rullailee ainakin
Quiet Riot, mutta näilläkin kulmilla omat eväät riittävät.
Invisible Enemyn on puolestaan pari piirua eeppisempi rutistelu, josta ei (onneksi) taota mitään mahdottoman kokoista metallijättiä. Toki mittaa on jo nyt päälle seitsemän ja puoli minuuttia, mutta peli osataan pitää juuri riittävän pienenä/normaalina.
Spirit Adrift hallitsee genrensä temput suvereenisti, mutta on tässä vielä pitkä matka kuningaskunnan kruunuihin saakka. Kaikki em. yhtyeet ovat onnistuneet useampaankin otteeseen löytämään sen X-tekijän, jolla tavallinen muuttuu tavattoman vahvaksi, mutta Garrettiin vaihtuvalla poppoolla on rutkasti petrattavaa.
Mika Roth
Ville Lehtovaara: Broken
Radio Quiet Records
20-luvulla ovat harvassa ne bändit ja artistit, jotka julistavat luovansa teknoa. Onko termin käyttö siis rohkeutta, ovelaa markkinointia vai ainoastaan oman tien kulkemista? No ainakin
Ville Lehtovaara katsoo luovansa tällä erää teknoa, jonka julkaisijaksi on muuten saatu peräti unkarilainen levy-yhtiö.
Eiköhän viskata ennakkoluulot syrjään ja raasteta musiikillinen apartheid alas, sillä Broken on kaikkea muuta kuin metriteknoa. Jos itse joutuisin genrelaatikoista valitsemaan sen sopivimman, käyttäisin aina yhtä laveaa ’elektro’ termiä. Instrumentaalibiisit kun ovat kotoisin samasta suurvirrasta, kuin merkittävä osa nykyistä saksalaista elektroa. Samoin on suhteellisen helppoa löytää yhtymäkohtia eräänkin
Trent Reznorin rauhallisempiin tekeleisiin. Näin väitän jopa trancehtavasta
Broken Soulista, sekä pikakaistalla bittejään viskovasta
Broken Pianosta, jossa piano on toden totta hajonnut.
EP:n kaikki viisi raitaa ylittävät viiden ja puolen minuutin rajapyykin, kolmen numeron kellottaessa jopa seitsemän minuutin tuolle puolen. Mittaa siis kertyy, mutta massa on kepeää ja painopisteet paikoillaan. Tämähän on ansiokasta elektronisesti luotua musiikkia, jonka tarkemman genrettämisen jätän muille. Tärkeintä kun on sisältö, joka tässä tapauksessa pitää kutinsa. Lisättäköön lokiin, että aiemmin Lehtovaara on kunnostautunut roots-musiikin saralla, joten herra on nyt ymmärtääkseni totaalisesti vierailla mailla.
Mika Roth
Wilder.: Bad Bad Luck EP
Rude Records
Eteläisestä Kaliforniasta kotoisin oleva
Wilder. on yhtye, jonka nimen perään todella kuuluu tuo piste. Poikkeuksellinen otsikko tekee ryhmän elämästä varmasti hieman hankalampaa digitaalisessa maailmassa, mutta toisaalta: onpahan sitten jotain jolla erottua. Ryhmän ytimen muodostavat
Stephen Ramos ja
Nick Sturz, jotka ovat ehtineet veivata jo sen toisenkin kerran rockin murikoita urillaan.
Bad Bad Luck EP on yhdysvaltalaisten debyytti tämän otsikon alla ja matkaan lähdetään melodisen, modernin ja kovin amerikkalaisen kuuloisen indie-rockin voimin. Kitarat siis soivat heleästi, särisevät hiukan silloin tällöin ja mitään sen kummempia koskettimia tai muitakaan turhia lisukkeita ei ole nähty tarpeellisiksi. Biisit ovat reippaan nopeita, kertosäkeissään helposti mukana hyräiltäviä ja etenkin sinkkuraita
bitemytongue survoo mukaan rohkeampaa punk rock -vibaa.
En missään nimessä väitä, että kalifornialaiset olisivat kaivaneet esiin rockin viisasten kiven, mutta etenkin em. bitemytongue ja niin ikään sinkkuna jo ilmestynyt
Oh No onnistuvat summaamaan genren parempia puolia kiitettävän tehokkaasti. Sen sijaan kärkeen sijoitettu
See Through on jo niin läpinäkyvää hitinmetsästystä, että lopputulema maistuu helppoheikkien tuotoksille.
Mika Roth
Lukukertoja: 3229
