Pienet

Sinkut - Huhtikuu 2021

09.04.2021

AnnaKristiina: Unilintu

AnnaKristiina on ambient-henkistä popmusiikkia luova laulaja/lauluntekijä. Artistinimen takaa löytyy Tampereella jo pitkään asunut Anna Papinsaari, jonka debyyttisinkku on murskaavan kaunis ja hämmentävän erimuotoinen. Siinä missä kappaleet usein lauletaan, on AnnaKristiina päätynyt lausumaan runomaiset rivinsä.

Entä mistä Unilintu varsinaisesti ottaen kertoo? Niin, miten unia voi ensinnäkään selittää – ja toisaalta: tuleeko kaikkea edes selittää, kun voi vain nauttia hauraiden ainesten rakentamista kauniista hetkistä. Unilintu rakentuu yksinkertaisen pianokuvion varaan, jota taustan harvat äänet varoen tukevat. Rakenteen keveys ja ilmavuus korostavat väkisinkin sanoja, tuoden ne aivan kuuntelijan eteen. Unilinnun ihmeellisyys ainoastaan alkaa näistä riveistä, merkittävintä on se, kuinka siivet kantavat kuulijan sinne, minne hänen kuuluukin päätyä. Jälkimmäisen puolen vahva jousikohta perkussioineen tuntui aluksi tarpeettomalta, mutta todellisuudessa kaikki asettui kohdilleen jo kolmannen kuuntelukerran kohdilla. Rohkea ja hieno avaus.

Mika Roth

Assi Musa: Rohkeeta olla mä

Assi Musa on työskennellyt musiikin parissa jo 00-luvulta lähtien, mutta ymmärtääkseni Rohkeeta olla mä -sinkku on hänen esikoisjulkaisunsa. Saatesanoissa puhutaan popin vaihtumisesta kantriin, mutta omaan korvaani kipale kuulostaa kovasti folkahtavalle popille, josta on haastavaa löytää countryn stetsoneita tahi bootseja.

Toisaalta: Rohkeeta olla mä -kappaleella Musa korostaa sitä, että tärkeintä on oman itsensä kuunteleminen. Ja tätä kautta joskus on rohkeinta olla vain oma itsensä ja nähdä tekemisensä kuten haluaa. Pakottomuus kuuluu kappaleella erittäin positiivisena voimana, sillä tämä kolmeminuuttinen pikkuhelmi kulkee kuin ilmassa tanssien. Laulumelodia on ruorissa, osittain akustinen soitinpaletti kurvailee päivänpaisteisena ja tärkeät sanat osataan sanoa siten, ettei saarnaamisen varjo pääse synkentämään taivaita. Musan lämmin ääni ja periaatteessa suoran biisin kiemurainen svengi kantavat vaivatta maaliin saakka, joten ole vain rohkeasti oma itsesi, Musa hyvä.

Mika Roth

Drifters´ Collective: Cranes

Drifters´ Collective on kotimainen alternative hiphop-yhtye, joka perustettiin vuonna 2014. Ryhmän jäsenistöllä on rikas historia musiikin eri laidoilta, mikä myös kuuluu ryhmän rikkaassa soundissa. Drifters´ Collective yhdisteleekin akustista elektroniseen ja modernia klassiseen siten, että linjat hämärtyvät olennaisen selkeytyessä. Yhtye valmistautuu toisen albuminsa julkaisuun, jota edeltävän sinkkuketjun uusin lenkki Cranes on.

Tällä biisillä on haluttu hakea ”Woodstock-tunnelmaa”, eli funk ja southern rock saavat nyt rikastaa, täydentää ja vahvistaa rullausta. Ja kyllähän tämä kieltämättä rullaa, kun useampi vokalisti osallistuu menoon, kitarat kiertelevät taustalla suuntaansa hukkaamatta ja menoon yltyy vieläpä saksofoni, jollen ihan väärin kuullut. Biisi tavallaan leijuu samaan aikaan korkeuksissa ja kyntää vahvaa tannerta maanläheisellä soundillaan, eikä lähemmäs viiden minuutin mittakaan kehity ongelmaksi. Ennemminkin tilanne on päinvastainen, sillä biisi voisi jatkua omasta puolestani toiset moiset. Toukokuuksi luvattua Cranes In The Rearview -albumia odotellessa.

Mika Roth

E Street Punks: Rock’n’roll kuolee jälleen! (feat. Jussi Sydänmäki, Jussi Raittinen, Anu Ruotsalainen)

Rock’n’roll on siitä kumma juttu, että se on arvostelijoidensa mukaan kuollut tasaiseen tahtiin jo 50-luvulta lähtien. Eikä se kuole tietenkään koskaan. E Street Punks kommentoi omalla tavallaan roskapuheita ja studiossa ovi on paukkunut ahkeraan, kun nimekkäät vierailijat ovat tulleet antamaan kukin oman panoksensa biisiin. Muoto on tietysti ikiaikaista rock’n’rollia, jossa boogie-vaihde on lyöty pilke silmäkulmassa nopeammalle välitykselle.

E Street Punks on Heko Luumäen yhtye ja saatesanoissa todetaan osuvasti, kuinka ”Ramones meets Rolling Stones”. Reilussa kolmessa minuutissa pistetäänkin kasaan kunnon rokkibileet, joissa rock’n’roll ei piittaa muiden puheista. Sydänmäki, Raittinen ja Ruotsalainen ovatkin pitäneet selvästi hauskaa, mikä myös loistaa lopputuloksesta kaiken voittavana voimana. Ei mikään varsinainen mestariteos, mutta olennainen välittyy: rock’n’roll never dies!

Mika Roth

Erikk.: Rakkaudenmainosbiisi

Musiikin ihmerattaiston pyöriä on työstetty jo pitkään, mutta aina niitä voi keksiä uudelleen ja kehittää eteenpäin. Pitkänlinjan biisikirjoittaja ja rumpali Erikk. on päätynyt erikoiseen ratkaisuun. Herran idea on näet käydä läpi eri genrejä, ja tehdä niistä omanlaisiaan tulkintoja. Niinpä ensimmäinen sinkku oli melankolista indiefolkkia ja nyt on koittanut discon vuoro.

Ja jotta ironian hakku takuulla uppoaa otsaan, käydään biisin lyriikoissa aihetta läpi armotta: nyt on saatava kunnon lopputuote, jotta sillä voidaan myydä, myydä, myydä. Niin, ja välittää rakkauden sanomaa, tietysti, kunhan vain massit saadaan samalla kotiin. Rakkaudenmainosbiisi on kieltämättä hunajainen, tarttuva, juustoinen ja iskevä, eikä sen parissa osaa oikein olla laulamatta mukanakaan. Tiedän että nyt laskelmoidaan laskelmoinnin voimilla, mutta mitä väliä? Kertsi uppoaa, soundit hurmaavat ja samalla voi hymyillä todella leveästi, leveämmin kuin olisi ehkä tarpeenkaan. Antaa markkinavoimien toimia ja merkantilismin johtaa, nitä vartenhan me kuluttajat täällä ollaan.

Mika Roth

Gräsbeck: Dance With You (feat. Clarissa)
F&G Music

Gräsbeck on saanut soolodebyyttisinkulleen vahvistukseksi Clarissan, mutta popin, funkin ja discon jäljillä omin tanssiaskelin pyörähtelevä kotimainen artisti on tehnyt jo pitkän päivätyön musiikin saralla. Ensimmäinen bändialbumi ilmestyi vuosikymmen sitten ja tämän vuoden lopulla lupaillaan sooloalbumia ilmestyväksi. Dance With You on siis ensimmäinen vilkaisu tulevaan, mutta samalla tässä tähyillään kauas menneeseen.

Dance With You voisikin vallan mainiosti olla jokin vanha biisi, jota on vain hiottu tuoreilla soundeilla. Lyriikoissa pari kohtaa itsensä täydellisessä kesäyössä, jolloin mikä tahansa on mahdollista. On aivan sama missä tämä tarkemmin ottaen tapahtuu, sillä yhdessä hetkessä syntyy väkevin ja universaalein taika. Melodia vie vahvasti ja niin Gräsbeck kuin Clarissa omaavat todella vahvat lauluäänet, jotka kaiken kukkuraksi sopivat upeasti yhteen. Tuohon päälle vielä puoliklisheinen kitarasoolo ja maalailevasti funkkaileva tausta, niin johan ovat jalat hellinä tanssailusta.

Mika Roth

Haraamo: Menettämisestä
Karhuvaltio Records

Haraamo on helsinkiläinen elektroninen duo, jonka sinkun saatesanoissa heitetään ilmoille ajatus: ”Deftones meets Vangelis”. Tietysti kyseessä on provosoiva kärjistys, mutta siinä on totuuden siemeniä mukana. Laulaja/kosketinsoittaja Jussi Saarelma ja rumpali Mikko Matikka kieltämättä yhdistelevät onnistuneesti 80-luvun scifin inspiroimia äänimaisemia, tummiin syntikkasoundeihin ja suomenkielisiin lyriikoihin.

Tummuus on tietysti kiinni aina sitä reunustavista asioista, taustoista ja tavoitteista. Menettämisestä on sinkuksi epätoivoisen pitkä, mutta lähes seitsemän minuutin mitta ei kuitenkaan nujerra satunnaisen kuulijan mielenkiintoa helposti. Taistossa huomion puolesta avuksi rientävät jo edellä mainostetut soundit, joiden tummuus ja bladerunnermaisuus vakuuttavat. Kasari on selvästi otettu haltuun, mutta tässä ei vain uudelleen lämmitellä vanhaa soppaa, vaan soundia on siirretty tähän päivään. Pitkä ja seesteinen kosketinväliosa pysäyttää kappaleen hetkeksi, jakaen sen selvästi eri osiin. Onnistuin jotenkin missaamaan tammikuun alussa julkaistun debyyttisinkun, mutta tämän jälkeen Haraamo pysyy tiiviisti seurannassa, onhan loppuvuodeksi luvattu pitkäsoittoakin.

Mika Roth

Iris Kukka: Oikea silmä

Iris Kukka oli vuonna 2019 kahteen otteeseen esillä Desibeli.netin sivuilla. Kummallakin kerralla päädyin hämmästelemään helsinkiläisen pop-artistin kykyä luoda periaatteessa simppeleistä aineksista kaikkea muuta kuin simppeliä musaa. Tällä erää biisin synavetoisuus on vahvempaa ja se nähtävästi myös peilaa tulevan EP:n sisäavaruuksia.

Oikea silmä viittaa nimellään Raamatun sanalaskuun, mutta siitä on kääntynyt moderni itsetutkiskelubiisi. Eli nyt ei kirjaimellisesti revitä omaa silmää päästä, vaan pohditaan ennemminkin kaikkea sitä, mitä sillä on nähty. Biisi on elektroninen, korkealla kelluva ja rohkeasti syöksähtelevä, länsimaiseksi mielletyn sekoittuessa itämaiseksi miellettyyn. Kaikkihan on kuitenkin vain vaikutelmien luomista ja vaikutteiden imemistä, mutta jokin Iris Kukan hyytävän tyylikkäässä elektroleijunnassa jaksaa kiehtoa. Kiitoksen ansaitsee myös monista muista yhteyksistä tutun Kim ”Kasio” Rantalan miksaus, masterointi ja tuotantojälki. Tätä kannattaa tarkastella kummallakin silmällä.

Mika Roth

Jukka Nissinen: Hetken kukka
Humu Records

Maailma se keikkuu kaikesta huolimatta eteenpäin radallansa ja Jukka Nissinen valmistautuu hiljalleen kolmannen sooloalbuminsa julkaisuun. Äänessä ovat jälleen lähinnä mies & akustinen kitara, vaikka tietysti sähköisiäkin soittimia ääneen pääsee näissä vajaassa kahdessa ja puolessa minuutissa. Elokuussa ilmestyvän pitkäsoiton ensimmäinen sinkku on pieni folk-rock helmi, jolla Nissinen viivähtää matkalla uuvahtaneen rakkauden haudalla.

Mikä määrittelee rakkauden suuruuden? Onko kyse vain biokemiallisesta reaktiosta, yksinäisyyden pelosta tai jostain muusta? Näitähän nyt on aina pyöritelty epävarmoina, eikä Nissinenkään riko nuppiaan ylipohtimalla asioita. Vertauskuvana voidaan käyttää liian aikaisin raakaan maailmaan eksyvää perhosentoukkaa, joka on tuomittu epäonnistumaan. Hetken kukka -biisissä on myös toinen mielenkiintoinen kaari, kun alun folkimmasta rakkaudesta päädytään biisin lopussa riitojen ja murheiden värittämään folkrock-revittelyyn. Ei kertoja välttämättä mitään suurta kokemuksestaan oppinut, mutta muistuvat sentään mieleen vielä entisen heilan kivat vanhemmat, ja Nissinenhän saa tunnetusti tarinan kuin tarinan elämään isommalla sydämellä.

Mika Roth

Jukka Ässä: Anna kun mä kerron
Playground Music Finland

Aika on unohtumaton matka, sanotaan. Niin on myös Jukka Ässän uusi sinkku, jonka ysäripläjäys pääsi iskemään suoraan puskista. 90-luvun rumpubreikit ja härskiäkin härskimmät puolibeckit ovat tietysti iskun kärki, mutta vähintään saman verran kulmaa löytyy lyriikoista. Skotlantiin perheineen hetkeksi muuttanut tamperelaisartisti on palannut takaisin vanhoille kotiseuduilleen, ja paluu menneeseen on tosiaan monitahoinen.

Entä mitä Jukka Ässä sitten haluaa kertoa meille? Elo on muuttunut monella tavoin, mistä automarkettien asiakasomistajuudet ovat vain oireita, heikentyneestä viinapäästä nyt puhumattakaan. Nuoruus on tiukasti taustapeilissä, eikä mikään ole kuten ennen. Kertoja on kuitenkin ymmärtänyt siirtymänsä ja kaiketi hiljaa hyväksynytkin tapahtuneen, mutta voi siitä silti repiä kilotonneittain satiiria ja ironiaa. Ja jos totta puhutaan, niin samplatut koukut ovat aika toimivia vekkuleita. Aika mennyt se ei koskaan palaa, mutta ysärin pullistakin voi toisinaan noukkia mehukkaampia rusinoita – ja Beck on yhä kova sana.

Mika Roth

Katnes: Drop the Mask

Katnes on alkujaan pohjoissavolainen, sittemmin oululaistunut laulaja ja laulunkirjoittaja, joka luo akustispainotteista folk-poppia. Drop the Mask on artistin debyyttisinkku, jolle luvataan jatkoa seuraavien kuukausien ja peräti viikkojen aikana. Artistinimen takaa löytyy Kati Niemi, jota ainakin tällä ensimmäisellä sinkulla tukee neljän hengen yhtye.

Bändin soitto nousee etenkin vajaan neliminuuttisen kappaleen jälkimmäisellä puoliskolla enemmän esiin, mutta ilmavia vokaaleja ne eivät uhkaa millään tavoin. Drop the Mask on pohjoisella tavalla iätön ja melankolinen numero, jossa kertoja pyytää läheistään – mahdollisesti rakkaintaan – olemaan vain oma itsensä. Enempää ei tarvita, kun tunteet ovat aidot ja sydämet vilpittömät. Biisi soi täyteläisen rikkaana, pysyen silti samaan aikaan pienimuotoisena ja hauraana. Tasapaino onkin ihailtavaa ja sen avulla Katnes loihtii hetkestä pidemmän, taiasta kestävämmän.

Mika Roth

LukkoSulaa: Ilon valoo

LukkoSulaa nosti maljoja Tinahään kunniaksi vajaa vuosi sitten. Ajat ovat olleet tuon jälkeen vaikeat, mutta kaikesta kyllä selvitään. Ilon valoo sijoittuu kauemmas iskelmästä ja lähemmäs folkahtavaa, modernia poppia, jossa on kieltämättä ripaus vanhempaakin perimää. 70- ja 80-luvun popballadien opit ovat selvästi tekijöillä tiedossa.

Kaihoisa kappale kertoo murheiden vaivaamasta ihmisestä, joka haluaisi olla yksinäisyydessään iloksi edes jollekin. Tuo surumielisyys luo kappaleeseen ripauksen toismaallista tenhoa, jota on vaikea sijoittaa oikein mihinkään totutulla musiikkiruudukolla. Jostain syystä huomaan ajattelevani vanhoja ranskalaisia elokuvia, jossa ymmärrät jo hyvissä ajoin kesken tarinan, että ei tässä hyvin käy kellekään. Silti kaikessa on omanlaistaan kauneutta, ehkäpä juuri tuon lopussa odottavan tragedian takia, ja toisinaan se vain riittää. Tämä on sydäntä särkevällä tavalla kaunis biisi, joka antaa valon loistaa synkkien pilvien keskeltä.

Mika Roth

Maa ilmasta: Betoniviidakko
Luova Records

Maa ilmasta on saatesanoja lainatakseni, ennakkoluulotonta instrumentaalirockia suurella sydämellä soittava kokoonpano. Jyväskylässä perustettu ja sieltä Helsinkiin tiensä löytänyt yhtye on tunnettu videojulkaisuistaan ja keikkaspektaakkeleistaan, joista jälkimmäiset ovat olleet viime aikoina tietenkin vähissä. Betoniviidakko-sinkku on kuuleman mukaan oodi pääkaupunkielämälle, joten keskisuomalaiset vaikuttavat kotiutuneen ongelmitta uuteen ympäristöönsä.

Itse asiassa betoniset maisemat ovat saaneet bändin revittelemään oikein kunnolla, sillä tämäntyyppistä sci-fi rokittelua on totuttu kuulemaan lähinnä tieteisactionpläjäysten taustalla. Neljä ja puoli minuuttia kuljetaankin syntetisaattoreiden sykkeessä, sankarillisen sähkökitaran kirkuessa dramaattisesti ja ehkä joidenkin korvaan hiukan romanttisestikin. Ukkosen jyristessä taustalla maisemamaalailu äityy entistä paremmaksi/pahemmaksi, kunnes viimeisen minuutin aikana kaikki mahdollinen viskataan peliin. Yksi musiikin tavoitteista on mielikuvien herättäminen ja niitä tämä jylhäily taatusti luo, sillä jokaisen aivoista löytyy omanlaisensa yö.

Mika Roth

Marja-Leena: Tää on mun elämää

Marja-Leena on laulaja/lauluntekijä, joka luo elämänmakuista ja vivahteikasta poprockia, jossa vaikuttaa olevan paljon elämänkerrallisia elementtejä. Nimellään jo paljon kertova Tää on mun elämää on debyyttisinkku, mutta materiaalia on kuuleman mukaan syntynyt vuodesta 2015 lähtien. Talvi 2019–2020 kului renkailla olevassa kodissa, jossa demoja ja lauluja työstettiin enemmänkin yhdessä tuottaja/kitaristi Elias Kortesalmen kanssa.

Esikoinen on aina esikoinen, ja Tää on mun elämää -biisiin on selvästi satsattu paljon. Kappaleen rikas soundimaailma huuliharppuineen ja taustalauluineen kaikkineen osoittaa vahvasti Amerikan suuntaan, jonnekin mystisen lännen tiettömille teille. Marja-Leena laulaa lyriikat täydellä sydämellä, eikä edes bluesin mainitseminen tässä yhteydessä ole mielestäni yliampuvaa. Kappale ylistää elämää ja kaikkia niitä valintoja, joita jokainen meistä tekee. Matkan varrella voi tulla kolhuja ja pomppuja, mutta nehän ovat vain lukuja suuressa kirjassa. Hieno biisi.

Mika Roth

Matero: Tarinamieli
Raate Music

Vuosi 2020 jäi historiaan mm. koronan värittämänä, valeuutisten sävyttämänä sekä kaikenlaisten ylilyöntien töhrimänä, kun tunteet kuohuivat estoitta. Kuka on oikeassa, ja mitä merkittävämpää: kuka on väärässä? Kenen syytä ongelmat ovat, ja voiko puhdasta totuutta enää edes löytää tässä väitösten, syytösten sekä julistusten labyrintissa? Näitä asioita on pohtinut rockmetallisti Matero, jonka uusin sinkku jatkaa tutun rosoisilla linjoilla.

Liekö lyriikoiden innoittajana toiminut myös Materon kokemukset eräästä television tunnetusta kisailusta, jossa niin ikään totuus on sangen venyvä ja paukkuva käsite. Kysymyshän on lopulta vain näkökulmista, ja kuten biisin melodia polveilee, niin tekevät myös tekstit, joiden perässä on haastavaa pysyä. Tarinointi siis onnistuu ja kertosäkeen koukku on materomaisen tarttuva, kuten odottaa sopii. Pinnat myös jykevästä ja kotiteollisuusmaisesta kitarariffistä, jonka päälle ei ole ladottu liikaa kerroksia. Lievästi kevyempi soundikakku potkiikin mukavasti, samoin kuin Apocalyptica-mies Mikko Sirénin rummut.

Mika Roth

Pink Chameleons: Hot Dog
Soliti

Pink Chameleons otti vuoden 2020 happea, kuten moni muukin orkesteri. Nyt on kuitenkin koittanut paluun aika, ja Hot Dog -sinkku on myös ensimmäinen palanen tulevalta Peace and Love -debyyttipitkäsoitolta, joka julkaistaan huhtikuun alkupuolella. Garage paukkaa tuttuun tapaan, eikä sinkulle kerry mittaa kuin hädin tuskin kaksi minuuttia, mutta oleellinen kyllä välittyy siinäkin ajassa.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy kuivan kireään soundiin, joka pingottaa ja painaa. Minuutin jälkeen taakse ilmestyvät kokonaisuutta sopivasti pehmentävät taustalaulut ja kuvio asettuu kohdilleen. Vokaalit ovat edessä ja päällä ohuehkoina, mutta kun kitarat ja rytmiryhmä jättävät alataajuudet riittävästi rauhaan, niin biisihän elää ja hengittää sitten kuitenkin. Jäin silti odottamaan tymäkämpää koukkua loppupuolelta, koska ensimmäiset puolitoista minuuttia on yhtä juhlaa, mutta se viimeinen silaus jäi puuttumaan tällä erää.

Mika Roth

Ruoska: Runno
Concorde Music Company

Ruoska julkaisi peräti viisi pitkäsoittoa vuosina 2002–2008, mutta sen jälkeen laskeutui pitkä hiljaisuus. Lähes päivälleen 13 vuotta myöhemmin bändi palaa takaisin, eikä tuttu kaava vaikuta muuttuneen juuri piiruakaan. Eli industrial kohtaa metallin ja alkukantaisuus tanssilattiat, kun jullilauma polkee tahtia tantereesta.

00-luvulla Ruoskaa ruoskittiin armotta Rammsteinin seuraamisesta, mutta kun sakemannitkin ovat jo aikaa sitten hukanneet punaisen nyörinsä, kuulostaa Runno miellyttävän tuoreelta tapaukselta. Tietysti vokalisti Patrik Mennanderin ilmaisu on tahallisessa kankeudessaan ja jylhyydessään kovasti erään teutonin mieleen tuova, mutta eipä tyylejä voi kukaan varata. Ja mitä itse biisiin tulee, niin sehän toimii vauhtiin päässeen panssaridivisioonan lailla. Jykevää kitaravallia ei vedetä överiksi, eikä dance-nappulakaan jumitu pohjaan, vaan tasapaino vaikuttaa löytyneen. Lopun sinfoniset nostatuksetkin taittuvat ongelmitta, jättäen jälkeensä kasvavan nälän. Ruoska soikoon, kun Runno lyö ensimmäisiä suuntaviivoja tulevalle pitkäsoitolle.

Mika Roth

Skraidu: Tokio (feat. Aztra)
WindowFactory

Tieto on voimaa, tavataan sanoa. Toisaalta mystisyyden vetovoima on myös hyödyllinen tiettyyn pisteeseen saakka. Elektronisen musiikin synkemmällä laidalla häilyvä Skraidu ei juuri infoa itsestään tyrkytä. Sen verran on selvää, että Tokio on artistin neljäs sinkku tulevalta Skraidu - 26041986 pitkäsoitolta. Tuo otsikon päivämäärä on muuten täsmälleen sama, jolloin Tšernobylin nelosreaktori posahti taivaan tuuliin.

Elektroninen raita kellottaa tasan neljä minuuttia. Siinä ei ole ns. perinteisiksi tulkittavia osia, vaiheita tai muotoja, vaan ennemminkin kyseessä on muokattujen äänten sekoitettu virta. Biisi starttaa, käy läpi tietyn määrän muutoksia ja loppuu, jättäen kuulijan tuomarin tuolille. Mitä juuri äsken kuulin, mitä tunteita vääristyneet ja muokatut äänet minussa herättävät, mihin tämä kaikki tähtää? Räppäri Aztrankin osuudet on niin pilkottuja ja sekoitettuja, että alkupisteessä ollaan taas. Kansikuvan valvontakamera katsoo ohitseni, muistan Skinny Puppyn huuruisimmat teokset, pohdin harvojen sanojen merkitystä – jään hämilleni. Jokin minussa pitää kuitenkin kuulemastaan, plussat selättävät miinukset ja ehkä kaikella on merkitys.

Mika Roth

Tero Lahtinen: Rakastunut mies

Toisinaan biiseihin on helpompi samaistua, kuten nyt kun Tero Lahtinen soittelee omaa sinkkuaan. Siinä tarinan mies näet toteaa heti alkuun, että satakoon vaan – ja ulkonahan on kaatanut jo tuntien ajan vettä. Mutta asiaan. Rakastunut mies on laulaja/lauluntekijän kepeä suomipop biisi, jossa rakastunut mies leijailee suoraan päin tiiliseinää. Mitä siinä sitten voi muuta kuin todeta, että maailman typerin asia on rakastunut mies.

Saatesanojen mukaan Lahtinen on tehnyt jo pitkän uran muusikkona, sekä mm. teatterille musiikkia luoneena säveltäjänä, mutta laulajan posti on tähän mennessä jäänyt häneltä väliin. Rakastunut mies on suhteellisen suora kertomus viettien viemästä ukosta, joka ei kuule mitään, ei näe mitään, eikä älyä mitään ennen oletettavasti lopussa koittavaa tiiliseinää. Ei Lahtinen mikään Bono ole, mutta suoruus ja vilpittömyys pelastavat herran siivet. Simppeli biisi, pieni tarina ja samaan aikaan maailman suurin juttu, sitä se rakkaus on. Pinnat vielä rikkaasta soitinpaletista ja positiivisesta teatterimaisuudesta, josta tuli jotenkin mieleen jopa keskikautensa The Beatles.

Mika Roth

Tero-Petri & Korvaamattomat: Oman maailmansa kansalainen
Plastic Passion

Tero-Petri & Korvaamattomat ei ole julkaissut uutta musiikkia sitten vuoden 2017 Parantavat sanat -pitkäsoiton, mutta Tero-Petri on viime vuosina kyllä kirjoittanut edelleen materiaalia, jos ei itselleen niin toisille. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, sillä Oman maailmansa kansalainen -sinkku on ensimmäinen lohkaisu syksyksi luvatulta pitkäsoitolta. Soundin pitäisi olla reippaamman ja tanssittavamman puoleista, puhutaanpa saatesanoissa jopa Lady Gagasta ja Tapio Rautavaarasta – vieläpä samassa lauseessa.

Kuka siis on tuo biisin kansalainen, jolta löytyy oma maailma? Hän on tietysti ainakin osittain Tero-Petri itse, mutta tuossa omat säännöt luoneessa erakossa on myös hyvä määrä Jäniksen vuosi -kirjan systeeminvastaisuutta. Pränikät motarit saattavat viedä nopeasti paikasta toiseen, mutta pienten teiden varrelta voi löytää vaikka mitä. Eikä tämä ole mikään mollibiisi, vaan arcadefiremaisen reipas meno nostaa suupielet ylöspäin, hassujen koskettimien toimiessa viimeisenä silauksena. Jokainen on oman onnensa seppä, joten ei muuta kuin takomaan.

Mika Roth

Lukukertoja: 2819