Pienet

Sinkut III - Kesäkuu 2020

29.06.2020

BirdyHead (feat. Hank Heaven): Heart in Flames
Music Production Alliance

Elektronista tanssimusaa luova BirdyHead on lyönyt tällä kertaa hynttyyt yhteen kaarinalaisen Hank Heavenin kanssa, mutta lopputulos on luonnollisesti ehtaa ja laimentamatonta BirdyHeadia. Ahkerasti sinkkuja julkaiseva artisti on siis tullut liekittäneeksi sydämensä rakkauden roihuissa, mutta ovatko liekit tuhoisia vai ainoastaan sisustaa kuumentavia?

Alle kolmeen minuuttiin puristettu kappale esittelee heti kättelyssä kosketinkuvionsa, joka toimii samalla koko siivun perustana. Pintaan nostetut ja hieman aksenttiset vokaalit lähtevät ripeästi avaamaan avaruuksia ja ensi kosketus kertosäkeeseen saadaan luotua ja alle minuutin kohdilla, minkä jälkeen biisi puksuttaa sille ladotuilla raiteilla sen kummemmin huojumatta. Heart in Flames on mitä selvimmin tähdätty tanssilattioille, mutta BirdyHead onnistuu väistämään turpean massiivisuuden sudenkuopan hakiessaan säkeistöistä vauhtia paukutuskohtiin. Vokalistin englanti on hieman kankeaa, mutta tuskin se illan viimeisen hitaan aikana enää ketään oikeasti haittaa.

Mika Roth

Great Fate: Life Will Always Find the Way

Great Fate on laulaja-lauluntekijä Harri Anderssonin ympärille pitkällä aikajanalla kasvanut bändi, jonka jäsenistöstä löytyy niin näkemystä kuin kokemustakin. Ainakin sinkkuraita Life Will Always Find the Way on hieman hevahtavaa hard rockia, mutta kyllä tässä silti rock edellä mennään jokaiseen mutkaan, kurviin ja hyppyriin.

Kuten otsikosta voi jo päätellä, korona on vaikuttanut tämänkin biisin syntyyn jo ideatasolla. Ensinnäkin soittajat ovat purkittaneet omat osuutensa omissa studioissaan, mutta vaikka kaikki on parsittu etänä kasaan, välittyy lopputuloksesta silti väkevä näkemys ja messevää kohtaloa voisi tosiaan tituleerata vaikkapa upeaksi. Kertosäkeissään hardisti rokkaava siivu intoutuu kunnon vyörytykseen, mutta säkeistöjen junnaavampi osuus vaatii hetken totuttautumista. Pinnat vielä jykevästi soivista Hammondeista, sekä rytmiryhmän hellästi junttaavasta työstä, minkä edessä vokalistin ja kitaristin kelpaa patsastella.

Mika Roth

Himanen: Antaa mennä

Tunsin tietenkin jo entuudestaan Himanen-yhtyeen koukutusvoiman, sillä onhan tuo hyväntuulinen poprock-kameleontti ollut jo useasti esillä Desibeli.netin sivuilla. Viime vuonna Bourbon Street luotaili barokkipopin syvänteitä, kun taas Erno poltti jatsissa päreet puhtaasti Juicesta inspiroituneena. Tällä erää Himanen on hauraan kitarapoprockin siimeksessä ja Antaa mennä on travismaisen heleä, houkuttelevan hiljainen ja juovuttavan melodinen kaunotar.

Antaa mennä. Heittäydytään vaikka kuumailmapallon matkaan, mutta mitä sitten ikinä tehdäänkään, niin uskotaan omiin tekemisiin sadan prosentin edestä. Biisin pallo on itse asiassa ilmapallo, mutta idea on kuitenkin sama – ymmärrättehän. Kuulaan kirkas kappale ei kestä juuri kolmea minuuttia pidempään, mutta eipä tämä sydäntä kouraisevaan hetkeen tarttuva raita enempää edes tarvitse työnsä tehdäkseen. Murskaavalla tavalla kaunis siivu elämän vaimeammalta, vaan ei vaatimattomammalta puolelta, jonka kruunaa lyhyt soolo-osuus. Antaa mennä vaan.

Mika Roth

JarJar: Koukussa

Vanhan liiton Star Wars -fanina koin heti voimallisia puistatuksen väreitä, kun sain kuultavaksi JarJarin uuden sinkun. Luojan kiitos nimen takaa löytyy jyväskyläläinen modernia poppia luova artisti, eikä mikään Naboo-planeetan asukki, joten pistetään varmistimet takaisin päälle laser-kivääreistä. JarJar on siis sama asia kuin Jari Erma, jonka esikoissinkulla vetoapua antaa tuottaja Samuli Turunen.

Koukussa ei ole mikään päihdeainetarina, vaan se kertoo rakkauden koukuttavasta ja pään huomattavasti totaalisemmin sekaisin saavasta mahdista. Rakkaushan on addiktoivista asioista lopulta se kohtalokkain, toisinaan kenties vaarallisinkin, mutta samalla myös nostattavin. Ultramodernit konesoundit suukottelevat akustista kitaraa, kertosäe halaa häpeilemättömästi massoja ja vaikka JarJar ei varsinaisesti revittele vokalistina, niin tunnekuohujen pärskeet yltävät kyllä kotisohvalle saakka.

Mika Roth

JOHANNES.: Tyhjä nimetön

JOHANNES. on Pyhäjärveltä kotoisin oleva ja Kajaaniin kotiutunut artisti, jonka nimeen kuuluu siis myös piste. 27-vuotias artisti luo musiikkia, jossa akustinen tunnelmointi lepää yhdessä kupissa ja EDM-elektropoppi pomppii puolestaan toisessa. Tätä susiparilta tuntuvaa kaksikkoa täydentävät suomalaista mielenmaisemaa tutkivat tekstit, joissa rakkaus muodostaa nähtävästi suurempiakin kokonaisuuksia. Saatesanoissa kerrotaan, että sinkkuja on tulevana syksynä kasassa tusinan verran, jolloin vuorossa on Rakkaus kiertää albumikokonaisuuden aika.

Tyhjä nimetön kertoo oman kullan nimettömästä sormesta, josta tuntuu puuttuvan jotain. Biisiä ei voi mielestäni vielä tulkita suoranaiseksi kosinnaksi, mutta kyllähän tässä kierretään aihetta kuin kissa kuumaa puuroa ja korkeaa polviasentoa haetaan jo. Suoraan naksuttava siivu kasvaa kertosäkeistöissä valtaisaksi, AOR-väliosan kirkuvien kitaroiden ollessa jo puhdasta Totoa. Enemmän tässä ollaan silti popin ja modernin iskelmän parissa, tosin päälinjoja on hetkittäin vaikea kartoittaa. Tekstissä suomalainen perusjannu avaa sydämensä kuten vain osaa, mutta niinhän se on: rakkaus on mysteereistä suurin.

Mika Roth

Kuuhullu: Kosketan pohjaa
Need Money for Records

Kuuhullu nimen takaa löytyy ymmärtääkseni yksi laulaja-lauluntekijä Suomen Helsingistä, jonka musiikkia kuvaillaan saatesanoissa ’Riverboat music’ -termillä. Musiikin tarkempana muotona on rupinen ja kolhittu folkpop, jossa kertoja pyrkii kaikin mahdollisin tavoin väistelemään vastuun ja valintojen vaikeuksia. Pää tungetaan siis hiekkaan maanantaina ja nuppi nousee hetkeksi ylös vain sunnuntaina, eikä siinä välissä ajatella mitään ainakaan omin aivoin.

Luusereitten puolelle on vaikea asettua, elleivät he satu olemaan satunnaisiin sankaruuksiin kykeneviä Lebowskeja ja Beckeja. Kosketan pohjaa -biisin kertoja kuitenkin ymmärtää olevansa permannossa, eikä edes yritä tehdä vallitsevalle tilanteelle mitään. Ryhtiä menoon tuovat rummut, joita kuullaan ensimmäistä kertaa Kuuhullu-kappaleella, eikä tällaisessa miellyttävässä folkpopvalunnassa oikeastaan mitään vikaakaan ole. Helppo kuunnella jokipaatin riippumatossa, kun ei jaksa oikein edes olla.

Mika Roth

Lauri & Satu: Missä mun housut on?

Vantaanjoen rehevän suistoalueen anti suomalaiselle musiikille on kenties yksi raskaimmin aliarvioituja tekijöitä, vaikka mutaisen virran varrelta on syntynyt monenlaista musiikkia. Toivottavasti viimeistään urbaania folkkia persoonallisella tavallaan luova Lauri & Satu saa muunkin Suomen huomaamaan delta-alueen arvon, sillä kaksikon popimpaa laitaa edustava Missä mun housut on? -kappale on mitä oivin kesäbiisi.

Tällä erää folk rönsyilee barokkimaisella tavalla, kun puhaltimet, kielisoittimet ja vokaalit sotkeentuvat toisiinsa, saavat toistaan tukea ja rakentavat lopulta yhdessä melkoisen ääninäytöksen. Nokkahuilu on aina ihastuttavan lapsekas soitin, enkä vierasta edes haitaria, kun tarina kertoo uskaliasta uimareista. Juoni kulkee lyhyesti näin: pariskunta saapuu kuumana kesäpäivänä rannalle, viskaa vaatteet olan yli ja pulahtaa veteen – äkkiä väkeä on ranta piukassa ja mitäs sitten voi tehdä? Irwinin opein viuhahdetaan ja kesäisen folkpopin soidessa tuota tukalaa tilannetta kelpaa hekotella. Rytmit taotaan silkalla rebololla, joten ei käy korvien päälle tämä soitto.

Mika Roth

LukkoSulaa: Tinahää

Nyt oli ihan tarkistettava, että mikäs lukema tinahääpäivään tarvittiinkaan. Oikea vastaus on kymmenen vuotta, minkä myös LukkoSulaa -duon jäsenet, Laura ja Mikko, olivat olleet yhdessä ryhtyessään luomaan musiikkia kimpassa. Tulin jo aiemmin arvioineeksi kaksikon Vedenjakaja / Viilee tuuli -sinkun ja sinne samaiselle popahtavan iskelmän modernille poskelle myös Tinahää eittämättä kuuluu.

Kymmenen vuotta on sen verran mittava matka, että siihen mahtuu väistämättä niin ylä- kuin alamäkiäkin. LukkoSulaa kertoo juhlastaan jopa aavistuksen melankolisin sävyin, vaikka kertosäkeessä rakkauden voimat nousevatkin kiistattomaan voittoon. Säkeistöjen hiljaisemmissa vesissä muistutetaan sanojen vaarallisuudesta, mutta kunhan vain valssi soi, niin kaikki on jälleen kuten pitääkin. Mielenkiintoinen valssin, poprockin, iskelmän ja folkin sekoitus, jossa on juuri sopivasti kulmia ja kurveja.

Mika Roth

Luukas Oja: Naimisiin
Playground Music Finland

Valoisa kesä on perinteisesti tulevaisuudensuunnitelmien, juhlien ja häiden aikaa, mutta avioliitto saattaa myös sulkea monia ovia selän takaa lopullisesti. Loisteliaan tulevaisuuden hinta voi siis olla korkea, ja kuinka luoda kontaktia ihmiseen, joka on periaatteessa lähtenyt jo aikoja sitten ovesta ulos? Punkahtavaa rockia soittava Luukas Oja on valmistelemassa debyyttipitkäsoittoaan ja pohtii näitä hankalia kasvukysymyksiä uudella sinkullaan.

Kappale hyppää välittömästi pykälään ja rock roiskuu korkealle seinille, vaikka ryhmälle ominainen melodisuus onkin jatkuvasti läsnä roson alla. Naisvokalistikaksikko ja kirittävä kitara pitävät tallan kroonisesti lähellä permantoa, mutta siltikään biisi ei läkähdytä ja prässää. Asiaa auttavat lyhyet seisaukset, sekä loppuun varattu modulaatio. Päämelodia on täyttä tavaraa ja lyriikat lyövät reittimerkit tantereeseen jo minuutissa, mutta silti kolmen ja puolen minuutin mitta tuntuu jopa tarpeettoman lyhyeltä. Festarikesä meni ehkä reisille tälläkin pumpulla, mutta välitetään kaikki säästöön jäänyt energia sitten tulevaan albumiin. Syksyllä jyrähtää ja lujaa.

Mika Roth

Maustetytöt: Tee se itse
Is This Art!

Maustetytöt on hiljalleen valmistautumassa toisen pitkäsoittonsa ilmestymiseen, julkaisupäivän sijoittuessa kuuleman mukaan vielä tämän vuoden puolelle. Korona tuli ja pisti asiat uusiksi, mikä nosti ikävä kyllä myös kotiväkivallan ja vastaavien ongelmien määrää planeetanlaajuisesti. Tiedä sitten mistä innoitus biisiin on todellisuudessa tullut, mutta Tee se itse -kappaleessa käsitellään helvetiksi muuttunutta kotia ja umpisolmuun päätynyttä parisuhdetta.

Aihe on siis synkän puoleinen, mutta Maustetytöt osaavat tehdä mollibiisistäkin menevän ja tarttuvan, jolloin jopa itsemurhapohdinnat saavat ylleen leeviandtheleavingsmaisen kultahippusilauksen. Elo on helvettiä, mutta ehkä kaiken kurjuuden keskeltä voi löytää jotain hyvääkin – jos ei muuten, niin edes esimerkin kautta. Kertosäe napsahtaa jälleen kerrasta korvaan, eikä päästä sen jälkeen enää irti. Koskettimien ja rytmipuolen kevyt juustoisuus ovat tuttua juttua, mutta ainakin itse rakastan tätä duoa sydämeni pohjasta.

Mika Roth

Milou: Find Me

Milou vaihtoi aiemmin tänä vuonna esiintymiskielen ranskasta englantiin, kun Here is Now -sinkku ylisti ohikiitävää hetkeä elon virrassa. Myös uusi kappale käsittelee parisuhteen kulmia ja kemioita, sillä mikään ei ole samaan aikaan niin simppeliä ja monimutkaista kuin rakkaus. Eikä rakkaus ole todellisuudessa silkkaa pintaliitoa, mutta ehkäpä juuri ne pienet rypyt tekevät kaikesta entistäkin maukkaampaa?

Find Me on muodoltaan puhdas pop-kappale, jossa lievä melankolisuus ja surumielisyys kehystävät siroin elein tarinaa kuin Kate Bushin parhaissa töissä konsanaan. Elektroninen äänimaisemointi ja orgaaninen sello muodostavat helkkyvien koskettimien kanssa kolmikannan, jonka keskellä Miloun vokaaleilla on tilaa kasvaa, täyttää tilat ja toisinaan astua hieman sivummas, kun moiselle on tarvetta. Hiljainen väliosa antaa sopivasti aikaa sulatella siihen mennessä kuultua, etenkin kun sanoista voi löytää hyvinkin eri puolia. Älykästä ja kaunista poppia puiston varjoisammalta laidalta, jossa kannattaa aina poiketa tasaisin väliajoin.

Mika Roth

Mirkka: Lupaathan
Texicalli Records

Keitä me suomalaiset miehet oikeastaan olemme? Yksi kuva näyttää meidät kuokka kourassa suon laidassa, eikä periksi anneta edes hengenlähdön ollessa lähellä. Toisaalta me miehet olemme yleensä kohteliaita, vaatimattomia, avoimia – rakastaviakin, kunhan vain henkilökohtaiset suoja-alueet ovat kunnossa. Mirkka laulaa uusimman laulunsa pienelle pojalle, josta ei toivo kasvavan sitä heikolla itsetunnolla ja kovilla nyrkeillä varustettua möllikkää. Tiedättehän: sitä jääräpäätä, joka ei puhu eikä pussaa.

Lupaathan on siron kaunis ja herkkä numero, jossa vokaalit ja hiljainen kitara hoitavat melkein kaiken. Sävellys muistuttaa folkahtavaa poppia, taustojen soidessa vaimeina ja herkkinä, mutta mukana on myös sielusta puristavaa syvyyttä. Herkkyys onkin juuri se ydin, jolle koko kappale rakentuu, pohjautuu ja josta se nousee kolmessa minuutissa sydäntä koskettavaksi tuokioksi. Vahvimmatkin miehistä on tehty särkyviksi, sen kun vain jokainen meistä muistaisi elon viskellessä ongelmia maailman rattaisiin. Ja muistetaan vielä: kasvumme jatkuu kehdosta hautaan saakka, jos vain haluamme niin.

Mika Roth

Mortyfear: Delete

Seinäjoen suunnilta kotoisin oleva Mortyfear luo raakaa ja vinksahtanutta metallimusiikkia, jossa eri genret yhdistyvät painajaismaiseksi kokonaisuudeksi. Bändin neljäntoista vuoden takainen debyyttialbumi vilahti aikoinaan ohitse, mutta myöhemmin tänä vuonna julkaistava toinen pitkäsoitto vaikuttaa ainakin tämän ensimmäisen maistiaisen perusteella ehdottomalta tapaukselta.

Metalli on siis kaiken musiikillinen pohja ja deathista lienee lohkottu aikoinaan alkukivi, mutta kahden kitaran ja koskettimien avulla Delete on huomattavasti enemmän kuin mitä perusdööttis tai normisynkistely yleensä saavat aikaiseksi. Kuten todettua, äänimaisema on vinksahtanut, mutta sekin on tapahtunut tavalla, josta voi löytää yhtymäkohtia lähinnä kauhuleffoihin. Tivolimaista sekopäisyyttä korostavat möreät murinavokaalit, kaoottisesti pyörivän hyrrän saadessa vatsan kääntymään nurin – ja silti nautit kylmästä kyydistäsi. Peikkometallia ja sirkuskauhua, höystettynä teatraalisilla näytöksillä sekä Hammerin kauhuleffojen sci-fi koskettimilla. Rytmipuolikin hoitaa osuutensa siten, että tarpeettoman suoria pintoja ei tästä peilitalosta löydy. Huh, huh!

Mika Roth

Olli Helenius: Minuun voit luottaa
ODMusic

Musiikkia voi syntyä monin tavoin ja nuottien virtaa voi tunnetusti kummuta lukemattomista eri lähteistä. Komeasti soivaa pop-musiikkia luova laulaja-lauluntekijä Olli Helenius koki uusimman sinkkubiisinsä ensiesityksen kuuleman mukaan unessa, jossa artisti esitti siis tulevan kappaleensa. Sen henkisemmäksi heittäytymättä on todettava, että valvemaailman tuollakin puolen Helenius kuulostaa kovasti itseltään ja biisi onkin selvästi luojansa lapsi.

Eikä siinä mitään, sillä Minuun voit luottaa on isosti soiva pop-biisi, jossa kumisee niin suomalaisen kaiho kuin amerikkalainen ’kaikki on mahdollista’ -kasvattelukin. Heleniuksen ympärillä loihditaan kokonainen yhtye, kitaristin antaessa vokaaleille kaikupohjaa ja kiipparistin rakentaessa biisiin aina tarvittavaa mojoa. Todellinen jättipotti on kuitenkin järjettömän kokoiseksi kasvava kertosäe, sekä siitä suoraan kasvava väliosa joka tasapainoilee onnekkaasti valtavan ja tarvittavan välisellä rajalla. Ripaus iskelmää, kopallinen Euroviisuja ja ensiluokkainen pop-koukku, siinä se.

Mika Roth

Sampo Hiukkanen String Theory: Blooming
Eclipse Music

Sampo Hiukkanen String Theory on siitä poikkeuksellinen jazztrio, että sen soolosoittimena toimii Sampo Hiukkasen taiturimaisesti käsittelemä viulu. Jazzin pioneereista ranskalais-italialainen Stéphane Grappelli ja yhdysvaltalainen Stuff Smith mainitaan vaikuttajiksi, eli nyt on aika matkata edelliselle 20-luvulle saakka – noin tunnelmapuolella nyt ainakin.

Blooming on ensimmäinen näyte tulevalta pitkäsoitolta ja ainakin näin yhden numeron perusteella viulu pystyy kyllä johtamaan moderniakin jazzryhmää. Onko tämä sitten retroa, vintagea, vai mitä? Hiukkanen selvästi nojaa menneisyyden suuruuksien tekoihin ja rakentaa heidän perustuksilleen omaa jazz-temppeliään, mutta Bloomingin soidessa en osaa edes kaivata kuvaan mukaan jazzille ominaisia foneja tai kitaraa. Oskari Siirtolan kontrabasso vetelee veikeästi kuvioitaan ja rumpupatterin takana Anssi Tirkkonen on myös mies paikallaan.

Mika Roth

Timotei: Satavuotiaina vanhainkodissa
Music Production Alliance

Olisiko se nyt sitten niin mukavaa, että voisi elää satavuotiaaksi, kun kaikki ystävät ovat jo menneet suuren muurin tuolle puolen? Tuskinpa vaan, mutta jos oman kullan kanssa voisi elää vuosituhannen kymmenesosan, niin ei se niin pahaa enää olisi – oikeastaan moinen saattaisi olla kerrassaan riemullista. En tiedä mistä leppoisaa indiepoppia luova Timotei on saanut aiheensa esikoissinkulleen, mutta ainakin tunnetta on selvästi mukana pelissä roppakaupalla.

Timotein laulu on pienimuotoista, taustat yhdistävät tuttuja iskelmän ja kiireettömän popin parempia puolia, eivätkä kirkkaimmat valokeilat osu oikein mihinkään tiettyyn elementtiin. Näin sanat nousevat kuin varkain esiin entistä selvemmin ja Satavuotiaina vanhainkodissa onkin oikeasti mitä kaunein rakkauslaulu. Olet mitä selvimmin löytänyt suuren rakkautesi, jos olet valmis elämään satavuotiaaksi tuon jonkun kanssa, ja pitää tätä vielä silloinkin hellästi kädestä kun muistit pätkivät hetkittäin.

Mika Roth

Treemer: Weathers

Treemer on helkkyvää poppia luova helsinkiläinen viisikko, jonka jäsenistön historiasta löytyy sellaisia yhtyeitä kuten Pansies, Montevideo, Lieblings, Boys of Scandinavia ja Mia Darling. Niinpä ei liene mikään valtaisa yllätys, että Weathers unelmoi pää pilvissä ja jalat kepeinä. Vuoden päivät kasassa ollut yhtye on löytänyt itsestään popimman puolen, tosin kitarat ovat edelleen visusti esillä ja särö päällä.

Weathers tiivistyy alle kolmeen minuuttiin ja ilmassa on aina miellyttävää, rauhallisemman Sonic Youthin melankoliaa, jossa särön sallitaan möyrytä vain tiettyyn pisteeseen saakka. Alkuun kappale vaikuttaa jopa luonnosmaiselta demolta, mutta eri ainesten näennäinen yhteensopimattomuus taitaakin olla tarkkaan rakennettua pitkän matkan koukkujuonta. Kontrastit pelaavat, taustalla kilisevät kellot on häivytetty miltei kokonaan pois kuvasta. Niinpä biisiä kuunnellessa tekeekin mieli vain oikaista selkänsä, hakea hyvä asento ja torkkua läpi turruttavan lämpimän iltapäivän. Weathersin parissa se onnistuu kuin huomaamatta.

Mika Roth

Varjottaret: Meedio
Zukunft Musik

Varjottaret on lahtelainen yhtye, joka lupaa kuulijoilleen etno-, synthpop-, sweetspot-, fybridi elektroakustisen matkan metsän keskeltä jäävuoren huippujen kautta kaupungin sykkeeseen. Kyllä, luit oikein. Myyntipuheet ovat siis kohdillaan, mutta kuinka on itse reissun laita? Onko luvassa turistiluokan tylyä kohtelua, vai premium-laatua aidolla samppanjalla ja kaviaarilla?

Meedio ei juuri neljää minuuttia pidempään kestä, mutta tuohon aikamäärään on kieltämättä onnistuttu sijoittamaan runsaasti monisyistä materiaalia. Kappaleen runko on menevää poppia, josta voi tilanteen mukaan löytää niin iskelmän, progen kuin folkinkin viitteitä. Vokalisti piirtää kuvan suhteen lopusta ja tulevan epävarmuuden kynnyksestä, fantasioiden sotkeutuessa ns. todellisuuden kanssa, eikä edes tosi-tv meedio voine auttaa tästä sotkusta yliluonnollisine kykyineen. Meedio on kiistatta monitahoinen, alkuun mahdollisesti jopa sekavaltakin vaikuttava vyyhti, joka kuitenkin asettuu jo parin kuuntelukerran myötä uomiinsa. Muutama kierros lisää ja huomaat jo kaipaavasi selvänäkijän ohjeita.

Mika Roth

Veli: Keep Myself from Falling Down

Veli on vastikään julkaissut soolodebyyttinsä, mutta kokemusta herralla on jo lavealti. Samae Koskinen, Astrid Swan ja Iisa ovat pitäneet muusikkoa kiireisenä, joten oman kiekon luomistyö on ehtinyt venyä vuodesta 2018 aina näihin päiviin saakka. Leppoisan rentoa, angloamerikkalaista ja sangen sivistynyttä popmusiikkia annostellaan nyt peräti viiden minuutin mittaan, mutta kesto ei ole ainakaan raidan heikko kohta.

Keep Myself from Falling Down koputtelee mielestäni 70-luvun easy listening -portteja, jolloin lounge ei ollut vielä ruma sana kaikissa piireissä. Kappaleen rento pakottomuus ja aivan kuin itsestään aukenevat kerrokset kietovat kuulijan pehmeisiin kankaisiin, eikä syleilyssä ole tippaakaan teeskentelyä tai tarpeetonta makeilua. Vokaalit ovat kieltämättä kakun kerma, mutta nostetaan esiin koko popbändi kielisoittimineen, rytmeineen ja koskettimineen kaikkineen, sillä raita on mitä selvin tiimityön riemuvoitto.

Mika Roth

Vitun Ninjat: Viimeinen Vitun Ninja 2

Tämänkertaisen sinkkukoosteen viimeisenä lenkkinä, tai heittotähtenä, on päräyttävän nimen omaava Vitun Ninjat. Mustakaapujen kipaleen nimi on Viimeinen Vitun Ninja 2, jolla tietysti nostetaan riisihattua Commodore 64:n klassiselle Last Ninja 2 -pelille, mutta kuinka Musta Tiikeri, Lohikäärmeen Poika, Katana T ja Nimetön Ninja X selviytyvät haasteestaan?

Ninjojen rock on yllättäen aiempaa popimpaa kamaa, vaikka toki pistäviä kulmia ja teräviä rosoja on edelleen mukana riittämiin. Alun riffijunttaus lupailee julkeampaa Kornin lainailua, mutta nopeasti painopiste siirtyy suomenkielisen metallin ma-ta-lal-ta lausuttua puolilaulun rantarisukkoa. Päämelodia on toimiva, eikä ykkösriffissäkään ole tippaakaan kakkosta mukana, mutta silti: väittäisin heiton osuvan tällä erää enemmänkin karmien puolelle kuin itse kohteeseen. Ellei tietysti tähtäimessä nimenomaan ollutkin juuri tuo, ninjoista kun ei koskaan tiedä.

Mika Roth

Lukukertoja: 4149