Pienet

Pienet - Joulukuu 2020

11.12.2020

Corrosium: Undertow
Inverse Records

Mahtipontisuus on tulenarka ainesosa genressä kuin genressä, sillä väärin annosteltuna lopputulokset voivat olla vallan hyvin lässähtäneitä pannukakkuja tai valtaisia taikinamöykkyjä vailla inhimillistä kosketuspintaa. Corrosium on Kytäjältä kotoisin oleva metalliryhmä, joka ei suotta arkaile modernin ja melodisen metallin ulottuessa aina mahtipontisuuteen saakka. Vuonna 2018 ilmestynyt Butterfly Effect -debyyttialbumi soundasi ysärillä tavalla karsitulle ja alakuloiselle, joten siirtymää on kiistatta tapahtunut.

Saatesanoissa korostetaan faktaa, että nämä biisit on nimenomaan luotu tälle EP:lle ja tälle bändille, eli nyt ei pengota mitään pöytälaatikoita. Neljä raitaa muodostavatkin tiiviin nipun, jota sitoo yhteen niin ilmaisu, soundimaailma kuin vahva melodisuuskin. Em. mahtipontisuus ei onneksi tarkoita eeppisiä kosketinmattoja, vaikka kiippareiden annetaan maustaa taustalla hetkittäin menoa. The Day We Fall on tästä selkein muotovalio, eikä ankkuriraita I Remain ainakaan heikkene lisukkeistaan, kun bändi puskee itseään jo lähelle deathin murinaseiniä.

Materiaalia on selvästi hinkattu ja työstetty, kuten saatesanoissakin todetaan, mutta hiominen ei ole vielä puhkaissut pintoja. Voisin silti suositella seuraavasta studioreissusta rahdun lyhyempää, tai albumimitassa ainakin sekaan olisi hyvä saada jotain pienimuotoisempaakin.

Mika Roth

Haamusoittajat: Aikojen pyörteissä

Keitä ne ovat ne Haamusoittajat? He ovat tietysti yksi ja sama asia kuin Olli Nikkinen, joka tämän nimen alla soittaa ja laulaa laulujaan. Nikkisen tukena häärii tarvittaessa livesoittajia, ja näillä kuudella biisillä kuullaan soittajista rumpali Tomi Luimulaa ja kitaristi Jari Montosta, mahdollisista muista haamusoittajista ei ole tietoa.

Nikkinen luo folkahtavia ja keveän popahtavia biisejä, joissa on mielestäni selkeitä soundillisia viittauksia psykedeelisen popin suuntaan. Lempeän leppoisat kappaleet ovat kuitenkin sähkökitaran johdattamia ja niiden taustoissa sekä sovituksissa on nähty kiitettävä määrä vaivaa. Olen hedelmä saa pohtimaan edesmennyttä Syd Barrettia sekä dream popista 60-luvun väriloiston löytäneitä poppareita, kun taas Ahvenheinä huojuu myrkyllisyydestään huolimatta viehättävällä tavalla. Kyse on kuitenkin liikkeestä, eikä sen mahdollistaneista myrkyistä.

Päivä paistaa hetkittäin, mutta en sijoittaisi kaikkia näitä miellyttävästi pyörähteleviä raitoja valon puolelle, koska tunnen niissä myös mystisen illan ja yön vetoa. Poikkeuksena toimii ehkä kevyen kantrimainen Esteri, joka sekin on tosin tarina kuolemasta, mutta joka toimii siltana iloisen päivän ja näkyväisen tuolla puolen liikkuvien voimien välillä. Kiehtovaa ja askarruttavaa poppia, jota kuuntelisi mieluusti vaikka enemmänkin.

Mika Roth

KonGrety MyorkasMy: Maksaani juhannuksen teen

Nyt menee lujaa, todella lujaa. Värit venyvät viivoiksi ja tunnen imeytyväni äänten mustaan aukkoon. Ei, en ole juuttunut 2001: Avaruusseikkailu -elokuvan loppukohtaukseen, vaan kuuntelen KonGrety MyorkasMyn äänituotosta.

Kahden raidan mittainen Maksaani juhannuksen teen -demo/promo/julkaisu on jotain, joka ei juuri musiikista muistuta. Ideana on, että taustalla soi taustamusiikkimaista eri soitinten ja efektien huminaa – eikä ns. soittimia kuulla välillä pitkään, pitkään aikaan. Fokus on kuitenkin sanoissa, joita vokalisti syytää nähtävästi pitkälti tajunnanvirralla. Verihurmeisia tarinoita kerrotaan kuin uutisia, toisinaan vokaalit on hidastettu venytetyksi murinaksi ja möykäksi, toisinaan taas pikkuoravamaiseksi kimitykseksi. Joku laulaa höpölöpöä takana ja pariin sanaan tartutaan hetkeksi, toistaen ja veivaten niitä. Ääniä on päällekkäin, linjat sekoittuvat, samoin kuulijan pasmat. Hetkittäin intoudutaan lapsekkaisiin rallatuksiin, toisinaan taas puhutaan alleviivaavan ärsyttävällä äänellä – tätä kuunnellessa alkaa tosiaan silmäkulmat nykimään.

Ensimmäisenä kuultava Maksaani juhannuksen teen ei juuri eroa pääpiirteiltään Näin maksaani juhannuksen teen -raidasta. Iskuhumala toimii tosin niin, että karmeat tarinat asettuvat jonkinlaiseksi jatkumoksi. Tarkoitushan on shokeerata, ravistella, läimiä satunnaista kuulijaa vasten kasvoja ja ainahan se välillä onnistuu. Pitäisikö tässä nyt heittää kengällä vai ojentaa kukkia? En minä tiedä, mutta onpahan ainakin erilaista spoken word -silppua. Huh!

Mika Roth

Lewizki: OMG
LEFT

Kylmää ja persoonallista, noilla sanoilla kuvattiin Lewizkin syksyistä POV-sinkkua ja samat termit ovat kyllä mahdottoman osuvia uuden EP-levynkin tiimoilta. OMG on seitsemän raitaa ja noin 18 minuuttia kolkkoa ihmissuhdeviidakkoa, kun vasta 20-vuotias rap-artisti ruotii ”elämänsä hämmentävintä aikaa”. Vetoapua tarjoavat kaikilla raidoilla tuotannosta vastaava Lameboy sekä parilla raidalla tätä komppaava 4eva.

Soundit ovat kieltämättä kompaktit, niukat ja piinaavan pinnassa, kun Lewizki luotaa sieluaan sekä sen välittömiä lähiseutuja. Vokaalit iskevät kipinää r’n’b-pinnoista ja taustalle on tiputeltu juuri sen verran efektoituja vokaaleja ja biittejä, että biisien ilmavat rakenteet pysyvät kasassa. Toisaalta tämä jatkuva rajalla tasapainoilu luo EP:lle omanlaisensa vainoharhaisen tunnelman, aivan kuin kaikki olisi juuri hajoamassa osiin. Tätä samaa tukee myös se, että vain yksi raita ylittää kolmen minuutin rajan.

Tunteet vilahtavat nopeasti ruuduilla ja niistä on otettava kiinni, sillä silmänräpäyksessä kaikki muuttuu taas erilaiseksi. EP:n sulkeva Tee > Puhu antaa sentään lämmön hieman levitä ympärilleen, joten ehkäpä tulevaisuudessa odottaa ripaus auringonpaistettakin.

Mika Roth

Maiju Lehti: Molemmat tiedetään
Eclipse Music

Helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä Maiju Lehti löysi vuoden 2019 huolettomana kesänä tiensä ainakin allekirjoittaneen sydämeen, kun Miehen metsästys ja Mitä, jos? -sinkut folkpoppailivat elokuvamaisesti. Uudella EP-levyllä sävyt ovat tummentuneet monta astetta, kun keskellä poikkeuslain muuntamaa maailmaa kaikki normaali tuntui katoavan. Syntyi tarve kysyä kysymyksiä, joihin vain sydän voi antaa hiljaisuudessa vastauksen – jos silloinkaan.

Lehti luo yhä folkahtavaa poppia, mutta valon määrän vähennyttyä varjot ovat pidemmät ja kertojan varmuus on vaihtunut epätietoisuuteen, epävarmuuteen, jopa suoranaiseen haparointiin hämärässä. Uutta ovat myös pohjoisamerikkalaiset taustaelementit, jotka ovat korvanneet pariisilaiset katukahvilat preerioiden lakeuksilta löytyvillä tienvarsikahviloilla. Etenkin rakkauden päätepysäkillä melankolisesti soiva Tavallinen sunnuntai on kaihoisine torvineen kaikkineen erinomainen maailmoiden sekoittaja. Slaavilaista tenhoa voi puolestaan aistia Lokkien korkeudella -numerosta, joka tarkastelee kaikkea fatalistisin silmin ja oman turvavyöhykkeensä takaa.

Pandemia on vaikuttanut meihin kaikkiin ja väistämättä se tuntuu kaikissa taiteenmuodoissa tästä eteenpäin. Maiju Lehden kohdalla olisin mieluusti paistatellut päivää kadun aurinkoisemmalla puolella, mutta kukaties sinne palataan vielä joskus, ja sitä odotellessa voi vaikka nauttia Valinta-kappaleen murskaavasta kauneudesta.

Mika Roth

Marras: Henkilökohtainen helvetti

Marraskuu pääsi jo livahtamaan ohitse, mutta vaikka Marras-yhtyeen uusin EP ehdittiin julkaista jo viime kuun lopulla, voidaan tästä metallihoidosta nauttia vallan hyvin myös joulukuun puolella.

Siitä on ehtinyt vierähtää jo melkein kaksi vuotta, kun Pinnan alle EP sai vertaamaan ryhmää suomalaisen metallin suuriin ja tuttuihin nimiin. Uusi neljän raidan mittainen kiekko onkin menneeseen verrattuna valtaisa loikka aiempaa raskaampaan suuntaan. Unohtakaa siis ne aiemmin esiin nostetut kotiteollisuudet sun muut, sillä nyt verrokeiksi sopivat ennemminkin Nicole ja siitä vieläkin äärimmäisempään suuntaan pusertavat ryhmät.

Avausraita Tyhjä käsi hakkaakin pajatson tyhjäksi, kun taas nimiraita Henkilökohtainen helvetti nuijii jo deathin portteja. Turpaan tulee ja hyvältä tuntuu. Mustavalkoista tipauttaa nimensä mukaisesti värit pois ja alavireisempi runttaus tuntuu päästä varpaisiin, kun musta hyökyaalto käy päälle kerran toisensa jälkeen. Näissä kohdin onkin nostettava hattua kattoon soundipuolesta, joka on totaalisen raskas ja silti jäänkirkas, eivätkä lyriikatkaan toista enää tuttuja klisheitä. Näin kovassa seurassa pirtsakan slayermainen Satumaa jää hiukan tarpeettomastikin jalkoihin, mutta kyllä viimeinenkin isku tuntuu – etenkin kun satumaan ihmeistä on löydetty ovela silta menneeseen. Tervetuloa, uusi Marras, sinulle on täällä paljon valloitettavaa.

Mika Roth

Olli: Like Someone In Love
Soliti

Lähes kolme ja puoli vuotta sitten päädyin ihmettelemään Ollin luomaa äänikeitosta. Tuolloin vasta 16-vuotias nuori mies oli rakennellut Bye-levylle kovin brianenomaisia ambient kudelmia. Nyt artistin julkaisemattomia raitoja on koottu yhteen, sillä tämän jälkeen hänet tunnetaan toisella nimellä. Tästä eteenpäin Olli on historiaa ja Knife Girl on tulevaisuutta.

EP:n 13 raitaa ovat kaikki vuoden 2016 tienoilla luotuja, eikä niitä ole ennen tätä julkaistu muualla kuin jossain verkon uumenissa. Mukana on neljä alle minuutin mittaista kyhäelmää, joissa kaikissa on toki ideaa, mutta jotka ovat jääneet sen kummemmin jatkojalostamatta. Vain neljä numeroa ylittää kahden minuutin haamurajan, joten suurin osa äänimaisemista on lyhyitä, irrallisia ja siten jotenkin haamumaisia.

Näistä kudelmista olisi saanut luotua mielenkiintoisia asioita, joten kummeksuen Ollin päätöstä tyhjentää pöytälaatikkoaan. Toisaalta: raidat ovat jo neljä vuotta vanhoja ja vaikka Ambient-sarjan jälkeläisissä on potentiaalia, ovat ne myös aikansa kuvia – artistille nyt ainakin

Mika Roth

Paha-Viitanen: Vihreät kasvot
Humu Records

Paha-Viitanen on psykoottista rockia soittava trio, jonka taustalta löytyy rock-ympyröistä tuttuja miehiä. Vokalisti-kitaristi Mika Sollas ja rumpali Janne Heikkinen jakavat historiaa ainakin Festermen ja Chop Suey -orkestereista, minkä lisäksi Sollas on tietysti osa loistavaa The Country Dark -ryhmää. Soolokitaran varressa vaikuttaa ja vakuuttaa puolestaan itsensä Faarao Pirttikangas, joten kolmikannan kulmat ovat timmissä terässä.

Entäs sitten itse musiikki? Joulun alla moni paketti on päältä kaunis, mutta näiden kääreiden takaa löytyy silkkaa dynamiittia. Psykoottinen rollaus on korkeaoktaanista ja suomalaisen outorockin raskaat viitat makaavat psychobillyn päällä, kuin sateeton myrskypilvi pölyisen kyläpahasen yllä. Tuimalta näyttää, mutta helpotusta ei ole tulossa – ja se painostavuus onkin koko homman juoni.

Vain kaksi biisiä puristuu juuri ja juuri kahden ja puolen minuutin tuolle puolen, soundien ollessa kauniisti sanottuna primitiivisiä. Rankkuus ja rosoisuus eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että soitto olisi suttuista tai sovitukset mitenkään lepsuja. Raivokkuuskin on taitolaji, jonka avulla Vihreät kasvot saadaan hohtamaan ja Palava nainen jää kummittelemaan mielen sopukoihin.

Mika Roth

Plaguebreeder: Annihilation

Lahtelainen Plaguebreeder on pitänyt matalaa profiilia muutaman vuoden julkaisurintamalla, mutta hiljaisuus päättyy nyt poikkeuksellisen kovaan pamaukseen. Jo aiemmin metallin mustemmalla puolella majaansa pitänyt yhtye on lisännyt sinfonisia elementtejä äärimetalliinsa, ja uudella EP:llä kuullaan myös ryhmän tähän mennessä mittavin ja eeppisin kappale.

Reilun minuutin mittainen Dawn of the Thermonuclear Era -intro johdattaa kuulijan keskelle ’suurinta keksintöämme’, jonka liekeistä tuhomme voi hyvinkin löytyä. Lähemmäs kymmenminuuttinen The Arrival of Fire saa puolestaan sulkea EP-levyn maailmanlopun näyillään, trion jauhaessa metallipyörillään kaiken murskaksi. Kyllähän tässä voisi parikin norjalaista ykkösketjun nimeä mainita, mutta ehkäpä ne ovat jo kaikille tuttuja.

Blastbeatit, brutaali runttaus ja pimeyden syövereistä nousevat lyriikat rakentavat yhdessä synkän katedraalin, jossa etenkin Children of War nousee sienipilven lailla kohti korkeuksia. Mainitaan nyt erikseen vielä enemmän tarttumapintaa tarjoava I Believe in Misanthropy, joka pelaa vanhemmilla metallin palasilla ja saa hyrränsä pyörimään huimalla vauhdilla.

Mika Roth

Pässilauma: Verta tanssilattialla

Pässilauma onnistui jälleen yllättämään, vaikka olin jo mukamas valmistellut itseäni kohtaamaan kaiken mahdollisen. Aiemmin punkahtavan rockin ja metallin kanssa kaikenlaista värkännyt ryhmä on näet tehnyt suomenkielisen big beat-levyn. Kyllä, luit aivan oikein.

Mitä tekemistä The Prodigyn ja Apollo 440:n kaltaisilla ryhmillä sitten on Pässilauman kanssa? Jaa-a, kai jokaisella meistä on omat idolinsa tms. Tämä tuotos on vyörytetty rumpali Kivilahden syyksi/ansioksi, joten otetaan hanskat käteen ja ryhdytään tutkimaan tuotosta.

Biitit paukkuvat ja toistoon perustuvat vokaalit purevat kuin Iivisniemen iso sika. Entä kuinka vanhaksi laskettava soundi toimii vuonna 2020? Kerrassaan loistavasti, kuten Betoniviidakkokin rohkealla esimerkillään osoittaa. Ja jos modernimpi breikkaus sattuu törkkimään, niin nimihirviö Zusammengehörigkeitsgefühl nousee autobahnille ja Düsseldorfin kling klang soundi vie kuulijat retromatkalle 90- ja 70-luvuille. Vieläpä yhtä aikaa.

Mitä siis jää käteen, kun Lopulta meillä on vain tämän viimeiset digitaaliset aallot katoavat sinne jonnekin uuden Blade Runnerin ja vanhan Tronin sähköisiin horisontteihin? Pässilauman rohkeus on ihailtavaa, samoin kyky osua aina uuteen maaliin. Big beat on nyt käsitelty onnistuneesti, joten mitä seuraavaksi? Sen näyttää vain tuleva – toivottavasti.

Mika Roth

The Declawed: The Declawed

The Declawed on alkuvuodesta 2020 Suomen Kotkassa muiden bändien murikoista syntynyt uusi metallibändi, jonka musiikki on saanut perintötekijöitä niin brutaalista norjalaisesta blackista kuin muistakin jyrkemmistä metallin alalajeista. Kaupallisille voimille haistatetaan pitkät ja se myös kuuluu oletettavasti ensimmäisestä julkaisusta.

Neljä biisiä taotaan reiluun varttiin ja kun käytän termiä ’taotaan’, niin todella tarkoitan sitä. Vyörytys on tuimaa ja vaikka Circle of Entropy nostaa hetkiseksi päätään juoksuhaudasta, on keskitys muutoin massiivista, totaalista ja julmaa. The Declawed on kuitenkin ovelasti ujuttanut musiikkiinsa mukaan myös ripauksen pohjoisamerikkalaista groovea, sekä kenties parhaimmin alternative-nimikkeen alle sopivaa tummuutta. Tekisi mieli käyttää jopa ’nu metal’ -termiä, kun puhutaan joistain painotuksista.

Esikoinen on aina esikoinen, ja vaikka The Declawedin tapauksessa sammiosta ulos kömpivän olion käsiä ja jalkoja on vielä vaikea erottaa toisistaan, on jälkikasvu joka tapauksessa vahva ja lupauksia herättävä. Nyt vain syvemmälle pimeyden syövereihin, ja loputkin sääntökirjat takkaan.

Mika Roth

Usva: Empty Faces

Voin käsi sydämellä sanoa ilahtuneeni, kun oivalsin että Usva on se samainen ryhmä, jonka vajaan viiden vuoden takainen Closure-debyyttialbumi on jättänyt itsestään lämpimän muistijäljen. Samalla kokoonpanolla jatkava trio luo edelleen elektronisesti silattua pop-musiikkia, jota on hankala boksittaa yksipuolisesti mihinkään genreen.

Veikein ja eksoottisin numero tällä erää on mahdollisesti Trendy Oxymoron. Raidalla Lähi-Itä kohtaa läheisen lännen pop-perinnön ja lopputulema muistuttaa jälleen hyvin paljon itsensä Bel Canton tekemisiä. Silver Cityn kevyt latinotatsi ja trumpetti siirtävät huomion kauemmas länteen, suurten vetten tuolle puolen, mutta nytkään Usva ei menetä sieluaan markkinavoimille. Trion merkittävin etu onkin se, ettei sen elektronisessa musiikissa näytä olevan tarpeettomia kynnyksiä ja rajoja.

Raitoja yhdistävät toisiinsa ajattomuus, ilmavuus sekä kyky ottaa orgaanisesta ja elektronisesta maailmasta paloja, joista syntyy ainoastaan Usvalta kuulostavia biisejä. Jos jotain kehittämisen varaa löydän, on se rohkeampi hittihakuisuus, koska potentiaalia moiseen olisi. Toisaalta: Usva on parhaimmillaan ehkä kuitenkin juuri tällaisena, eri maailmojen välillä leijuvana ilmiönä.

Mika Roth

Viimeiset: Pareidolia
Need Money For Records

Keitä ovat Viimeiset? No hehän ovat tietysti Jukka Auer ja Lauri Kalpio, kaksi herraa Suomen Helsingistä, jotka ovat oivaltaneet jotain olennaista kolkkoudesta. Loistavan nimen duolleen keksinyt kaksikko on kasannut seitsemän biisin mittaisen debyytin, jonka soundillinen ehdottomuus lennättää kuulijan kerran toisensa jälkeen kuvainnollisesti seinään.

Mistä tässä on sitten oikein kyse? Pilkontatyö voidaan aloittaa raidasta riippuen hyvinkin erilaisista lähtökohdista. Pareidolia paiskoo digitaalista hardcorea suoraan tuulettimeen, raivon purkausten lyödessä ilmat pihalle ennen kuin päivää ehtii sanoa. Sinkuksikin valjastettu Kurjet kumpuaa mitä selvimmin synapopista, jonka kylkeen postpunk on törmännyt vauhdilla. Eteisen valo kyllä postpunkkaa ja hyödyntää digitaalisia arsenaaleja, mutta on silti sielultaan rock.

Elektronista rockia, pehmeitä synapintoja ja punkin purkauksia, jotka kaikki on kuorrutettu ruosteisella dystoopialla ja matalahappisella sadevedellä. Kuvia Blade Runneria maailman laidalta ja rikkinäisiä ihmisiä jostain Mad Maxien lohduttomilta aavikoilta. Jos nämä kaverit eivät ole kuulleetkaan Skinny Puppyn tai Velvet Acid Christin touhuista, niin johan on ihme. Huh, nyt pitää istua hetkeksi alas huilaamaan.

Mika Roth

Napalm Ted x Grindonesia: Split
Ape Tit Rec

Sydäntä lämmittää aina, kun levyn mukana tulee ihka oikea, käsin kirjoitettu saatekirje. Tämän hienosti kasaan väkerretyn splitin mukana tuli palanen mustaa kartonkia, johon on tussattu saatesanat, sekä pari veristä machete(?)veistä. Splitillä kuullaan yhteensä yhdeksän raitaa, mutta kokonaismitta asettuu kahdeksan ja puolen minuutin kohdille, eli tempo on reippaamman puoleinen.

Napalm Ted pääsee ensimmäisenä lyöntivuoroon ja annoksesta löytyy kolme studiosivallusta, sekä yksi liverysäys. Tuttua grindin lasketteluahan tämä on alusta nopeasti koittavaan loppuun saakka, mutta nostetaan esiin nyt toisena leukaperiin tärähtävä Fleshness. Mystisessä ’Ted’s Dungeonissa’ koronasulun aikaan nauhoitettu Eaten by Pigs saa sekin veren virtaamaan vinhasti, vaikka livetallenne ei aivan täyttä glooriaa ansaitsekaan tekniseltä puoleltaan.

Jos matka on ollut tähän asti nopeaa, niin mopo karkaa täysin käsistä, kun Grindonesia aloittaa osuutensa. Ensin kuullaan neljä raitaa, Elämä, Suomileijona, Ylivieska ja Valtiovarainministeri, joista yksikään ei ylitä edes puolen minuutin rajaa. Vulgaaria ulosantia totta tosiaan, joten grindin koukuista on parempi napata nopeasti kiinni. Loppuun on lisätty vielä eeppinen livetaltiointi, jossa intron perään kuullaan kokonaista kolme ässää. Näistä kaksi onkin jo tuttuja em. biiseistä, mutta bonuksena saadaan Totuus-niminen ralli.

Hiukan tässä meinaavat sanat loppua kesken, joten ehkä vain ajatellaan lihanleikkuuta ja odotetaan mitä kaikkea kovista paketeista paljastuukaan. Grind.

Mika Roth

Lukukertoja: 3738