Pienet

Pienet - Tammikuu 2019

30.01.2019

Graveyard Shifters: Welcome to Sherwood

Sanovat että hautuumaat ovat masentavia ja hiljaisia paikkoja. Ehkä niin onkin jossain päin maailmaa, mutta ei kyllä Graveyard Shiftersin monttulassa. Aiemmin soundi saattoi kaikessa raskaudessaan olla jopa aavistuksen kankeaa, vaikka messevää vauhtia ja menoa on pidetty aina kunniassa. Niinpä tuoreella kiekolla ryhmä on tarkoituksellisesti lisännyt puhtaiden vokaalien ja melodisuuden määrää, joten kuinka lapiot heiluvat päivitetyllä tyylillä?

Graveyard Shifters on aina ymmärtänyt huumorin päälle, joten lievästi etovilla kuvilla pelaava Fruit Fly Invasion ei hätkäytä, vaikka DIY-kärpäslätkä liiskaakin siipiveikkoja vasemmalta ja oikealta. Hyvä tolppalaukaus. Herrain korkeaoktaaninen rokettirolli kiihdyttää Dead End Roadiakin pitkin jo lupaavasti, mutta vasta päätösraidaksi sijoitettu Welcome to Sherwood räjäyttää iloisten veikkojen potin puunlatvoihin heikkomielisellä kohkauksellaan. Toinen leukaperät rutisemaan saava isku on avausraita Back to the Grind, jossa kaikki arkut solahtavat kuin luonnostaan oikeisiin monttuihin.

Mika Roth

Iterum Nata: The Course of Empire

Iterum Nata on kotimainen psykedeelistä ja okkultistista folkkia esittävä yhtye, jonka ytimen muodostaa Jesse Heikkinen. Heikkinen vastaakin muutamaa vierailijan osuutta lukuun ottamatta kaikista kiekon äänistä, eikä herraa sovi torua moisesta ratkaisusta. Loppuvuodesta 2017 ensimmäisen äänitteensä julkaissut Iterum Nata kun on sangen vahvasti bändiltä kuulostava yhden miehen projekti.

Tämän toisen julkaisun unenomaiset äänikudelmat olisivat useimmiten kotonaan jonkin hienon elokuvan ääniraidalla, tai ainakin itse voin helposti kuvitella esimerkiksi heleän Solve & Coagulan ja hetkittäin kovinkin mahtipontisen The New Aeonin vaikkapa Nicolas Roegin jonkin leffan tueksi. Jokainen kuudesta varsinaisesta raidasta on persoonallinen ja vahva, jos nyt se kaikkea yhdistävä punainen lanka onkin ohuehko. Naislaululla tuettu Sacrificial Light on omanlaisensa irtiotto, kuten myös vetreästi kulkeva The Principle of Rhythm, jolla eksoottisuus syntyy soitinten, rytmin ja (oletettavasti) pienen koneavustuksen myötä. Niin monia kuvia ja ääniä, niin kovin hajanainen – ja silti, tai siitä huolimatta, niin kiehtova.

Mika Roth

Kaamos Warriors: Tyhjyys / Surunkantaja
Inverse Records

Jossain päin Pohjois-Suomea alkuvuonna 2018 perustettu Kaamos Warriors on yksivuotiaaksi sangen aktiivinen tapaus. Viime vuoden lopulla pyöräytetty sinkku saa nyt jatkoa ja debyyttialbumikin on ilmestymässä ensi kuussa.

Alle kolmen minuutin mittainen Tyhjyys huokuu kylmyyttä ja mustan metallin henkeä, pidättäytyen silti erossa kivitalonkokoisista riffiseinistä. Tällä hetkellä duona toimiva yhtye satsaakin avarampien soundimaailmoiden musertavaan voimaan, missä kitaran annetaan rouhia kiireettä ja rytmipuoli lähinnä tukee kuusikielistä, sekä puoli kuiskaten ja puoli muristen saateltuja lyriikoita. Taustalle maalataan vielä koskettimilla jäisiä vetäisyjä, mutta pääpaino on tutulla kitara-laulu -akselilla. Surunkantaja tiputtaa vauhtia ja liukuu jo doomin porstuaan saakka jylhien rakennelmien ja harvojen sanojen jättäessä runsaasti tilaa ympärilleen. Tämähän on pahaenteisyydessään aivan ykkösrivin Hammer-kauhujen luokkaa, mikä on siis tässä yhteydessä mitä suurin kehu.

Mika Roth

Kallot: Kolme laukausta Kärhämälästä
Tahto Levyt

Kauhupunkkiinsa vaikutteita hieman yllättävistäkin suunnista kahminut Kallot täräytti lapionsa keskelle jakausta parin vuoden takaisella Missä korpit juhlivat EP-levyllään. Uudella pikkukiekolla western-vaikutteet eivät ole juuri vähentyneet, tosin kalmaiset tarinat voi sijoittaa helposti muihinkin ympäristöihin.

Biisitrion avaava Lyijynraskas rullaa raskailla renkailla, kuinkas muutenkaan, väliosan hälinöiden sotkiessa vain hetkeksi kaiken tieltään puskevan junan aikataulua. Ulvoo survoo kaasupedaalia syvemmälle mattoon, vanhan vihtahousun pyytäessä tanssimaan ja melodisen ulvonnan täyttäessä kauhuisen kaksiminuuttisen. Kahden jykevän laukauksen jälkeen on viimein Rauhantekijän aika, eikä kyseessä ole mikään muu kuin kuudestilaukeava villin lännen yleisdiplomaatti. Legendaarinen revolveri ei tosin ole saanut aivan yhtä unohtamatonta nimikipaletta, mutta kelpo yritys tämäkin on. Tasaisen vahvaa on siis puurtaminen, mutta totaalinen päidenräjäyttäjä jäi tällä erää uupumaan joukosta.

Mika Roth

Lintudisko: Eka demo

Lintudisko on jyväskyläläisen Mikko Juhanin musiikillinen venttiili, jonka ensimmäinen demo on saanut mitä osuvimman nimen. Herran bändi, Siskot, liikkuu kotimaisen outorockin aalloilla, kun taas Lintudisko kompastelee tahallisen kömpelösti jossain siellä missä Tommi Liimatta teki raskaasti aliarvostetun ensimmäisen soololevynsä.

Biisikolmikon kärjestä löytyy tarttuvin ralli, eikä Onko ketään tietäjää ole lainkaan hullumpi hulluttelu lapsekkaan popin ja tiukukoukkujen parissa. Teksti on täynnä napakoita huomioita, vokaalit huojuvat ja äänimaailma pyrkii muutenkin luomaan epävarmuutta sekä epäjärjestystä ympärilleen. Sen piti lähteä pesussa kertoo sorsista ja elämän käsittämättömistä pikku kommelluksista, mutta onkohan vaakaan ladottu nyt liikaa sinänsä mainioita aineksia ja ideoita? Ähkyä pukkaa ankkurinkin kanssa, kun Tyynesti vääjäämätön, mutta tanssi rullaa rokillaan svengaavammin ja rähjää piikkikohdissa.

Eka demo yrittää mahduttaa outorockin, progen ja 70-luvun iskelmämuistelmat näppärään kitararokkiin. Onhan tämä erilaista ja muistettavaa, mutta josko sittenkin pientä karsintaa – tai ainakin lyhyitä hengähdystaukoja siellä upeiden monoliittien varjoissa?

Mika Roth

Marras: Pinnan alle

Suomen Kuopiosta kotoisin oleva Marras on vajaan kuuden olemassaolovuotensa aikana ehtinyt julkaisemaan pari pikkukiekkoa, joten herrain raskas suomenkielinen metalli kulkee jo vinhasti omilla laduillaan. Pinnan alle EP-levy on kaikkea muuta kuin tuore, ilmestyihän se jo viime syksynä, mutta ei nyt nillitetä pikkuasioista.

Suomenkielinen metalli identifioituu tätä nykyä niihin muutamaan isoon bändiin (tiedätte kyllä mitä nimiä tarkoitan), ja tällä lavealla kentällä Marras edustaa rankempaa ja raastavampaa soundia. Joissain jynkytyskohdissa kaikuu nuoren Kotiteollisuuden tylytystä, jota ei ole tarjolla koskaan liikaa. Toisaalta monimuotoiset metallirakenteet voidaan nähdä myös Mokoman jälkeläisinä, mistä etenkin päätöksenä kuultava Pinnan alle muistuttelee kovasti. Thrashimmin roiskiva Aamuntähti lienee kuitenkin nipun alfauros, melodisuuden, rypistelyn ja taustahuutojen asettuessa luontevimmin paikoilleen.

Mika Roth

Peltilelut: Peltilelut
Suolavesi Records

Koosteen C-kasetista vastaa vuonna 2014 syntynyt, lämpöistä indierokkia soittava Peltilelut. Studiokissa Veeran muistolle omistettu kasetti on kahdeksan biisin mittainen paketti nuoren R.E.M.:n ja vilpittömän suomirockin aurinkoista yhteenliittymää.

Reippailla taputuksilla ryyditetty Taas voidaan on amerikkalaisille esikuvilleen kunniaa tekevä napakymppi, kun taas Aavikolla rämisee suomikantrirokin ruosteisemmalla kyljellä. Vai onko tämä nyt easternia? A-puolen sulkeva Odotan sinua ei löydä täyttymystään, ja samoissa arjen rypyissä kulkee myös alakuloinen Ammottava suu, jossa rumpali Päivi Viinikainen liittyy taas vokaaleihin. Uusia, tomwaitsmaisia, melankolisempia ja karkeampia juuria suomirockin routaisesta maasta kuopsuttaa Kuu, jonka pahaenteisyys puhuttelee jotain meissä jokaisessa. Särinää ja kontrasteja huokuva Kivi kopsahtaa puolestaan rämisevän uuden aallon lammikkoon, avaten bändille entistä enemmän ovia tulevaisuutta silmällä pitäen.

Saatekirjeessä korostetaan kierrättämistä ja sitä, kuinka toisten romuista voi syntyä jotain ainutlaatuista ja arvokasta. Yksinkertainen on kaunista, mutta sielultaan kaikkea muuta kuin yksinkertaista.

Mika Roth

Peter Pam: Flat Moon Rising

Lahdesta kotoisin oleva Peter Pam luo rohkeasti aivan omanlaistaan soundia, jossa brittiläinen kitararock toimii mahdollisesti suurimpana peruskivenä. Tarina ei kerro onko vuonna 2011 perustettu bändi julkaissut jotain tätä ennen, mutta ainakaan pintapuolisella etsinnällä mitään muuta ei löytynyt.

Pitkään kasassa olleen ryhmän sisäinen dynamiikka vaikuttaa olevan erinomaisessa vedossa, minkä ansiosta esimerkiksi Queenia Tron-maailmaan digitoiva Destro on ihmeellinen ja virusmaisesti tarttuva ralli. Periaatteessa biisin elementit sotivat hieman toisiaan vastaan, mutta omassa Mikä-mikä-maassaan bändi osaa kääntää kontrastit edukseen. A.I. nostaa panoksia, vaikka IAMX:n varpaille ehkä astutaankin riemullisten sega-soundien roiskiessa värejä seinille.

Flat Moon Rising on brittiläisellä tavalla kahtia jaettu paketti, jossa toisaalta biletetään räväkästi mutta samalla hiukan murjotetaan. Villejä ideoita, kimaltelevia paljetteja ja annos epätoivoisuutta yhdistettynä hurjaan uhmaan. Tästä bändistä kannattaa ottaa välittömästi koppi.

Mika Roth

PJ Mäkelä: Suojalaskeuma
Soit Se Silti

Elektroninen ja akustinen ammentavat toisistaan voimaa, kun tamperelainen PJ Mäkelä hakee ja määrittelee omaa soolosoundiaan. Siinä missä miehen aiempi bändi Jermaine rakensi jättistadioninsa indierockin tummista järkäleistä, on Suojalaskeuma kuin yksinäinen elektropop-koju sateenpieksemällä kentällä, jonka vähäeleisyys, rehellisyys ja ehdoton suoruus on miltei brutaalia.

Vähemmän olkoon nyt siis enemmän. Kolmesta kappaleesta rakentuu noin 12 minuutin mittainen otos, jonka kohokohdaksi ainakin omasta mielestäni kasvaa Haamut / menneet. Kyseisen raidan rytmipuoli on vahvin ja monipuolisin, biisiä koristellaan suorastaan ruhtinaallisesti ja kehityskaari saa päättyä luonnollisesti. Kaksi muutakin kappaletta ovat toki liikuttavia, vahvoja ja luonteikkaita, mutta aineksia on niin kovin niukasti, että luonnostelmat kuulostavat lähinnä alkudemoilta, jotka kaipaavat jotakuta päättelemään ne valmiiksi teoksiksi. Ymmärrän kyllä viehtymyksen minimalismiin, mutta ehkäpä karsintaa olisi sitten pitänyt tehdä näiden numeroiden kohdalla vieläkin rankemmalla kädellä?

Mika Roth

Sairaan Siistit Kaverit: Unhola

Sairaan Siistit Kaverit osaa kiteyttää kaiken jo kansikuvissa. Etupuolella on pullo kirkasta, etiketissä näkyy vielä pienellä präntillä ”Suuri Kännitrilogia, osa 3”. Takakuvassa kyseinen pullo on tietysti tyhjä, ja Unhola oletettavasti saavutettu. Mutta mitä tässä nyt yritetään unohtaa, muistaa, tehdä ja jättää tekemättä?

SSK rälläsi jo messevästi puolentoista vuoden takaisella Suuri Kännitrilogia, osat 1 & 2 -promollaan. Moneen taipuva ryhmä keskittyi vauhdin ylläpitoon, mutta osoitti samalla hallitsevansa rockin monia eri puolia. Alku on nytkin melkoista myllytystä, kun ”Jii-haa!” -huudolla käynnistyvä Keskellä viivaa jylistää villiintyneen karjalauman tavoin halki kylän. Nimibiisi Unhola sekä romuluisemmin rokkaava Charlie kierrättävät tahoillaan Hurriganes-rokkia, lantraten boolia Amerikan bourbonilla.

Kaikki kunnia tuliliemille, mutta onneksi elämä on toisinaan toisenlaista. Ruusu muuttaa elämässä kaiken hyväksi ja kauniiksi, statusquorockin soidessa urkujen tukemana. Rakkauslauluhan tämä on, mutta kerrassaan toimiva ja hieno sellainen. Lopussa kuullaan vielä puhdas pianoballadi, kun Pientä kipinää etsii rakkauden savuttavaan nuotioon sytykkeitä.

Mika Roth

Strum 101: Is This Ska?
Fast Decade Records

Porvoolainen punk-retkue Strum 101 pohtii uuden EP:nsä tiimoilta, josko tämä on ska-musiikkia – ja mitä se ska nyt sitten ensinnäkään on? Pari vuotta sitten esikoisalbuminsa pyöräyttänyt nelikko on kieltämättä skan jäljillä, mutta riittääkö se räjäyttämään karibialaisesti maustetun punkpotin?

Pikkukiekon neljä biisiä on survottu reiluun yhteentoista minuuttiin, vain yhden rallin ylittäessä kolmen minuutin haamurajan. Kuinka ollakaan tuo pisin numero, Fair-Weather Friend, järjestää myös levyn positiivisimman yllätyksen. Vaikka en lähtökohtaisesti välitä balladipunkista, soi kipale kauniina, kiinnostavana ja sopivissa määrin eksoottisena – ja tietysti se räjäytetään viimeiseksi puoleksi minuutiksi massiivisella äänivallilla punktaivaisiin. Klisheinen temppu kieltämättä, mutta tällä erää toimii. Pään saa myös nykimään viimeisenä kuultava Come Skank With Me, tuo skapunkin keinuvilla kaduilla iloisesti hilluva numero.

Eli mikä on vastaus kysymykseen? Onko tämä skata? Kyllä ja ei, ja vieläpä sopivassa suhteessa.

Mika Roth

The Backstabbers: Borderline / (Got No) Control

Taas on sellaista pistävää mutta hyvältä tuntuvaa kipua tuolla selän puolella, eli Rovaniemeltä Helsinkiin vuosien saatossa joukkomuuttanut The Backstabbers on julkaissut uuden seiskatuumaisen. Kummallekin poskelle on ikuistettu alle kolmen minuutin annos menevää action-rockia, jossa jyräävä vauhti ei peitä hillittömän rock’n’rollin alkuvoimaista tarttumiskykyä.

A-puolen Borderline sanoo sanottavansa kahdessa ja puolessa minuutissa, minkään jälkeen tarjotaan vielä klisheiset loppurymistelyt. Loistava ykkösriffi, sopivissa määrin melodisuutta, vokalistin rouhea laulutyyli ja siihen päälle vielä kunnon ”Borderline!” -taustahuudot. Puolivälin suvanto antaa vetää happea, minkä jälkeen turboruuvia puristetaan entistä kovemmalla otteella.

(Got No) Control avaa yllättäen pelin akustisella kitaralla ja vaikka rutistusta piisaa nytkin, on pari naksausta rauhallisempi siivu se tarvittava askel tuoreeseen suuntaan. Kakusta löytyy maukasta kitarasooloa, väliosaa ja muutenkin mielikuvitusta on vaivattu sen verran, että nousujohteinen biisi tuntuu toistuvasti loppuvan kesken parhaimman lennon. Rock!

Mika Roth

Trio Anuri: Siperian sheikki
Komitea

Trio Anuri on luultavimmin saanut nimensä pohjoisilta kansoilta, mikä selittänee miksi Siperian sheikista lauletaan. Saatekirjeen sanoja lainatakseni kitaralla, balalaikalla, pienellä rumpusetillä ja parin watin vahvistimella Aurajoen rannat haltuunsa ottanut kolmikko soittaa hirtehistä kantria ja siperiabluesia.

Avauksena kuultava Sheikki osuu sektorin folk-häröisempään laitaan, villisti hilluvan kappaleen ja levottoman poljennon kuulostaessa samaan aikaan Tom Waitsilta, 1920-luvun musiikkiteatterilta ja suomalaiselta outorockilta. Ja nyt kannattaa istua alas ja miettiä, että mitä tuo oikein tarkoittaa.

Siperian balalaikka tuo mukaan romuluisen bluesin, johon balalaikka sopii kuin ruosteinen mosse ränsistyneen maatalon pihaan. Punatähti sammui jo aikaa sitten, eikä Tatjanakaan jäänyt nurkkiin, mutta eihän mikään pidä karhua loputtomasti maissa. Tarinan eri kerrostumia voi raapia esiin myös Keinun luisesta folkista ja hilseilevistä maaleista, etenkin kun kyseessä taitaa olla se ongelmat ratkaiseva leukakeinu. Hirtehistä totta tosiaan.

Mika Roth

Vvorse: Ajatus vapaudesta

Jyväskyläläinen neo-crust yhtye Vvorse tahkoaa raastavaa hc-pitoista musiikkia, joka vavahduttaa ehdottomuudellaan. Ajatus vapaudesta on bändin kolmas julkaisu, joka junttaa viisi biisiä reiluun 22 minuuttiin.

Raskailla käsillä soitettu hc/crust iskee päälle kuin mattopommitus, raakojen vokaalien häilyessä siellä tulkittavuuden äärirajoilla. Kitarat sahaavat ja raastavat nopeasti, armottomasti ja painavasti, mutta vaikka paahto on julmaa, biiseissä on silti riittävästi ilmaa mikä tekee EP:stä myös genressään nautittavan. Mainitaan nyt erikseen Tuhkapatsaat jonka jylhä loppumyllytys on totaalista herkkua, sekä hitaasti vauhtiin pääsevä Orjat, jonka raivoisa hyökkäys ja teksti selittävät tyhjentävästi koko EP:n otsakkeen.

Vokaalit ja kuusikieliset vievät suurimmat valokeilat, mutta myös rumpali ehtii rikastamaan maisemaa äkäisillä täytteillä. Pienet jipot pitävätkin biisit eläväisinä, ja tuohon kun lisää vielä kolmen kielisoittajan yhteislaulut, niin johan on tymäkkää tavaraa. Tekstit ovat yhtä dystopiaa, mutta murheilu istuu kuvaan ja kornit sekä klisheiset kielikuvat osataan välttää kelpo prosentilla.

Mika Roth

Lukukertoja: 4796