Pienet

Sinkut - Syyskuu 2020

08.09.2020

Aini: Leipää

Ainin uusi sinkku kertoo yhdellä tasolla leivän leipomisesta ja melkoisen yllätyksen artisti onkin leiponut kasaan. Siinä missä aiemmat sinkut ovat häärineet tanssilattioiden välittömässä läheisyydessä on Leipää harppaus tuoreisiin maisemiin, juuria unohtamatta erilaisiin taustoihin sekä uusiin tunnelmiin. Toki artisti pysyttelee yhä elektronisesti sävytetyn popin äärellä, mutta tunnelma ei voisi olla juuri rauhallisempi ja seesteisempi.

Muutoksen voimat ovat väistämättömiä, jotta elämä jatkuu ja ehkäpä tämä kappale kertoo siitäkin – jokainen kuulijahan on oikeassa. Hitaasti helkkyvä Leipää kieltämättä tuudittaa kuulijansa pehmeyden lohduttaviin viltteihin, jotka eivät millään tasolla vangitse ja tukahduta. Kaunis melodia on kudottu sanojen ympärille, joissa huominen on mahdollisuuksien rajaton ihmemaa. Silloin leivotaan leipää, annetaan elämälle tilaa, syleillään maailmaa sellaisena kuin se on. Niukat äänimaisemat vaihtelevat elokuvallisten maalausten kanssa ja Ainin täydellisellä voimakkuudella soiva laulu aivan kuin leijuu kaiken yllä.

Mika Roth

Aino Elina: Sillä rajalla
Masi Music

Aino Elinan tuleva debyyttialbumi sai mainion alkupohjustuksen keväällä, kun Jäät lähtee järjesteli elektronisen popin kortteja tanssittavampaan kuvioon. Sama kehitys jatkuu myös toisella sinkulla, jonka rytmipuolella kulmia ruuvataan entistäkin syvemmälle orgaaniseen maaperään. Tämäkin biisi on saanut muotonsa Suomen Lapista kotoisin olevan Aino Elinan nykyisessä kotikaupungissa, Edinburghissa, jossa artisti on säveltänyt, sanoittanut ja sovittanut siivun.

Sillä rajalla -sinkusta on helppo tehdä päätelmiä niin kahdenkeskiseen suhteeseen, kuin yleisesti maailman nykyiseen tilanteeseen. Missä kulkee mikäkin raja, ja mitä tapahtuu liian rohkeaksi äityvälle? Yhdellä tasolla tanssijat tarkkailevat toisiaan tanssilattialla ja kenties luotailevatkin mahdollisuuksia, toisaalla meidän kaikkien väliin nousseet näkymättömät muurit ovat muuttaneet kaiken peruuttamattomalla tavalla. Erittäin tanssittava kappale, mittaa on sopivasti plus kolmeminuuttia, ja väliosa rytmittää jälkimmäisen puolen onnistuneesti. Soundien elektronisuuskaan ei pääse kylmäämään, koska Aino Elinan laulussa virtaavat vahvat luonnonvoimat.

Mika Roth

Ares: LEGO ft.El Migu
Rähinä Records

Aiemmin Ares tarkoitti nimenä minulle vain kreikkalaista sodan jumalaa, jonka kanssa ei kannattanut hankkiutua minkäänlaisiin ongelmii. Aresin pojat Phobos ja Deimos osasivat tukea isäänsä, joten kuinka El Migu selviytyy omasta tukityöstään Aresin siipimiehenä? Entä kuinka Salahpolon tuotanto sujuu uudistuneessa äänimaisemassa?

Nimi ei ole näemmä enne, sillä Aresin rap on vapaa väkivallasta, rähinöistä sun muista negatiivisiksi laskettavista tunnoista. Sen sijaan Ares haluaa enemmänkin chillailla ja tehdä omia juttujaan, sillä kaiken saa kyllä toimimaan aikanaan ja tavallaan. Soundi on yllättävänkin pehmeä, vokaalien kirjaimellisesti hivellessä korvia. Pehmeys ilmenee kuitenkin nopeana voimana, sillä biisi ei kestä kuin kaksi ja puoli minuuttia. Kipale edustaa kuuleman mukaan tulevaa soundia, joten tätä herkkua tultaneen kuulemaan runsaasti enemmän tulevalla, tätä kirjoitettaessa edelleen työn alla olevalla albumilla.

Mika Roth

Counting Hours: Our Triumph
The Vinyl Division

Viisimiehinen Counting Hours on kokeneista metallikentän tekijöistä koostuva kotimainen yhtye, jonka itsensä mukaan nimetty ensidemo aiheutti jo jonkin verran kuhinaa taannoin. Our Triumph -sinkku on ensimmäinen maistiainen tulevalta The Will -pitkäsoitolta, jonka pitäisi näillä näkymin ilmestyä lokakuun jälkimmäisellä puoliskolla.

Counting Hours on kiistatta vanhempaan metallin perimään työnsä perustava yhtye, jonka ilmaisua voisi kuvailla tunteikkaaksi, melodiseksi ja tietysti melankoliseksi. Vertailupisteeksi tarjotut Katatonia ja Paradise Lost ovat kieltämättä osuvia suuntamerkkejä, mutta herrain sahaus ei ole aivan yhtä raskasta kuin briteillä ja muutenkin Our Triumphin syvissä vesissä on jotain pikemminkin My Dying Brideen viittaavaa – mikä on näissä yhteyksissä aina loistava uutinen. Kaihoisa siivu kellottaa lähes viisi minuuttia, eikä jännite näin sinkkumitassa pysy täydessä tikissä, mutta kyllähän tässä tulevaa albumia odottaa jo vesi kielellä. Kiitokset vielä monimuotoiselle vokalisoinnille, joka istuu äänimaisemaan kuin risti kirkkomaalle.

Mika Roth

Hannu & Harharetkue: Tuntematon
V.R. Label Finland

Mitä tapahtuu, kun rock-artisti vaihtaa haalarit iskelmävetimiin? Aiempia esimerkkejähän toki löytyy, mutta silti pidin yllättävänä The Grammersin vokalistin Hannu Vainionpään siirtoa. Herran ”pitkään odotettu” iskelmästartti saa kiistatta lentävän lähdön, sillä Hannu & Harharetkue osoittautuu jytän hallitsevaksi orkesteriksi.

Iskelmä ja rock. Viikate, Badding, Ville Valo & Agents ja monet muut. Lähestymiskulmia löytyy riittämiin, enkä lähde saarnaamaan tässä omia näkemyksiäni, sillä Tuntematon on kelvollisesti rullaava ralli. Iskelmällisyys on selvästi alakynnessä, kun rock puskee tuulilasiin himpun verran 70-lukulaisesti progehtavalla tavalla. Jäljet johtavat sovituksen puolelle, jossa svengiä on saatu mukaan herkillä käsillä soittaen – ja silti rosoisuus on onnistuttu pitämään mukana kuvassa. Ensimmäinen sinkku avaa runsaasti polkuja, joten ei muuta kuin lisää kaihoa purkkiin, surumielistä pohdintaa nauhalle ja pohjoisen sydämen lankoja soittelemaan.

Mika Roth

Helmi Valkee (feat. Johis): Lasinukke

Helmi Valkee on 24-vuotias tamperelainen indiepoppia luova artisti, joka kutsuu musiikkiaan ukulelepopiksi. Ja kun pohjoisessa ollaan, niin tietenkään biiseissä ei kerrota iloisista pupusista aurinkoisilla kevätniityillä, vaan aiheet ovat huomattavasti vakavampia. Lasinukke on nähtävästi ensimmäinen virallinen julkaisu, tosin musiikkia on syntynyt jo jonkin aikaa. Mainittakoon vielä sekin, että Helmi Valkee on saanut sinkulleen sanoitus- ja vokaaliapua Johikselta, eli Johanna Pätsiltä.

Lasinukke on kovaa kohtelua ja väkivaltaa kohdannut ihminen, joka on työnnetty henkisen musertumisen partaalle. Niinpä kun tekee itsestään lasinuken, ei voi enää kokea kipua – eihän? Syvissä vesissä siis ollaan, mutta musiikillisesti Lasinukke on mitä kevein ja minimalistisin raita. Ukulele soi ilmavana ja vokaalit leijuvat pistävien sanojen yllä kuin pölyhiukkaset auringon valokeilassa. Kontrasti on huima, mutta se toimii ja näin Helmi Valkea ujuttautuu ihon alle, herättäen voimakkaita tuntemuksia ja ajatuksia. Maailma muuttuu, toisinaan jopa musiikin voimin.

Mika Roth

HOX: Hallelujaa

Nostakaa kätenne riemusta, sillä Maagikko ja Ylipapitar ovat täällä taas. Indierapin lohkareisella laidalla jylläävä HOX siirtyy uudella sinkullaan kaupallisesta kulmasta katsottuna vaarallisemmille vesille, sillä seksuaalisuuden kanssa on moni artisti ja yhtye kärväyttänyt näppinsä pahemman kerran.

Hallelujaa nojaa pinnan alla tauotta rullaavaan matalataajuusmöyrintään, joka pitää biisin sykkeen korkealla ja palikat oikeissa suhteissa. Muut äänet ovatkin lähinnä mausteita, valokeilan langetessa vokaaleille, mutta konehuoneen pienet lisät tekevät kuvasta täydellisen. Pituutta siivulle ei kerry edes kolmea minuuttia, mutta turha tässä on mistään hätiköimisestä puhua. Lihalliset himot ovat siis aihe ja vokaalit nousevat etualalle kuten tilanteeseen sopiikin. Naputtavien säkeistöjen väliin livautetaan kertosäe, joka nousee, nousee ja nousee – hitaampikin kyllä ymmärtää. Aiheen huomioon ottaen sanoitus pysyy siistinä, eikä huumorin kiveenkään onneksi kompastuta, ainoa ongelma onkin aktin lievä lyhyys.

Mika Roth

Iina Kuu: Ihmisen lapsi

Iina Kuu on tänä vuonna esiintynyt jo pariin otteeseen Desibeli.netin sinkkukoosteissa. Tällä kertaa varjot ovat pidemmät ja tunnelmat aavistuksen verran tummemmat. Samalla pop on saanut ylleen paremmin aiheeseen istuvat modernit vaatteet, jossa ilmavalle rytmille on lohkaistu aiempaa merkittävämpi asema.

Karmeja on siis päivitetty, mutta Ihmisen lapsi -sinkku on silti mitä selvimmin tekijänsä lapsi. Tämänkin kappaleen ytimessä on pieni, epävarma ihminen, jonka kohtalo saattaa vaikuttaa vain yhdeltä pieneltä lastulta elämän suuressa virrassa. Totuus on kuitenkin se, että jokainen meistä on yhtä merkityksetön, tai merkityksellinen, koosta, asemasta ja henkilökohtaisesta historiasta riippumatta. Onnen kaipuu, oman aseman epävarmuus ja kaiken sitova suru – näistä aiheista on kerrottu monet tarinat, joista yksikään ei ole turha. Popin päälle sijoitettu moderni kuorrute hiukan arveluttaa, mutta ainakin uusi sinkku on jotain erilaista aiempaan verrattuna.

Mika Roth

J. Alho & Luonnontieteet: Rolling Stones
Luukkanen / Alho / Spiridom Oy

Erästä elokuvaa puolittain lainatakseni: vanhenemisessa ei ole muuta vikaa kuin se, että muistaa olleensa joskus nuori. J. Alho & Luonnontieteet haluaa pysyä suomipopin ja kaiketi hiukan suomirockinkin perinnössä kiinni. Internetin ihmemaasta ei juuri löydy tietoa tekijöistä, mutta veikkaanpa että herrat eivät ole varsinaisesti untuvikkoja.

Niin, aika. Se joka jalostaa ja kuluttaa meitä, ja jonka rattaat saattavat toisinaan tuntua julmilta, toisinaan taas armollisilta. Popahtava rokkisiivu rullaa kuin esikuvansa Rolling Stones, joka vain jatkaa, jatkaa ja jatkaa. Onneksi pluskolme minuuttinen siivu ei ainoastaan jauha paikoillaan, vaan lämminhenkinen tarina vuosi toisensa jälkeen kokoontuvasta kaveriporukasta pelaa melankoliasuoransa oikein. Kyyneliä ei siis tirautella, vaan ennemminkin ylistetään omaa kykyä jatkaa aina vain eteenpäin, kitarakoukun napatessa kuin huomaamatta suupielestä kiinni. Mitäs se Klaus Meine sanoi, kun kysyttiin, että koska Scorpions pistetään naftaliiniin? Niin kauan kuin rollarit jatkavat, ei ole mitään syytä lopettaa.

Mika Roth

Kesämaa: Silmät kii

Turkulainen ilmavaa indiepoppia levein kaarin luova Kesämaa aloitti julkaisu-uransa kunnianhimoisesti EP-trilogialla, joka sidottiin alkuvuodesta pakettiin johdonmukaisesti nimetyllä EP III -kiekolla. Uusi julkaisusykli käynnistyy lupaavasti Silmät kii -kipaleella, jonka jatkoksi lupaillaan jo seuraavia sinkkuja ja EP-levyäkin.

Kesämaa jatkaa tutuilla urilla, eli musiikillisia suuntaviivoja piirrellään ohuilla tusseilla niin 80-, 90- kuin 00-luvullekin. Taustojen eteerisyys ja synaisuus nostavat tietysti mieleen suurten kasaripoppareiden nimiä, mutta säästäväisen kompaktit kitarasoundit ovat kiistatta paljosta velkaa nuorelle The Curelle. Lauran vokaalit kulkevat käsi kädessä ohuiksi jätettyjen kitaroiden kanssa, rytmipuolen nakuttaessa tasaiseen tahtiin. Todellinen koukku löytyy kuitenkin kertosäkeen taustalle nostetuista kiipparitapeteista, jotka korostavat säkeistöjen nykivää rytmittelyä. Ovela biisi löytääkin juuri rytmillään tiensä takaraivoon, eteenpäin nojaavan fiiliksen tarttuessa varkain. Jälleen yksi osoitus ryhmän loistavasta sovitussilmästä.

Mika Roth

Linkopii: Takiainen
Luova Records

Linkopii pohjusteli jo alkukesästä Ollaan hiljaa -sinkullaan tulevaa Lanteet-pitkäsoittoa. Nyt ollaan kesän toisessa päässä ja toinen sinkku rämisee niin, että vähemmälläkin saadaan kyllä lehdet alas puista.

Takiainen tarttuu tunnetusti niin, ettei pahemmasta väliä ja jäljetkin moisesta tahtovat jäädä. Tällä erää tarttuva elementti on entinen heila, eikä onnen noppa tuo suosiollisia lukuja muassaan, kun symbioosin päivät ovat auttamatta historiaa. Vähemmästäkin ne angstit nousevat esittelemään rumia päitään, kuten kitkerähköt rivit osoittavat.

Bändin ’jytäsinkku’ pörisee ja paukkuu tuttuun tapaan, mutta rosoisiksi jätettyjen pintojen alta pilkottaa melodisuuden viehättävät kaaret, popin tervehtiessä punkkia, rockia ja jälkigrungea. Tuo kulmikkaan ja kauniin yhdistely onkin Linkopiin taian ydin, joten toivotaan pörinän ja surinan osuvan oikeaan osoitteeseen myös tulevan albumin muilla raidoilla.

Mika Roth

Mactopias: Parisuhdespesiaali
3rd Rail Music

Mactopias jatkaa letkeän funkin hellää junttaamista suomirapin moderniin sydämeen. Herrahan antoi jo viiden, kolmen ja yhden pisteen vihjeitä alkukesästä ilmestyneellä Hollaa-sinkulla. Funkin voimaa siis uutetaan, mutta popimman kaavan kylkeen on parsittu melko tummia sävyjä tekstien puolella.

Parisuhdespesiaalissa kertoja on päätynyt pitkän prosessin päätteeksi siihen, että nykyinen parisuhde alkaa olla taputeltu. Ja kun näin lopulliseen päätökseen on päädytty, näyttäytyy tietysti koko yhteinen historia vain yhtenä suurena harha-askeleena. Alle kolmen minuutin mittainen raita puksuttaa raiteillaan vinhasti, taustojen hunajaisuuden taiteillessa vaaran rajoilla. Etenkin pehmeät miestaustalaulut saavat kulmat kohoamaan, mutta toisaalta: näin kontrasti teksteihin on entistäkin jyrkempi.

Rakkaushan alkaa aina jostain, joten loogisesti sen on myös päätyttävä johonkin. Melkoinen lopun aikojen spesiaali siis.

Mika Roth

Markus Petsalo: Hyräilen

Markus Petsalo on kuopiolainen laulaja-lauluntekijä, joka toimii myös sairaalaklovnina. Kerron tämän taustatiedon, koska muusikkona Petsalo luo tunteikasta musiikkia rakkaudesta, ikävästä, elämästä ja kuolemasta. Työssään monenlaista taatusti kokeva ja näkevä Petsalo sai sysäyksen Hyräilen -kappaleeseen erään keskosen tarinasta, mutta biisi sopii aikakauteemme myös huomattavasti laajemmin.

Hyräilen kertoo toisen puolesta koetusta kuoleman pelosta, joka samalla paljastaa jokaisesta näitä lopullisia asioita pohtivasta ihmisestä erilaisia, mahdollisesti jopa hyvinkin yllättäviä puolia. Kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni ja kuinka välittää omat tunnot, kun ei ole edes yhteistä kieltä? Hyräily on aina hyvästä ja samaan aikaan pieni sekä suuri pop-kappale pysyttelee siivillään lähes neljä minuuttia, vaikka ainekset ovat tarkoin poimittuja.

Mika Roth

Meeri Sarjasto: Sä

Meeri Sarjasto on isosti soivaa indiepoppia luova jyväskyläläinen laulaja-lauluntekijä ja omakustanneartisti. Aiemmilla sinkuillaan Sarjasto on parin viime vuoden aikana saavuttanut mukavasti menestystä ja näkyvyyttä, ja Sä-sinkku pohjustaa tietä tulevalla EP-levylle.

Tällä erää soundit soivat kyllä laveina, mutta Sä kulkee kappaleena vokaalit edellä. Ja näin on myös hyvä, sillä teksti on mitä kaunein, monipuolisin ja koskettavin kuvaus aidosta rakkaudesta, joka kestää kaiken ja kasvaa ajan myötä. Toisesta voi löytää vaikka tuhat ja yksi vikaa, mutta harvemmin tulemme listanneeksi niitä positiivisia, rakkautta tukevia ja elintärkeitä asioita, jotka tekevät siitä sydämen valitusta Ainoan Oikean.

Sä on pitkä, hitaasti liikkuva ja tarkoin vedoin omat rajansa piirtelevä balladi, joka sanojensa tavoin antaa hetkelle aikansa ja malttaa odottaa, kun on aika odottaa. Näin reilusta neljästä minuutista kasvaa positiivisella tavalla mittava kokemus, josta on mahdotonta ottaa mitään pois tai lisätä mitään. Kaikki rakkaudelle.

Mika Roth

Message Field: Lux
Soit Se Silti

Porilainen progehtavaa poprockia luova Message Field jätti itsestään pysyvän, ja erittäin positiivisen, muistijäljen vuoden 2019 alussa julkaistulla Message Hill -debyyttialbumillaan. Niinpä ilahduin aidosti, kun Lux-sinkku saapui kuultavasti ja kaiken kukkuraksi se pohjustaa tietä tulevalle toiselle pitkäsoitolle. Lokakuussa ilmestyvä A Brief Visit to Skull on kuuleman mukaan vapaamman ilmaisun ja savuisempien soundien hallitsema matka halki aikojen aina 80-luvulle saakka.

Okei, kyllähän kaihoisa saksofoni kiistatta maalaa pehmeän rytmipuolen päälle kasarisia äänimaisemia, sitä en lähde kiistämään. Verkkaisesti käynnistyvä kappale soljuu pienin käännöksin eteenpäin, nuottien saadessa tilaa ympärilleen ja kun puolentoista minuutin jälkeen päästään ns. asiaan, osataan fiilis pitää yhä avarana ja heleänä. 80-lukulaiseen tyyliin keveä muoto pitää sisällään ajatuksella kirjoitettuja lyriikoita, joissa elon isoja asioita pohditaan kuin huomaamatta saksofonin piirrellessä väleihin kuvioitaan. Tämä on todellista hyvän mielen musiikkia, jossa kaihoisa pop saatetaan hellin ottein varjoisaan viitaan.

Mika Roth

Taiminen: Väärä mies
Longplay Music

Missä on suomalaisia, siellä on iskelmää. Siinä teille totuus, joka ei anna koskaan periksi. Iskelmää löytyy popista, rockista, punkista ja elektronisista virtauksista ja siitä kimmoketta ottaa myös Taiminen. Vanha kunnon Viikate-mies on tipauttanut soolonimestään pois hankalan huutomerkin, mutta vaikka käsittelyyn otetaan folk, voisi tähänkin pistää vaikka kolme huutomerkkiä peräjälkeen.

Väärä mies on verinen murhatarina, jossa hääyö saa hurmeisen päätöksen, kun juhlitun sisko päättää tarttua kirveeseen ns. tositarkoituksella. Folk soi rempsakkana ja vain kolmen minuutin mittainen vetäisy on eräänlainen moderni kansantarina. Eikä tässä tarvita kuin kapea bändi, mies ja melodisemmin soivat akustiset kitarat. Ja mitä itse tarinaa tulee, niin vanha kansakin jo tiesi: ”häät on kunnon häät vasta sitten, kun yksi on laudoissa ja toinen raudoissa”. Iskelmäistä folkkia kädet verillä – näin sitä pitää.

Mika Roth

Tulipää: Elokuu

Niinhän siinä taas kävi, että elokuu pääsi juuri loppumaan ja samalla myös koko kesä taidettiin panna pakettiin. Tulipään uusi sinkku kertoo siitä, kuinka kesän lisäksi myös rakkaus nostetaan hyllylle ja kalsea todellisuus syrjäyttää kaiken mukavan, kun on aika valmistautua vuoden pimeämpään puoliskoon. Olemme näin saapuneet suomalaisugrilaisen pop-perinnön ytimeen.

Eteläpohjanmaalaiset ovat parin viime vuoden aikana julkaisseet tasaiseen tahtiin uusia sinkkuja, joista tämä uusin jatkaa tutuilla urilla. Popahtavaa rokkia ja rokahtavaa poppia, jossa painopiste on lyriikoissa sekä terhakkaissa soundeissa. Elokuu antaakin sielun kivun kaikua suurena, pistävänä ja korventavana, kuten nuoren rakkauden raunioilla kuuluukin tapahtua. Onneksi sovitus on ymmärretty pitää vähäeleisempänä, eikä biisiä missään vaiheessa räjäytetä Euroviisujen mahtiballadiosastoon – sitä kaavaa on näet käytetty jo kyllästymiseen saakka.

Mika Roth

Vili Mustalampi: Vastakappale

Aiemmilla Desibeli.netissä arvioiduilla sinkuillaan Vili Mustalampi on tehnyt kuuman bachatan tutuksi suomalaisille kuulijoille. Myös uusin sinkku rikkoo iloisesti rajoja, sillä Vastakappale on kuuleman mukaan ensimmäinen suomenkielinen kizomba-kappale. Siis mikä kizomba? Ehkä nyt on pienen taustoinnin aika.

Alkujaan Angolasta lähtöisin oleva kizomba on erittäin tanssittavaa musiikkia, joka on kuin luotu klubeille. Rytmi virtaa polviin ja saa jalat tekemään kuvioitaan lattialla – eikä enempää tarvita. Tekstissä kuvaillaan rakkauden alkua, jossa pari vielä etsii toistensa saumoja ja asiat ovat vasta loksahtelemassa paikoilleen. Tuo suhteen alun taika ja sen hidas kasvu joksikin suuremmaksi on jokapäiväinen ihme, joka jaksaa puhuttaa meitä aikakaudesta toiseen. Antakaa siis kizomban viedä, etenkin kun sitä on nyt höystetty übermoderneilla klubisoundeilla.

Mika Roth

Väisänen: Tulis ilta tai särkyis kone
Plutonium Production

Väisänen on Väisänen jne. -yhtyeen kanssa bändimäisempää folkkia luovan Väisäsen sooloproggis. Oululainen laulaja-lauluntekijä on julkaisemassa myöhemmin syksyllä ensimmäistä sooloalbumiaan, jonka keskiössä ovat tekstit. Ero emobändiin syntyy kuitenkin siinä, että soolokiekon kipaleet on kuuleman mukaan ikuistettu lähinnä mies ja kitara -tyylillä.

Tulis ilta tai särkyis kone -sinkku antaa tietysti jo viiden, kolmen ja yhden pisteen vihjeet silkalla otsikollaan. Kertoja kaivaa työkseen kaivinkoneella loppumatonta ojaa ja odottaa vain, että kurja päivä joskus loppuisi. Kuulija saa sitten päättää itse, josko tässä on kyse ihan oikeasta kaivinkonekuskista, jonka huoltotaukoväli on kasvanut tarpeettoman pitkäksi, vai onko kaikki enemmänkin vertauskuvallista. Maa ei lopu kaivamalla, eivätkä asiat muutu vaikka kuinka siirtäisi tavaraa paikasta A paikkaan B. Niin tai näin, itse biisi tarttuu kuin konerasva näppeihin. Eihän tässä paljoa ole mistä ottaa kiinni, mutta vapauttavaa iltaa ylistävä osuus toimii jonkinlaisena katalyyttina. Soolopitkää odotellessa.

Mika Roth

Örö: 1x

Elektronisesti sävytettyä rockia / jotain muuta esittävä Örö kertoo uudella kappaleellaan hämmästyksestä ja pettymyksestä. Pimeä aine EP-levyn tavoin uusi sinkku kiistatta hämmästyttää, mutta minkäänlaista pettymystä mielenkiintoisesti nimetty 1x ei kyllä tarjoa.

En edes väitä ymmärtäväni modernin runouden puolelle vinksahtelevaa tekstiä, mutta musiikin tavoin sanat vetävät kuulijaa puoleensa kuin hypnoosipyörre. Oikeastaan biisissä ei edes tapahdu kovinkaan paljoa. Se käynnistyy ei mistään, naksuu, rämähtelee ja kolisee aikansa, eikä välillä kuulla mitään suoranaisia väliosia, vaikka kappale elää ja kehittyy alati. Tämä ns. sääntöjen rikkominen ja soundillinen liukuleikki nostavatkin 1x-biisin kevyesti tämän koosteen kärkeen. Jos nyt ei tarttuvuuden niin ainakin mielenkiintoisuuden mittareilla mitattuna.

Elektronista runoutta, virtaavaa ääntä ja 70-luvun saksalaisten elektro-pioneerien jalanjäljissä kulkemista. Kiitos tästä Muovinen ja Kuiva M, jatkakaa ihmeessä ansiokasta työtänne.

Mika Roth

Lukukertoja: 2965