Pienet - Heinäkuu 2020
Ad Hoccer´s Wings: Mental Experia
On vaikeasti genremääriteltäviä yhtyeitä, ja sitten on vapaata instrumentaalimusiikkia luova Ad Hoccer´s Wings. Nimihirmun viiden biisin mittainen EP kasvoi arvioidessa kuuden raidan mittaiseksi kiekoksi, jota Ad Hoccer´s Wings kutsuu leikkisästi middle playksi – onhan kokonaismitta nyt jykevät 36 minuuttia.
Avausraita Dragon Walk on halpahallimaisista soundeistaan huolimatta kelpo sukellus satujen Bagdadin digitalisoituun maailmaan, jossa valkoinen mies voi funkata basaarin pöydillä. Lentävillä synamatoilla jatketaan myös Bossin kainalossa, josta voisi saada kepeää pelimusaa, tai taustaa vaikkapa urheilukisojen reportaaseihin. Proge porisee ja synasoundit kuplivat myös Hot and Unstoppablen noir-torvien takana, tosin hieman tunnelmallisemmat lavasteet sopivat mielestäni paremmin AHW:n pirtaan.
Yllätyksen kaiken keskellä tarjoaa hiljaisella kauneudellaan mykistävä Big, Beautiful Space, jonka herkkä ote kantaa vielä Midnight Jaminkin puolelle, kunnes öinen saksofoni johdattaa kuulijan jonnekin Sin Cityn ja 40-luvun leffojen välimaastoon. Aivan oma lukunsa on päätöksenä soiva Presence, jonka kuvittelen taivaita halkovan avaruusaluksen taustaääneksi.
Yhden miehen projekti luo halvoiksi mielletyillä soundeilla musiikkia, jonka rehellisyys, kauneus ja yllätyksellisyys vaimentavat kritiikit. Rohkeat kurotukset etenkin 40- ja 50-lukujen elokuvamaisemiin ovat se juttu, jota korostaisin tulevaisuudessa. Erittäin lupaavaa.
Mika Roth
Ajatusrikos: Maailman nielemä
Turkulainen
Ajatusrikos perustettiin vasta viime vuoden puolella, mutta niin vain Maailman nielemä on jo ryhmän toinen EP-levy. Nelikko ei ole siis jäänyt jumittamaan treenikselle, vaan on hakenut toiselle pikkukiekolleen entistäkin ehdottomampaa soundiseinämää.
Kuuden biisin kokoinen leka humahtaa jonnekin hardcore-rockin ja räp-rockin tietämille, tosin säleitä taitaa huitoessa lennellä myös metallin seinämästä. Jotain touhusta kertonee jo se, että yhdestä ja samasta biisistä nousee mieleen niin
Slayer kuin
Rage Against the Machine, eikä
Machine Headkaan ole
Kornin kera kaukana näistä juhlista. Ajatusrikos onnistuu kuitenkin lantraamaan ainekset sekaisin ja lisäämään siihen vielä sen verran suomalaista angstia, että on parempi vain pitää kiinni laidasta.
Kunniamerkkejä HC-rintamalta lohkeaa ainakin
Röyhkee-siivusta, jossa räppitulitukea tarjoaa
Ronskibiitti-mies
Klaus Kustaa. Funkkaavasti punkkaava
Vedä henkeen nostattaa filistä huutokuoroineen ja raivotautinen
Päivä päivältä maalaa kaiken mustaksi minuutissa ja 40 sekunnissa. Huh, huh!
Mika Roth
Broken Trend: Somewhere We Used to Roam
Broken Trend on helsinkiläinen popahtavaa mutta kulmikasta punkkia luova yhtye, jonka debyytti-EP niputtaa yhteen viisi tasavahvaa raitaa. Ikää ryhmällä ei ole vielä kovinkaan mittavasti, mutta suoratoistopalveluiden puolella glooriaa on jo niitetty
I Don’t Miss You -sinkulla.
EP:n avaukseksi sijoitettu ässä napsahtaakin välittömästi voittoruutuun, kun kaikki oleellinen osataan nuijia kahteen ja puoleen minuuttiin. Toinen kiekon kolmen minuutin raja-aidan alittava valtti, eli lähes nimibiisi
Somwhere I Used to Roam, pitää myös murikat iloisessa liikkeessä alas mäkeä, kunnes on aika siirtyä hetkellisesti karvan verran grungempaan maisemaan. En väitä että viisikko muuttaisi vielä Seattlen suuntaan, mutta sieltäkin on taatusti omaksuttu muutamia juttuja.
Joukon lyhin numero, eli
Dead Inside, jää mielestäni keskeneräiseksi, mutta askeleen popimpi
I’m Sorry jättää EP-levystä nostattavan fiiliksen. Ei mitään maailmaa mullistavaa punketirollia, mutta jenkkiasenne toimii ja vokalisti pystyy huutamaan tunteikkaasti.
Mika Roth
Deathing: All Hail the Decay
Valkeakoski on tylyä death metalia nuijivan
Deathingin kotipaikka ja bändin debyytti-EP:n juuret ulottuvat ainakin vuoden päähän.
Ruindomin raunioille syntynyt yhtye sai alkunsa periaatteessa jo vuoden 2014 tienoilla, mutta vasta viime aikoina pyörät ovat lähteneet pyörimään isommin.
Homman nimi on siis death metal, ja nimenomaan vanhan liiton sellainen. Niinpä mitään kiippareita tai syna-sample virityksiä on turha odottaa, sillä Deathing vyöryttää linjat raskaiden kitaroiden sekä raa’an mureiden vokaalien voimin. Rytmiryhmä takoo hartiavoimin, mutta soitossa on myös riittävä annos aina tarvittavaa groovea, joka saa esimerkiksi sinkkubiisi
Crash & Burnin pellit rutisemaan ja liekit kohoamaan korkealle.
Orkesterin metalli on raskauteen taipuvaista, mutta vimmainen
Sickness osoittaa myös brutaalimman ja punkimman mätkeen luonnistuvan. Kaikki oleellinen kun voidaan välittää myös minuutissa ja 40 sekunnissa, jos sikseen on. Veikkaisin silti, että useampia miellyttävä ässäkortti on kuitenkin
Dead World Alive, jolla Deathing antaa juuri sopivasti siimaa möyhennyksen keskellä.
Mika Roth
Fire Action: 9112
Nyt on tainneet mennä hätänumerot sekaisin, sillä 911 ja 112 ovat muodostaneet yhteentörmäyksessä jotain uutta.
Fire Action nousee siis hälytysajoneuvon kyytiin, joten pistetään sireenit ulvomaan.
Puolentoista vuoden takainen
Fahrenhater EP osui keskelle kasari hard rockin maalitaulua, eikä sihtiä ole lähdetty sen kummemmin ruuvailemaan sitten noiden päivien. Vokalisti mylvii hieman samalla tavoin kuin 70-luvun sutjakka
Graham Bonnet ja ensimmäiseksi sinkuksi valjastettu
Hard Days, Long Nights on kiistaton täysosuma. Rock’n’roll taivaaseen kuulijan kanuunallaan posauttaa myös
Streetwise Hercules, jonka juustoisuus saa
Cobran kuvat vilkkumaan silmissä.
Näin häpeilemättömästi 80-luvun saappaissa tallaava rock leimautuu väistämättä nostalgiseksi rypistelyksi, mutta kun biisikynästä lohkeaa
Fire Action -biisin kertsin arvoisia helmiä, niin mikäs siinä on kaahatessa kohti punaista Arcade-auringonlaskua. Pieni flirtti vanhan heavy rockin kanssa ei ainakaan heikennä kokonaisuutta, eivätkä jykevät kertosäkeet äijäkuoroineen.
Mika Roth
Halko: Hannan ja Rauhan lauluja
Halko on siskosten
Hannan ja
Rauhan muodostama yhtye, minkä voi tietysti jo päätellä EP:n otsikostakin. Pakettiin on saatu puristettua yhteensä neljä biisiä, sekä raivoisan energinen, ehkä rahdun intromaisenkin tuntuinen
Mielipuolella, rakastajalla ja runoilijalla on vilkas mielikuvitus. Yhteismittaa kokonaisuudelle kertyy vain reilu kymmenen minuuttia, mutta siinä ajassa ehditään kyllä sanoa uskomattoman monia asioita.
Tähdenlento leikittelee huumorimusiikin tulella eivätkä kaikki sormet säily palovammoilta, mutta onneksi danssattavan alun jälkeen punkahtavan rockin murikat osuvat oikeisiin ikkunoihin.
Gasoliini sujauttaa svengin taskuunsa ja pienet flirtit 60-luvun tyttögaragen kanssa ei ainakaan heikennä lopputulemaa.
Se oikee pohtii rahdun popimmin rakkauden äärellä, että ollaanko tässä nyt ”sen ainoan oikean” jäljillä, vai ei. Lemmen tulisen mausteisissa sopissa kauhaansa on käyttänyt myös
Haamu, eikä lopputulema ole nytkään kuin Disneyn saduista – miten taas kävikään näin.
Melodiset rallit on kuorrutettu riittävällä rosolla ja kiukkuinen vokalisti säteilee riot grrrl -viboja. Yksikään raita ei yllä edes kolmeen minuuttiin, joten ainakaan tiivistämiselle ei ole enää tarvetta. Ehkäpä kakkua voisikin rakentaa vastakkaiseen suuntaan, sillä nyt parhaatkin ideat sysätään nopeasti sivuun.
Mika Roth
Helsinksi & BDF: Arktipolis
Bianca-Pop Music
Helsinski ja
BDF tekivät jo mainiota yhteistyötä alkuvuodesta ilmestyneellä
Catch and Release -sinkulla. Tuo kolmen raidan elektroninen pop rysäys saa nyt jatkoa kiivaammin tamppaavasta maksisinkusta, jolla on peräti viisi kappaletta.
Syksyllä julkaistava
Arktipolis – A Soundtrack to an Imaginary Movie tulee nähtävästi olemaan melko eeppinen tapaus, sillä sinkun ensimmäinen kappale,
Bitcrusher, kertoo verisestä ilmataistelusta jossain sci-fi maailmassa. Kuolonsäteet räiskyvät, koneet räjähtelevät ja syke on huipussaan, kunnes
Lyra viimein tipauttaa tempoa ja ryhtyy maalailemaan leveimmillä elektronisilla teloilla.
Saatesanoissa ei suotta mainitakaan
Kraftwerkin nimeä, eikä
Vangelis ole myöskään tästä kaikesta tarpeettoman kaukana. Paluu kiivaampaan runttaukseen koetaankin vasta ankkuriraita
One Way Missionin myötä, jolloin EBM on jälleen käden mitan päässä, tai lähempänä. Odotukset ne vain kasvavat ja syksyä odotellaan jo innolla ainakin tällä suunnalla.
Mika Roth
Kaija K. Kojootti: In Vissy Veritas
Tamperelainen
Kaija K. Kojootti on päättänyt lähestyä maailmaa rennommasta kulmasta ja hellemmin rantein. Bändi identifioituu manserockin ja punkin lippujen alle kuuluvaksi, mutta nämäkin kuvaukset ovat enemmänkin suuntaa antavia, kuin mitään kiveen hakattuja totuuksia.
In Vissy Veritas on kuuden kipaleen ja karvan alle 20 minuutin mittainen sukellus juomarikkaaseen maailmaan. Toisinaan elo potkii päähän, toisinaan vielä hiukan enemmän, mutta periksi ei osata antaa. Hilpeästi ja hämmentävän kepeästi jalkojaan nosteleva
Vissyä ja rypäleitä voisi oikeastaan olla jokin uuden aallon hukattu helmi, mutta muuten huumori kolisee turhankin äänekkäästi vasten köliä. Tai ainakaan itse en jaksanut nauraa kuin pari kertaa
Nahkatakkinen tinakenkätyttö -siivulle.
Viina on kiva asia ja rock on rajaton riemu, mutta toki näistä aineksista olisi saanut aikaiseksi enemmänkin kuin nipun röhönauruja. Mielenkiintoinen oven avaus on ankkuriraita
Hautaa mun luut, jossa punk saa rouhia kunnolla ja vitsitkin jäävät välillä siiloihin.
Mika Roth
Koma Saxo: Koma Mate / Jagd (feat. Jameszoo)
We Jazz
Ja ei muuta kuin lisää jazzia koneeseen. Viime vuoden lopulla
Koma Saxo surffasi free jazzin vapailla vesillä vallattomasti, kun
yhtyeen itsensä mukaan nimetty debyyttialbumi osoitti instrumentaalijazzin taipuvan lukemattomiin eri muotoihin ja suuntiin.
Uudella sinkulla Koma Saxo palaa viime vuoden lopulla ilmestyneen
Koma Saxo albuminsa tiimoille, sillä A-puolen raita
Koma Mate on muunnos kyseisen levyn
Koma Temasta. Astetta tai kahta kuumeisempi näkemys ja villimmät perkussiot tekevät kieltämättä gutaa. Eihän alkuperäinenkään veto heikko ollut, mutta nyt mukana on 10 prosenttia lisämojoa.
B-puolen
Jagd-raidalle vetoapua antaa puolestaan alankomaalainen
Jameszoo, eli
Mitchel Van Dinther, joka on merkitty myös raidan tuottajaksi ja toiseksi kirjoittajaksi. Veikeä kipale ponnistaakin yllättävän pirteään ja popahtavaan suuntaan, pohjatöiden muokatessa kadun pinnan vuoristoiseksi. Toimivaa kiemurtelua korona-kesän ratoksi.
Mika Roth
Leeko Norsu: Koronakeissi
Ajat muuttuvat, mutta aina joku on sitä mieltä, että nyt ovat lopun ajan koittaneet.
Leeko Norsu on trio, joka pureutuu ”ihmisyyden peräkammariin” ja ottaa kantaa erittäin ajankohtaiseen aiheeseen.
Leeko Norsu rymistelee popin posliinikaupassa heilutellen metallista kärsää ja tukevaa räp-häntää. Metallinen ja punkahtava räppi ei kuitenkaan melskaa itse itsensä takia, vaan sinkun kumpaakin kipaletta kuljetetaan taitavasti eteenpäin. Nimibiisi
Koronakeissi intoutuu jopa puolivälin jälkeen tunnelmoimaan, eikä norsucore muutenkaan maistu hullummalta, vaikka pieni tiivistys olisi voinut olla paikallaan.
Karanteen1 on sisaruksensa tavoin reilun neljän minuutin mittainen pläjäys, joka räjähtää täyteen voimaansa minuutin lämmittelyn huipennukseksi. Askeleen tai kaksi melodisempi veto esittelee vokaalitaiturointia, jota tuetaan yllättävillä taustalauluilla ja nu-metalmaisella kohottelulla.
Sinkku pohjustaa tietä syksymmällä julkaistavalle
Eskapismin perusteet -debyyttialbumille ja ryhmän innovatiivinen ote saa kiistatta odottamaan mielenkiinnolla keissin kehittymistä.
Mika Roth
Sir Jay: Big Waves
Eclipse Music
Monikansallisuus ja multikulttuurisuus on voimaa, jota ei pitäisi koskaan aliarvioida.
Sir Jay on Berliinissä asuva suomalais-venäläinen lauluntekijä ja tuottaja, jonka esikois-EP:n juuret ulottuvat Lontooseen ja vuoteen 2018 asti. EP:n iäkkäimmät siivut ovat kuuleman mukaan peräisin tuolta ajalta, ja saatesanojen mukaan työn alla on jo kokonainen albumi.
Viiden biisin ja hieman alle 19 minuutin mittainen Big Waves sijoittuu angloamerikkalaisen poprockin vapaille rannoille, jonka innoittajina ovat kuuleman mukaan toimineet irlantilainen
Hozier sekä muut folk poprockin äärellä viihtyvät laulaja-lauluntekijät. Folkin oppeja kunnioittaen heleät vokaalit ja varoen soitettu akustinen kitara ovat keskiössä, mutta takana kuullaan myös rytmejä, koskettimia sekä sähköisiä soittimia, joiden keskinäiset suhteet vain vaihtuvat raidalta toiselle.
Aurinkoisen heleän popin keskeltä saattaa nousta funkkaava sähkökitara, kun
Forest House määrittelee ympäristöään, ja
Mid-Julyn perkussiot sekä koskettimet ovat tässä seurassa suorastaan röyhkeitä. Silti nostaisin nimibiisi
Big Wavesin korkeimmalle korokkeelle, kiitos svengaavan poprock-muodon ja runsaiden tarttumapintojen.
Mika Roth
T. Gowdy: Therapy With Colour
Constellation
Montrealilainen tuottaja/ääniartisti
T. Gowdy vastaa tämänkertaisen pienjulkaisukoosteen amerikkalaisesta osuudesta. Viiden kappaleen ja lähemmäs puolen tunnin mittainen Therapy With Colour EP julkaistiin itse asiassa jo toukokuun puolella, mutta mihinkäs se hyvä musiikki parissa kuukaudessa vanhenisi.
Therapy With Colour on viiden elektronisen, lähinnä ambientin avaraan genreen osuvan raidan yhteenliittymä. T. Gowdy on nimenomaan ensiluokkainen äänimaisemoija, minkä jo avauksena kuultava nimiraita kiistatta osoittaa. Päälle 8 minuutin ulottuva
Depse jatkaa brianenomaisten äänikenttien kartoitusta ja
Up CTRL tuo kuvioon mukaan jykevämmän bassolinjan, itse biisin ollessa ’vain’ kolme ja puoli minuuttinen elektropulputtelu.
T. Gowdy on oivaltanut kuitenkin sen, että vaikka maisema on periaatteessa täynnä ääniaaltoja, on kaikki silti samaan aikaan hillittyä ja rauhallista. Näin jopa kiivasrytmiset raidat vyöryvät eteenpäin tavallaan lempeällä, toisinaan jopa autereisen viehättävällä tavalla. Pienet naksahdukset, vinkaisut ja pulputukset saavat toimia sanojen korvikkeina, eikä sen kummempia soolosoittimia kuulla – eikä niitä tässä yhteydessä edes jäädä kaipaamaan.
Mika Roth
Bob Malmström & Dispyt: Split
Elitbolaget
Tämänkertaisen pienjulkaisukoosteen ainoan splitin toisen kulman takaa löytyy jälleen tuttu ja turvallinen
Bob Malmström, joka olikin juuri pari kuukautta sitten
splittailemassa Tvärnitadin kanssa. Espoolaisten punk potkii ja räyhää jälleen kuten pitääkin, kun ”pahamaineisen porvaricoren suurlähettiläät” ovat päässeet irti.
Tulenavauksena kajahtava
Helsingfors borgarmangel saa tukea vierailevalta
Jonas Ekroosilta, kun Bob Malmström tunkee itseään jonnekin alkukantaisen thrashin, punkin ja metallin tuolle puolen. Palasia on kaikista näistä, mutta biisiä ei pysty survomaan kuitenkaan yhteenkään looshiin täysin. Kulmat ruhjovat ja mustelmia syntyy, mutta eikös siitä ollutkin kyse?
Låt pampen sjunga ujuttaa kiljun sekaan hiukan melodianpoikastakin, vaikka mitata pysyykin nytkin siinä kahden minuutin tienoilla.
Dispyt on splitin toinen osakas, jolta niin ikään kuullaan kaksi kipaletta, kokonaismitan jäädessä tässäkin tapauksessa alle viiden minuutin. Kyseessä on niljakkaan crustin ja mustaakin mustemman black-deathin kanssa operoiva kotimainen metalliyhtye, jonka laulukielinä palvelee niin ikään ruotsi. Tosin näillä murinoilla ja pörinöillä se voisi olla vaikka serbokroatia tai heprea, enkä osaisi osoittaa eroa.
Min sanna vän on melko puhdasta mustaa metallia, jossa melankolisuus ja melodisuus löytyvät tuhdin murskekerroksen alta. Mustaa, mustempaa ja aina vain raaempaa, eikä kaksi ja puoli minuuttia tahdo sittenkään riittää, koska loppu tulee aivan liian aikaisin.
Svept i vita lakan murisee ja murhaa rahdun ilkeämmin, mutta olennainen välittyy silti.
Mika Roth
Lukukertoja: 3355
