Pienet

Pienet - Joulukuu 2019

05.12.2019

Aida: Eka osa mua
Hög Records

Aida on Itä-Suomessa varttunut, mutta jo vuosikausia pääkaupunkiseudulla asunut tekijä, joka on julkaissut vuodesta 2018 lähtien modernia popmusiikkia sooloartistina. Eka osa mua EP niputtaakin sinkkuja ja samalla mukana on yksi uusi biisi, jolla kertoja avaa kenties rohkeimmin herkkien tuntojen puolta.

EP:n alkuun on ladattu runsaasti räjähdysvoimaa, ja euroviisusoundista vauhtia itselleen valjastava Tuppisuu osoittaa välittömiä korvamadon merkkejä. Ja lisää on iskua luvassa, koska Aidan sinkuista Kuplamuovii osui jo reilu vuosi sitten keskelle tanssilattiahermostoa ja siivu vie kuulijaa edelleen kuin litran mittaa. Debyyttisinkku Kato mun sormee on myös löytänyt luonnollisen paikkansa ankkurina, mutta miksi ihmeessä Pelkääjän paikka on heivattu yli laidan? Uuden remix-muodon alkusyksystä saanut Ookoo on myös mukana ja svengaavasti tarttuva biisi laventaa Aidan hallitsemaa tanssilattiaa hieman uusiin suuntiin.

Ensimmäinen osa on nyt koossa eikä mikään viittaa siihen, että Aidan vauhti olisi ainakaan hyytymään päin. 20-luvun aamusarasteessa EP:tä kelpaakin soittaa.

Mika Roth

BirdyHead: Vinitrilogy
Music Production Alliance

Aiemmin tänä vuonna BirdyHead teki yhteistyötä Jukka Åkermanin kanssa ja Famous-sinkku sai hiukan susiparilta vaikuttavat tekijät toimimaan. Tällä erää vokalistina on toiminut Vini ja tuore EP niputtaa tämänvuotisen yhteistyön hedelmät kyseisen laulajan kanssa.

Kolmesta biisistä ysäriteknoisin on kiistatta avaukseksi sijoitettu Gravity, joka muistuttaa että 90-luvun paras puoli oli kun se loppui. Tai siltä tässä taas tuntuu, kun retroiset tetris-soundit ja mikkihiiritaustaäänet pääsevät valloilleen, tosin soundikikkailu on mitä luultavimmin pienet sarvet päässä juurikin nostalgiahermokeskuksiin tähdättyä. Fighters on soundeiltaan puoli astetta rauhallisempi ja sävellyksenä vahvempi veto, johon olisi vain kaivannut hiukan lisäriviä. Varsinainen pihvi on kuitenkin ankkuriksi jätetty Lies, joka ei aluksi tunnu lainkaan pääsevän aiheeseen, mutta tämäkin kolmeminuuttinen on rakennettu ovelasti ja alati laajenevat piirit pitävät lujuutensa loppuun saakka.

Mika Roth

Erävesi: Maire

Vuonna 2014 perustettu Erävesi taivaltaa rosoisen ja kulmikkaan suomenkielisen rockin korpimaissa, unohtamatta kuitenkaan myös meistä niin montaa koskevaa urbaania ahdistusta. Viime vuonna jo pitkäsoitonkin pyöräyttänyt yhtye on ikuistanut EP:nsä täysin analogisesti Astia Studioilla, ja Anssi Kipon tuottama, äänittämä, miksaama ja masteroima kiekko soundaakin muhevalle.

Erävesi ruhjoo ja lätkii musiikkiaan vasten satunnaista kuulijaa tavalla, josta on helppo löytää mm. punkin ja ysäriahdistuksen jälkiä. Vokalisti Mia Erävesi vuoroin tunnelmoi ja räjähtelee tunteiden ristiaallokoissa ja nipun lyhin numero, Häivy!, pureekin terhakasti takalistosta, mutta hymynkare suupielessään sentään. Välirauha näkee progepuurojen sekoittuvan ärhäkästi maustettuihin suomirockvelleihin ja avauksena soiva Maire nykii ja takoo kuin suomalaisen uuden aallon harjalle tiensä löytänyt bändi nyt vain ikinä voi.

Tässä seurassa seesteisemmin etenevä En usko enää jää väkisinkin seinäruusuksi, mutta palettia täydentävä ja kuvastoa syventävä numero täydentää EP:n. Kyllähän tätä ihan pitkäsoitollisenkin voisi kerrallaan nauttia, kiitos.

Mika Roth

Kesämaa: II
Summerland Productions

Aiemmin jo muista yhteyksistä tuttujen turkulaisten soittajien muodostama Kesämaa avasi julkaisu-uransa komeasti kesällä, kun EP I kertoi tasaisen harmaasta perusarjesta melodisen kitarapoprockin keinoin. Trilogian toinen osa on luonnollisesti nimeltään II ja arjen rypistyneet kulmat ja taitokset loistavat jälleen tekstien valokeiloissa.

Neljän kappaleen mittaisen EP:n ehdoton kohokohta on jo aiemmin sinkkunakin julkaistu Pitkin merireittiä, jonka toteamuksessa ”tuttu helvetti on parempi kuin vieras taivas” kiteytyy melko paljon niin suomalaisuudesta kuin itse yhtyeestäkin. EP:n sulkeva Syysaamu kirvoittaa myös kehuja kuulailla shoegaze-soundeillaan, mutta muuten meno on taas kovin epätasaista, eli perustilanne on sama kuin esikois-EP:lläkin. Lauran haaveileva laulu ja kitaroiden kutoma popsoundi ovat kohdillaan, mutta biisimateriaali ei piikkikohtiaan lukuun ottamatta vain nouse käärepapereiden tasolle tälläkään erää. Hetken uskon taas tulevaan pysyy bändin johtobiisinä tämänkin jälkeen.

Mika Roth

LukkoSulaa: Vedenjakaja / Viilee tuuli

LukkoSulaa on pariskunnan muodostama pop/iskelmä -duo, joka luo elämänmakuista ja hiukan suomalaiselta modernilta folkiltakin maistuvaa musiikkia. LukkoSulaa sai alkunsa, kun Laura ja Mikko Takala päättivät kymmenvuotisen yhteisen taipaleensa kunniaksi tehdä jotain uutta, ja tuon jälkeen musiikki onkin saanut pulputa. Tarina ei kerro missä määrin sattuma näytteli tässä mukana, mutta onneksi asiat kääntyivät näin päin. Kahden biisin mittainen sinkku julkaistiin itse asiassa jo kesällä, mutta ei nyt takerruta pikkuasioihin, vaan annetaan musiikille tilaa.

Kummassakin kappaleessa laulumelodia kulkee vahvana, selkeiden ja positiivisia tunteita täynnä olevien vokaalien pulputessa keväisen puron lailla. Eikä tässä ole kyse mistään tulvamaisesta salamaryöpystä, vaan täsmälleen sopivasta virrasta, jossa ehtii nauttia maisemista ja keskittyä itse matkantekoon. Verkkaisempi Vedenjakaja pelaa lapsuuden nostalgialla, mutta osaa pysytellä kaukana äitelistä soundihetteiköistä. Mistä haaveilemme, mitä meri meille merkitsee ja miten se jakaakaan asioita. Astetta keveämpi Viilee tuuli löytää myös itsensä veden ääreltä, mutta päästessään säkeistöön laulun ja koskettimien vuorovaikutus nostaa biisin aivan uudelle tasolle. Kaunista ja elämän parempiin hetkiin nojaavaa tunnelmointia, joka ei kuitenkaan jää seisomaan paikoilleen. Koskettimia kuullaan paljon, mutta vahvat vokaalit kantavat toisinaan isoksi äityvää pakkaa ongelmitta.

Mika Roth

Mopo: MOPO10
We Jazz Records

Nytkö se Mopo on karannut lopullisesti käsistä? Kymppivuotisiaan juhliva trio kun antaa palaa uudella kolmen biisin mittaisella pikkulevyllään, kuin ei koskaan aiemmin. Tai siis, ovathan saksofonia ykkössoittimenaan pitävä Linda Fredriksson, mm. basson varressa taituroiva Eero Tikkanne ja rytmi/konehuonevastaava Eeti Nieminen ennenkin osanneet irrotella, mutta elektronisen lisän myötä Mopo tuntuu syntyneen uudelleen.

Avauksena soiva A Night in Zetor humisee, pärisee ja kolisee ennemminkin jossain Berliinin öisillä kaduilla kuin Helsingin juottoloissa ja Jauzaa jatkaa matkaa syvemmälle yöhön, sen ääniin ja päivämaailman alapuolella sijaitseviin paikkoihin. Näistä etenkin jälkimmäisellä ambientin ja elektronisen avantgarden vapauttava kosketus on vavahduttavaa, ja silti tunnistan yhä ’vanhan’ Mopon kummassakin kappaleessa. Tavat ja keinot ovat aikojen virrassa muuttuneet, mutta sielu on yhä sama vanha ja mahdollisesti jonkin verran viisaampi. Biisitrion täydentävä Die Mopo on sisaruksiaan kevyempi, hilpeämpi ja kenties jopa tanssilattioille sopiva kummajainen, jolla Mopo svengaa ja loihtii pieniä ihmeitä. Kyllä tässä nosteessa kelpaa suunnata kohti toista vuosikymmentä.

Mika Roth

NIINA: Nights EP
Soundhill

Miltä yö ja yön äänet kuulostavat? Tuohon kysymykseen on esitetty populaarikulttuurin eri ilmenemismuotojen puolilta useita mielenkiintoisia vastauksia, joista osaa voi kutsua ongelmitta klassikoiksi. Debyytti EP:n julkaissut NIINA on omaa yösoundiaan etsiessään tukeutunut saatesanojen mukaan mm. David Lynchiin ja Drive-leffaan, sekä tietysti 80-lukuun, tyylilajin osuessa lähemmäs popin modernin ja elektronisen laidan auringonlaskua.

Kuuden biisin mittaiselta EP:ltä löytyykin melkoinen iskupari, kun hieman uneliaamman alun jälkeen Over You ja Rome & Paris napsahtavat tummasävyisinä, kohtalokkaina sekä äärimmäisen tarttuvina keskelle maalitaulua. NIINAn virtaviivainen ja elektronisesti jalostettu musiikki osaa kieltämättä kietoutua kuulijaan ja vaikka Pink Skies on tunnelmallisempi numero, voi kiekon sulkevasta kappaleesta aistia myös em. sisaruksista tutun vastustamattoman vetovoiman.

Näiden kappaleiden kuunteleminen saa pohtimaan kuin varkain avaria maisemia, öisiä kaupunkien silhuetteja ja nähtyjä elokuvia, joissa mittaviin maisemiin istuvat äänet ovat lähes yhtä merkittäviä kuin itse kuvat. Nights EP onkin siitä mielenkiintoinen kokonaisuus, että se antaa eri tilanteissa niin kovin paljon eri asioita, pysyen alati mystisenä ja kiehtovana. Ja se on melkoinen saavutus debyytti EP-levylle.

Mika Roth

Nina Kaitaranta: Soitellaan
Kaita Records

Tamperelainen Nina Kaitaranta on kasannut ympärilleen suomenkielistä menevää ja orgaanista popmusiikkia esittävän yhtyeen, joka oli kelpo vauhdissa jo alkusyksyisellä Soitellaan-sinkulla. Nyt sinkku on saanut kaverikseen kolme muuta raitaa, joista on kasvanut samanniminen EP-levy.

Kaitarannan tarinoissa kolmekymppinen nainen etsii paikkaansa, rakkauttaan ja vastauksia elämän suuriin ja pieniin kysymyksiin, eikä siinä säästytä tietenkään kolhuilta ja kuopilta. Em. Soitellaan osasi yhdistää aikalinjat ja viedä kuulijaa kuin huomaamatta, mutta EP:n vahvin lenkki on mielestäni Siitä on jo vuosia, jossa oleellinen on tiivistynyt alle kolmeen minuuttiin. Rakkauden mutkikkaita kuvioita ristipistellään nytkin, menneen loistaessa nostalgian kultaisessa iltavalossa ja bändi soundaa siinä samalla todella groovikkaalle. Lähempänä nykyhetkeä Aamuöisin töksäyttelee ja tönii tekstillään, mutta rakkaudestahan se hevonenkin tunnetusti potkii.

Soitellaan on elämänmakuinen ja pakottoman tuntuinen paketti, jolla Kaitarannan kappaleet nousevat yksi toisensa jälkeen siivilleen. Ongelmia on jonkin verran sovitusten saralla, etenkin kun mielenkiinnon ylläpitäminen tuottaa pulmia yleensä viimeisellä minuutilla, mutta kokonaisuus kääntyy kuitenkin plussan puolelle.

Mika Roth

Reetta Hotti: Versot
Eclipse Music

Reetta Hotti on debyytti-EP:nsä julkaissut artisti, jonka folkahtava indiepop on harmonista ja suorastaan runollisesti esitettyä. Hotti on saanut studiossa avukseen joukon soittajia, mutta enemmän tässä on nähtävästi kyse sooloartistista kuin mistään virallisesta yhtyeestä.

EP:n neljä raitaa tarjoavat neljä hyvin erilaista kulmaa ja näköalaa Hottin musiikkiin. Kiekon avaava Se, joka sai kukoistamaan ja ankkuriraita Se, joka täytyi unohtaa lähtevät rohkeasti seilaamaan folkin satamista ambientin arvaamattomille ulapille. Ensinnä mainittu orgaanisemmin ja jälkimmäinen taas eeppisemmin, eikä kumpikaan kehityslinja ainakaan vähennä kokonaisuuden unenomaisuutta. Se, jota oli vaikea tunnistaa on biisinipun pisin ja reippaimmin jolkotteleva siivu, jonka jälkimmäinen puolisko muuttaa pelisäännöt ja lähtee viimeisellä minuutillaan vielä yhteislauluun koko bändin soittaessa leveästi ja isosti. Folkein ja rennoin raita on puolestaan Se, jonka annettiin jäädä taa, joka on lähinnä nainen & kitara -ilmaisua.

Tässähän näitä versoja on, ja jokainen niistä vaikuttaa mitä lupaavimmalta.

Mika Roth

Ruminaatio: Ampukaa hullut koirat / Bella Ciao / Vuokses tekisin mitä vaan
Pomppu Records

Ruminaatio jätti itsestään kevään korvalla jäljet, kun tylyä hardcorea rypistelevän duon musiikki sai pohtimaan niitä rajoja, jolloin musiikki ensinnäkään syntyy ja saa muotonsa. Tuoreen kiekon kansikuvan perusteella väki on tuplaantunut ja samalla musiikillinen tyyli on ottanut vahvan loikan aivan uuteen suuntaan.

Tai uuteen ja uuteen, suomirockin selkäpuolellahan tässä hääritään ja punk sekä uusi aalto ovat tiukasti kainalossa, etenkin niissä kohdin kun iän ikuinen Bella ciao saa uudet hc-vaatteet niskaansa. Hämmennyksen valtaan kaltaiseni arviosedän sai myös biisikolmikon sulkeva Vuokses tekisin mitä vaan. Missä kulkevat satiirin ja ironian rintamalinjat, ja ollaanko tässä nyt tekemässä kunniaa vai nostamassa keskimmäistä sormea suomalaisen rockiskelmän kuppikunnille?

Ruminaatio ei tietenkään selitä tekemisiään, eikä anna mitään valmiiksi pureskeltuja vastauksia vaan jättää vastuun kuulijalle. Mitä siis jää lopulta käteen? Ampukaa hullut koirat on mainio punk-ralli, jonka suuntaan kannattaa jatkaa rakentamista. Coverit ovat aina covereita, eikä pelkkä vitsi kanna kokemusteni mukaan kovinkaan pitkään, joten jäädään odottamaan Ruminaation muodonmuutoksen täydellistä valmistumista.

Mika Roth

Snowed Out: Wall of Mountains
Medley Illegal Records

Helsinkiläinen Snowed Out verhoutuu keikoillaan kuuleman mukaan kaapuihin, mutta jo heinäkuussa EP:nsä julkaissut yhtye ei tunnu kaveeraavan ainakaan viikatemiehen seurassa. Kohtalokkuutta on silti mukana, sillä uskoohan muutamassa muussakin liemessä koeteltu duo niin 80-luvun uusromantiikkaan kuin seuraavan vuosikymmenen brittikitarapoppiinkin. Sitten heinäkuun yhtye on päätynyt jo valmistelemaan seuraavaa EP-levyä, mutta tämä kolmen biisin maistiainen on edelleen myös ajankohtainen, sillä aikaero 80- ja 90-lukuihin on osapuilleen sama.

Wall of Mountains rämistelee kevyesti ja ehkä tarpeettomankin jenkki-indiesti, mutta Panic onkin sitten suora laukaisu ylänurkkaan. Aurinkoisessa kitarapopissa kuin on vähintäänkin yksi hyppysellinen murheetonta ja nuorta The Curea sekä toinen moinen kaupallisinta New Orderia. Enkä näe markkinavoimia tässä yhteydessä pahuuden voimina. Erinomaiseen sisarukseensa verrattuna End of Transmission on puolittainen tolppalaukaus, mutta eiköhän tuokin voida laskea kimmokkeen kautta maaliin osuneeksi, vaikka sovitusta parsittaessa palaset ovatkin jääneet irvistelemään. Seuraavaa EP:tä siis odotellessa.

Mika Roth

StoneSoul: 2nd to None

Muistan yhä rouheaa ja rupista rockmetallia soittavan StoneSoulin, vaikka bändin Misery EP:n arviosta on kulunut pian jo viisi vuotta. Niinpä ilahduin aidosti ja täydestä sydämestä, kun ryhmän uusi julkaisu kopsahti boksiin.

Rupista ja rumankomeaahan herrain rutistelu on edelleen, vaikka Forgotten Boyn kurveihin on lisätty ruosteen alle koskettimia ja melodisuus on yhä yksi tärkeimmistä ohjenuorista. Sinkkunakin julkaistu Aftermath iskee metallisemman vaihteen silmään, mutta vaikka aggressiokerroin loikkaa pilviin on kaikelle meuhkaukselle syynsä: maailma ei makaa kovinkaan kummoisesti tällä hetkellä. Joukon ainoa alle neliminuuttinen avaa kieltämättä uusia uria ryhmälle, mutta omaan makuuni soiselle southern rockille löyhkäävä Dead Sun maistuu ehkä sittenkin herkullisemmalle.

2nd to None yhdistää mennyttä, nykyistä ja kaiketi hieman tulevaakin, mutta soppa maistuu kuitenkin pelkästään ryhmälle itselleen. Tässä painoluokassa harva orkesteri saa soittonsa rullaamaan näin vastustamattomasti, joten otsikko on perusteltu.

Mika Roth

Lukukertoja: 4314