Sinkut - Kesäkuu 2020
Antro: Immuuni
Antromeda Music
Tummanpuhuvan konemusiikin tanssittavammalla laidalla sangen mainiosti viihtyvä Antro kärsi rakkauden loputtomasta asemasodasta pari kuukautta sitten, kun Déjà Vu -sinkku taustoitti ongelmallista parisuhdetta. Samat probleemat ovat myös uuden sinkun ytimessä, jos itse kappale onkin askeleen verran lähempänä modernin tanssipopin valtavirtaa.
Immuuni kertoo jo sisuksestaan kuolleen rakkauden painosta, kun se menneiden päivien rakas tahtoo tunkea itseään myös nykyhetkeen, eikä lue edes suoria torjuntaviestejä. Kuinka siis löytää immuniteetti kaikelle negatiiviselle, etenkin kun omakaan sydän ei tunnu enää tietävän joka hetki, että mitä oikein haluaa ja mitä ei. Avara äänimaisema on hallimainen, rytmipuoli purskahtelee sykäyksittäin, akustinen kitara koristelee hieman tiloja, mutta kaiken ydin on jälleen Antron sydänsuruissa marinoitu laulu. Mielenkiintoinen sinkkuvalinta.
Mika Roth
Crimson Peak: Heavy Heart
Texicalli Records
Tämän sinkkukoosteen rauhallisimmasta numerosta vastaa yllättäen helsinkiläinen poprock-ryhmä
Crimson Peak, jonka taholta olen tottunut odottamaan hieman sähäkämpää menoa. Viime vuonna ilmestynyt
Come Alive -sinkku on mielestäni edelleen yksi täydellisimmistä korvamadoista, joihin olen muutaman vuoden sisällä onnekseni törmännyt.
Myös Heavy Heart on sydäntä pakahduttava ja rintaa kaihertava kappale, mutta nyt äänessä on oikeastaan vain naisvokalisti ja erittäin hitaasti ja niukasti soitetut koskettimet. Alussa kuullaan lokkien kirkumista ja vaimeita aaltojen ääniä, jotka nopeasti väistyvät vokaalien tieltä. Taustalle ilmestyy matkan varrella toki muitakin soittimia, mutta fokus pysyy vokaaleissa sekä koskettimissa, jota kaikki muu hienovaraisesti tukee ja kehystää. Tämän kappaleen tärkeimpiä nuotteja ovatkin ne, jotka jäävät soittamatta, jos nyt lyhyt banjo-osuus ja slide-kitaran (?) vinkaisut vain tehostavatkin kaipuun ja kaihon voimia.
Mika Roth
Delta Enigma: Waterfall
Grey Beton Records
Delta Enigma on oivaltanut jotain oleellista suomalaisesta psyykeestä: merkittävä osa meistä ei kaipaa onnellisen siirappisia rakkaustarinoita, vaan rakkauden karvaita surusanomia. Parhaillaan
Two Shadows esikoispitkäsoittonsa parissa työskentelevä rockryhmä on jo aiemmin julkaissut useita musiikkivideoita, sekä ainakin yhden EP-levyn, joten aivan pystymetsästä herroja ei ole napattu putousta laskemaan.
Waterfallin merkittävin voimavara on sen kaihoisa melodia, jota naitetaan yhteen niin raskaisiin rock-kitaroihin, kuin kovasti ysäriltä tuoksahtaviin koskettimiinkin. Lopputuloksena on katedraalin korkuinen äänivalli, mutta onneksi
Vin Valentinon lauluääni ei hautaudu paasien alle. Bändi lupaa soundaavansa samaan aikaan elegantilta ja synkältä, kauneutta ja tuoreutta kuitenkaan unohtamatta. Suuret sanat pystytään kuitenkin kattamaan ainakin tällä partybanger-sinkulla, joten pistää veden virtaamaan alas Niagaran kokoisesta putouksesta. Mukana on kiistatta goottimetallin kromisempaa päätä, mutta sillekin on aina tilausta näissä maisemissa.
Mika Roth
Denominate: The Chain
Inverse
Denominate on oululainen progressiivista ja murskaavan raskasta death metalia soittava kokoonpano. Ikää vuonna 2009 perustetulla ryhmällä on jo sen verran, että lastentaudit ovat taakse jäänyttä elämää. Vuonna 2014 julkaistu debyytti-EP on saanut sittemmin jatkoa, ja The Chain on ensimmäinen lohkaisu tulevalta toiselta pitkäsoitolta.
Lähes seitsemän minuutin virstanpylväälle ulottuva The Chain on tämänkertaisen sinkkukoosteen mittavin numero, mutta temponsa puolesta raita ei todellakaan ole sieltä hitaammasta laidasta. Tulevan albumin avauskappale on toisaalta sen lyhin numero, joten progeilut todellakin taittuvat tältä ryhmältä. Tyylillisesti kunnianhimoinen kappale kurkottelee niin äärimmäisimmän metallin, kuin ilmavan progerockinkin suuntiin, painopisteen levätessä tosin raskaammassa punnuksessa. Kappaleen massiivisuus tekee sen hahmottamisesta aluksi haastavaa, joten tulevan konseptialbumin järkälemäisyys tullee olemaan julmaa luokkaa.
Mika Roth
haapoja & illmari kollektiivi: Huomeneen
haapoja & illmari kollektiivi on uutta kansanmusiikkia räppiin ja laajoihin äänimaisemiin yhdistelevä yhtye, jonka innovatiivisesti luotua musiikkia on kutsuttu osuvasti myös folk-räpiksi. Ryhmä julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2015, minkä jälkeen marginaalit ovat vain avautuneet entisestään. Nyt horisontissa siintää jo kolmas pitkäsoitto, jonka ensimmäiseksi sinkuksi on valikoitunut Huomeneen-raita.
Folkin saralla rajat tuntuvat nykyisin kadonneen lähes täysin, mutta niinhän kulttuurin kuuluisikin kehittyä, ettei tässä kaikki päädytä tönöttämään lasivitriineihin kuivettunut virne naamalla. Lähes viiden minuutin mittainen biisi kulkee rauhallisena, mutta seesteisen pinnan alta paljastuu vahva syke. Rahdun alakuloinen äänikuvio jauhaa vokaalien alla, joissa
Amanda Kauranne vetää korkealta ja illmarin räpit yhdistyvät Haapojan lauluun. Näin syntyy hienosyinen kudos, jota rikastetaan elävillä soittimilla aina jouhikosta ja harmoonista lähtien, sekä modernilla konevoimalla. Led-valaistu tulevaisuus kohtaa eloisan kulttuurimaiseman, maailma muuttuu ja silti seuraava päivä on edelleen meille yhtä suuri mysteeri kuin aikojen alussa.
Mika Roth
Henri Flame: Falling
Tamperelainen
Henri Flame jatkaa tasaisen vahvaa työtä, julkaisten joka vuosi uuden sinkun. Ketju on nyt kolmen biisin mittainen ja siinä missä viimevuotinen
Heavenly Sky oli über-raspisella laululla maailmaan saatettu rock-balladi, on Falling suoremmin mutkiin syöksyvä hard rock siivu, jossa tallaa pidetään kroonisesti lähellä pirssin permantoa.
Slovarit on siis slovaroitu ja Falling käy asiaan jo muutaman sekunnin jälkeen. Flamen persoonallinen ja hyvällä tavalla käheä laulu saa rinnalleen rankasti tykittävän rock-bändin, mutta kaasuttelujen lisäksi sekaan sujautetaan pari suvantokohtaa. Tietenkin tämä ”hiljaa/lujaa” -kaava on tuttu jo lukemattomista muista biiseistä, mutta nyt soundit, sävelet ja etenkin sovitus napsahtavat kohdilleen. Sähkökitara on soolosoitin ja kunkku, mutta tilaa löytyy myös akustiselle kepille ja näin äänimaisema on rikas, syvä sekä lämmin. Kierrokset nousevat, joten ehkäpä seuraavaa sinkkua ei tarvitse odottaa vuoden 2021 puolelle asti.
Mika Roth
Hulk Wasabi: Darkness Is Us (Sigurd Lapveteläinen remix)
Hulk Wasabi julkaisi alkuvuodesta
Uncle Badass – Songs for the Nephs -albumin, joka sai rupisen lo-fi rockin ja hilpeän lo-fi popin kukkimaan vähintäänkin yllättävin värisävyin. Hilsehän siinä pöllysi allekirjoittaneellakin, kun kotikellarissaan viihtyvä äänialkemisti loi sekoitteitaan. Nyt työn alla on kuuleman mukaan
Ted Bundy Goth Opera niminen teemalevy, jolta on nyt lohkaistu sinkku.
Darkness Is Us (Sigurd Lapveteläinen remix) on varustettu videolla, jolla itse arkistojen kätköistä kaivettu Bundy pääsee esittämään näkemyksiään. Hulkille ominaisesti raskain materiaali kohtaa kevyen toteutuksen, mutta onneksi lo-fi/no-fi -kikkailut ovat nyt mausteita, eivät se pääjuttu. Vokaalit luovat itse asiassa toimivia pop-koukkuja, eikä edes väreilevä tausta riko taikaa, kun pimeyden ytimeen poraudutaan yhä syvemmälle, syvemmälle ja syvemmälle. Uskomatonta kuinka paljon painoa voi ladata alle kolmeen minuuttiin, vieläpä näennäisesti heppoisin elementein. Hulkilla on juuri nyt soundisormi mitä vihrein, joten olkaa varuillanne.
Mika Roth
Hurja Halla: Kuura
Hurja Halla on helsinkiläinen duo, joka kuvaa musiikkiaan nordic folkiksi. Sellisti
Liisa Haapasen ja multi-instrumentalisti
Janne Ojajärven muodostama yhtye luo persoonallista folktranssia tällä raidalla lähinnä munniharpun ja sellon voimalla, mutta kokeellisen luonteensa ansiosta Hurja Halla ei turhaan rajoita itseään tai tekemisiään.
Alle kolmen minuutin mittainen instrumentaaliraita kulkee pitkin pellon laitaa kuin nuori peura, askeleen ollessa keveän ja mielen virkeän. Saatesanoissa maalaillaan tilannetta, jossa keskiaikaiset juomingit ovat päässeet kunnon vauhtiin, mutta vaikka tempo on kiivaanpuoleinen ja sävelet tuntuvat kulkevan eräänlaisissa kehissä, näin itse suljetuin silmin laajoja luonnonmaisemia, viljavia laaksoja sekä koruttoman kauniita rantaviivoja. Ovatko puut kuurassa, vai tuvan pienet ikkunat – vai onko kuura vain mielikuvituksen tuotetta? Ken tietää, mutta vapaan folkin kainalossa kelpaa liitää halki maisemien – tai niiden juominkien. Luvattua pitkäsoittoa odotellessa.
Mika Roth
Kauko Röyhkä: Rakas pikkuveli
Svart Records
Kauko Röyhkä ei ole viime vuosina juuri sinkkuja julkaissut, mikäli ne pari
Bootsin kanssa pyöräytettyä digisinkkua jätetään laskuitta. Niinpä oli yllätys, kun vanha kultakynä kuljeskeli vastaan sinkkupinossa. Toinen mojova yllätys on biisin muoto: onko tämä nyt jotain modernia retroa bossanovaa jyrkällä twistillä, vai mistä on oikein kyse?
Rakas pikkuveli svengaa komeasti, mutta samalla hieman kuin verhojen takana tai naapurin puolella. Biisin pidätelty soundipuoli saakin veden herahtamaan kielelle ja Röyhkän laulu, sekä sitä kehystävät puhaltimet, piirtelevät kiusoitellen kuvaa, joka tuntuu heijastuvan pinnoista toisille ja kolmansille. Usvaista, epämääräistä, vihjailevaa ja mystistä, eikä Röyhkän ole tarvinnut edes luopua maneereistaan nahkaansa luodessaan. Tekstin yksinkertaisuus voitaisiin tulkita laiskuudeksi, ellei kyseessä olisi itse mestari: hän joka saa pizzerian mainoksetkin hohtamaan ylimaallista taikaa. Uusi bändi,
Mikko Hellström (basso),
Roberto Lanz (rummut) ja
Janne Riisiö (perkussiot), on rautaa, joten jään odottamaan innolla jatkoa.
Mika Roth
Lidian eka rodeo: Pidä hyvänäsi, Jolene
NXVX
Lidian eka rodeo on
Cassandra Arrow'n (
Sannis Sundström) Ja
Miranda Eaglen (
Mirva Uotila) kesällä 2019 perustama kantriduo, joka on valmistelemassa ensimmäisen EP-levynsä julkaisua. Siinä missä kantrin parissa tuopit tahtovat olla puolityhjiä ja niihin yleensä pillitetään, on Lidian eka rodeo hypännyt aivan toisella mielellä satulaan.
Pidä hyvänäsi, Jolene on viittaus
Dolly Partonin klassiseksi laskettavaan
Joleneen, jossa voimaton nainen vain toivoo, ettei hänen miestään viekoiteltaisi pois. Se oli kuitenkin silloin ja moderni kantrinainen voi todeta, että pidä hyvänäsi jos moinen äijänroikale ei ymmärrä nähdä lähemmäs. Oma arvo siis tunnetaan ja vaikka biisissä kaiho kaikuukin, nostavat nimenomaan lyriikat se aivan toiselle tasolle. Ilmavassa biisissä on tilaa kuin preerioilla konsanaan, mutta silti kaikkea yhdistää lämpö ja hellyys, joka kumpuaa vokaaleista ja akustisista soittimista.
Mika Roth
Linkopii: Ollaan hiljaa
Luova Records
Roisia rokkia rennosti roiskiva
Linkopii esitti viimekesäisellä
splittilevyllä asiansa niin suomeksi kuin englanniksi. Nyt esiintymiskieleksi on valittu onnekkaasti suomi, sillä ensimmäisellä kotimaisella ryhmä tuntuu olevan astetta paremmin sisällä pelissään. Ryhmä on julkaisemassa jossain vaiheessa myös pitkäsoittoa, mutta nykyisessä maailmassa tuokin julkaisupäivänmäärä on yhä usvan peitossa.
Ollaan hiljaa -kappaleessa yritetään nostaa esiin sitä, kuinka joskus on vain parempi nauttia tilanteesta ilman sen kummempia korulauseita. Samaa henkeä voi aistia myös soitosta, jossa rämisevän pinnan alla päämelodia saa olla suhteellisen rauhassa. Alle kolmen minuutin mitassa vauhti on huima, mutta silti biisiä kuunnellessa on fiilis, että tässä painaudutaan ihanan pehmeään ja sopivan upottavaan penkkiin kiireettä. Ennen tulevaa
Lanteet-albumia on luvassa kuuleman mukana vielä pari muutakin sinkkua, joten kesä vaikuttaa mitä lupaavimmalta tältä kantilta tarkasteltuna.
Mika Roth
Litku Klemetti: Topsipuikolla aivoon
Luova Records
Toisinaan silmät lukevat jotain, mitä aivot eivät vain suostu prosessoimaan parilla ensimmäisellä yrityskerralla. Kuten esimerkiksi se, että
Litku Klemetti on siirtynyt discon puolelle – siis mitä? Litku on äänitellyt yhdessä
Pekka Tuomen kanssa kuuleman mukaan discoa pitkin vuotta. En julistaisi Litkua silti ainakaan vielä Suomen
Donna Summeriksi, vaikka kipaleen tahdissa voi toki tanssia. Sen kulmat ovat näet outoja ja peilipallojen pinnat litkumaisen vääristyneitä – onneksi.
Topsipuikolla aivoon on mitä selvimmin koronaeristyksestä syntynyt kappale, joka pohtii himassa junnaamisen karmeutta. Artistille ominaisesti sinkkubiisi survotaan alle kolmen minuutin mittaan, jolloin kaikki tuntuu alati kaatuvan niskaan. Kertoja painii samaisten seinien kanssa ja kipuun haetaan lievitystä entistäkin suuremmasta kivusta. Syntetisaattorit pulputtavat ja kilkuttavat, rumpukone naksuu ja koskettimet äityvät jopa pieneen maalailuduuniin. Lo-fi pelastaa paljon, mutta ehkä sittenkin kilkuttavaa kosketinkuviota olisi pitänyt hyödyntää julkeammin? Kesäinen ja hitikäs, joten onko tämä nyt sitten kesähitti?
Mika Roth
Martti Servo & Napander: Plits, pläts!
Texicalli Records
Liekö pohjoista sinnikkyyttä ja loputonta sisua kasvattava suopotkupallo saanut aiemmin kovinkaan monia muusikoita innoittumaan, mutta ainakin
Martti Servo & Napander avaa uuden kesän jaloa lajia ylistävällä numerolla. Plits, pläts! on siis ylistys raskaalle urheilulajille, mutta biisin muoto on napandermaisesti mitä kepein.
Plits, pläts! sanoo suo ja biisi potkitaan hetteikköjen keskeltä maaliin reilusti alle kahdessa minuutissa. Tuohon olympiahenkeä uhkuvaan suoritukseen saadaan sisällytettyä myös mielenkiintoinen vierailu, sillä kipaleen puheosuuden hoitaa selostajalegenda
Bror-Erik ”Bubi” Wallenius, joka myös puoltaa lajin pääsyä Olympiakisoihin. Hassuttelu on hauskaa, mutta tosiasia on myös se, että Servon sävellyskynästä on kirvonnut jälleen yksi hanakasti tarttuva pikkuhelmi, jonka nappisyöttömäisestä sovituksesta koko ryhmä ansaitsee syvimmän kumarruksen.
Mika Roth
Miika Mattila: Ainakin mä rakastin sua
Miika Mattila on suomenkielistä ja isosti soivaa iskelmäpoprockia esittävä artisti, joka on aiemmin kiertänyt cover-bändin kanssa. Soolouralla Mattila luottaa kuitenkin alkuperäiseen materiaaliin ja neljännellä sinkulla palaset tuntuvat loksahtelevan jo lupaavasti paikoilleen. Myös debyyttialbumista on puhetta, mutta nykymaailman myllerryksissä mitään tarkkaa julkaisupäivää pitkäsoitolle ei ole vielä tiedossa.
Ainakin mä rakastin sua -kappaleessa kertoja katsoo taaksepäin onnen päiviin, jotka lienevät lopullisesti ohitse. Mutta jos jokin tuo lohtua niin ainakin se, että tunteet olivat aikoinaan aitoja, suuria ja lahjomattomia. Säkeistöt tarinoidaan hiljaa, vähäeleisen elektroakustisen paletin pysyessä kapeana, ja kertosäe soitetaan pellit auki, jolloin vain taivas on rajana. Juuri kertsin nostovoima ja päälauseeseen ladattu tunnemyrsky kohottavatkin biisin kauas tavanomaisen yläpuolelle.
Mika Roth
Olivera: Tomorrows
Playground Music
Depeche Mode muisti jo 80-luvulla juhlia huonojenkin päivien loppua, sillä vain siten voi päästä kohti seuraavaa mahdollisuutta.
Olivera on hieman samassa pisteessä, sillä Tomorrows-kappale kertoo ymmärtääkseni juuri kiville menneistä päivistä, joiden parhain puoli on niiden loppu. Henkilökohtaisesti Oliveralta jäi tänä kesänä väliin mm. Provinssin esiintyminen, mutta mitä ihminen muutakaan voi kuin odottaa tulevalta jotain parempaa, vaikkapa huomiselta.
Napakka pop-biisi kulkee tutuilla raiteilla, eli kertosäkeessä Olivera pääsee revittelemään kunnolla. Rytmipuoli paukuttaa pienellä etno-kulmalla antaen kokonaisuudella ryhtiä, ja parin minuutin kohdilla väliosassa soolosoittimena toimii orgaaninen laulu, mikä on myös osoitus ensiluokkaisesta sovitussilmästä. Popin rajoja koetteleva numero kasvaa loppua kohden, sisimmän kehän pysyessä kuitenkin samaan aikaan intiimin pienenä. Myöhemmin tänä vuonna on luvassa uusi EP-levy, jolla on kova työ ylittää
Life is a Blooper Realin korkealle nostattama rima. Huominen kertokoon kuinka lopulta käy.
Mika Roth
Otos feat. Suvi Isotalo: Hiekkamyrsky
Texicalli Records
Otos iski mielestäni keskelle häränsilmää keväisellä
Vaikka tapahtui, mitä tapahtui -sinkullaan. Toki pidin vähäeleisestä ja popahtavasta melankoliapalasta jo tuolloin, mutta upean apean raidan tehot ovat olleet tuon jälkeen vain nousemaan päin. Samanlaista kehityskaarta lupailee tuore Hiekkamyrsky, jolla kaksikkoa vahvistaa heleä-ääninen
Suvi Isotalo.
Aleksanteri Kuosan ja Isotalon äänten saumaton yhteensopivuus onkin se viimeinen pisara, joka kohottaa jo valmiiksi vahvan kappaleen ykkösluokkaan. Mikä on tuo lyriikoiden hiekkamyrsky, joka raivoaa öisin ja muuntaa maisemaa aina siihen saakka kunnes sateet saapuvat? Vastauksia lienee useampia, eikä yksikään niistä ole toisia oikeampi, mutta mitäpä moisella on väliä, kun melodia porautuu korvaan pysyvästi. Aika tuntuukin kiduttavan pitkältä, kun tässä pitää odotella syksyyn saakka debyyttialbumia.
Mika Roth
SA – Selvityksen Alla: Herkkä poika
Hyvällä nimellä päästään jo pitkälle, joten onko monimutkainen ja monitulkintainen sitten vieläkin parempi valinta? Näitä pohdin, kun kuuntelin
SA – Selvityksen Alla -ryhmän esikoissinkkua. Kajaanissa vuonna 2013 perustettu yhtye partioi rämisevän thrashin ja melankolisen suomimetallin niukasti kartoitetuissa rajametsissä omalla tyylillään.
Herkkä poika sijoittuu yllä kuvatulla linjastolla vielä selvästi lähemmäs kotoisia kontujamme, vaikka alussa Bay Arean -soundi kupliikin aivan pinnan tuntumassa. Suomenkieliset vokaalit kiskaistaan maisemaan melodisesti, huudon tukiessa takaa ja kun päästään kertosäkeeseen, niin johan on koukkua ilmassa kuin onkikisoissa konsanaan. Lyriikoissa käydään läpi suomalaisen perusjullin matka herkästä lapsuudesta ongelmaisen nuoruuden kautta aina katkeraan aikuisuuteen saakka. Pinnat vielä terävästä kitarasoolosta, jonka perään kuullaan komeaa tuplasoittoa. Kunnia siis
Iron Maidenille ja kotoisille esikuville, mutta hattua myös päästä toimivan biisin edessä.
Mika Roth
Sana: Hetkeekään
Sana on julkaissut viime vuosien aikana runsain mitoin materiaalia, mutta käänteentekeväksi luvuksi osoittautui viime vuoden puolella ilmestynyt
Pelkkää noppapelii -sinkku. Tuolloin uran alkupuolen kulmikas rap jäi taakse ja Sana ryhtyi laulamaan rohkeammin omalla äänellään. Alkuvuodesta julkaistu
Tuntematon seikkaili kahden maailman välissä, mutta Hetkeekään onkin sitten jo pitkä loikka kepeän popin kukkakedoille.
Mutta eihän tämä olisi Sanan sinkku, ellei mukana olisi jonkinlaista twistiä. Pirtsakka ja tarttuva poppis näet kertoo kohottavin soundein kahden ihmisen väistämättömästä erosta. Siitä katkerasta katkeamispisteestä, jossa kertoja on mieluummin yksin, kuin toisen kanssa enää hetkeäkään. Tämä kerrotaan laajoin draamapopin siveltimen vedoin, soundien vinkatessa silmää 50-luvun tyttöpopille ja seuraavan vuosikymmenen motownille. Todella yllättävä liike, mutta samalla raikas ja lukemattomia uusia mahdollisuuksia sisältävä päänavaus.
Mika Roth
Tuomo Vähä-Pesola (feat. Esa Eloranta): Ei sade sammuta
Tiedän vallan mainiosti, että tulin verranneeksi porilaista
Tuomo Vähä-Pesolaa jo alkuvuodesta ilmestyneen
Meeri-sinkun tiimoilta vanhaan kunnon
Chris Reaan, mutta nuo sanat on nyt pakko toistaa. Enkä lausu tätä mitenkään negatiivisessa mielessä, sillä herra Rea on mestarillinen melankolisten fiilisten rakentelija, jonka rauhallinen laulu ja helkkyvä kitara ovat jo itsessään käsitteitä.
Lämmin, leppoisa ja kesäinen on myös Vähä-Pesolan uusi sinkku, jolla vetoapua tarjoaa tällä erää
Esa Eloranta. Neliminuuttinen poprock-helmi kulkee kuin ilmapatjan päällä, töyssyjen, monttujen ja kolausten puuttuessa tyystin. Naistaustalaulut, tarkkaan harkitut pienet lisät kielisoitinten saralla ja huippuunsa hiottu tuotanto ovat tietysti kaikki arvokkaita lisiä, mutta kun niiden lisäksi itse sävellys ja sovitus toimivat kaikilla sylintereillä, voi jopa ohittaa lyriikoiden kepeyden.
Mika Roth
Äiti Heresia: Olen ratsastanut haamujen kanssa
Äiti Heresia on helsinkiläinen kvartetti, jonka musiikki osuu ’jotain muuta’ kategoriaan. Saatesanoissa mainitaan havumetsäfolk ja indierock, modernistakin puhutaan, mutta kyllä tässä nyt ollaan marginaalin marginaalissa, tai jossain alternativen alternativessa. Kuluvaksi kesäksi lupaillaan myös
Ruotomme ovat vääntyneet ajan saatossa -debyyttipitkäsoittoa, jonka materiaali ei voi olla kovinkaan iäkästä. Perustettiinhan Äiti Heresia vasta tämän vuoden puolella.
Aloitetaan siitä folkista. Biisin melodia kulkee vauhtiin päästyään iloisella poljennolla, vaikka vokalistien siivet viistävätkin läheltä maata. Valitteleva laulu istuu kuitenkin pirtaan, jossa tempo on terhakka ja takakontti täynnä suomalais-ugrilaista kaihoa. Sähköiset soittimet hilaavat kokonaisuutta lähemmäs popin ja rockin tiluksia, synien ja puhaltimien ripotellessa modernismin hippusia kaiken ylle. Keskikohdan reipas laukka ja kolmannen minuutin kohottelut rakentavat perustuksia, joilla laulu nousee hiljalleen yhä korkeammalle. Outoa, mutta hyvällä tavalla.
Mika Roth
Lukukertoja: 3782
