Sinkut III - Maaliskuu 2020
Antero Kerkkä: Pirun renki
Helsinkiläinen Antero Kerkkä on jo muutaman vuoden soolouraa luonut laulaja-lauluntekijä, jolle roots-musiikki toimii on selvästi se rakkaista rakkain voimavara. Neljännellä omakustannesinkullaan Kerkkä kulkee jälkeen Amerikan mystisillä raiteilla, tosin soratiet risteilevät usein kovasti suomalaisilta vaikuttavissa kulttuurimaisemissa.
Pirun renki kulkee miehen ja kitaran ohjastamina, vaikka taustalla soittaakin sähköinen bändi leppoisalla paineella. Fokus kääntyy sanoihin, joissa nykyajan ja menneiden päivien kirot nousevat kaupunkien ylle. Mitä nuo tuhkapilvet oikeastaan ovat ja tarkoittaako liukuhihna meidän omaa elämäämme, joka kulkee tehdashallin toisesta päästä kohti toista päätä. Kaiken takana saattaa vaikuttaa suunnitelma, aivan kuin palaset olisi asetettu jo ennakkoon paikoilleen tehdaspatruunoiden toimesta, tai pirun, mutta tuskin minkään hyvyyden voiman. Svengaava folkpoprokkis saa lopussa yllättäen tukea puhaltimista, jotka nekin ripotellaan musiikin ylle säästeliäästi, aivan kuin varoen. Hieno kappale, jonka eloisaa virtaa kuunnellessa toinen jalka lähtee napsuttamaan kuin huomaamatta lattiaa vasten.
Mika Roth
Aves: Doubt (feat. Lydmor)
Kieku Records
Helsinkiläinen
Aves sivelee elektroniseen poppiinsa nyt paksumman dreampop-kerroksen, kun pitkältä tauolta palannut ryhmä julkaisee toisen uuden sinkkunsa. Siinä missä viime vuoden lopulla ilmestynyt
Gem of the Ocean -sinkulla laulun hoiti islantilainen
Jófríður Ákadóttir, eli JDFR, on uudelle sinkulle vokaalit tarjonnut tanskalainen
Lydmor.
Yhteispohjoismainen yhteistyö onkin saanut biisin tumman ja notkean sydämen sykkimään myös kiivaasti trip hopin öisistä fiiliksistä. Kaiken toiminnan generaattorina on svengaava kulku, jossa rytmipuoli ja taiten ladotut äänikerrokset muodostavat vahvan mutta ilmavan rakenteen. Näin Doubt soi samaan aikaan jykevänä ja keveänä, äänten täyttäessä niille varatut tilat kustannustehokkaasti. Taustat elävät ja muuntuvat jatkuvasti, mutta päämelodia ja laulu sitovat kaiken yhteen pistämättömällä tavalla. Lyriikoissa viistetään myrkyllisiä suhteita, tosin mukavan positiivisella kulmalla. Kaikesta selviää, mikä on kelpo viesti koska tahansa.
Mika Roth
Avionin Prinssi & Tono Slono: Pummilla Tokioon
Slowknow Production
Teille, jotka pohditte näitä esiintyjien nimiä:
Avionin Prinssi & Tono Slono ovat tosiaan ne kaksi heppua SMC Lähiörotat -yhtyeestä, jotka antavat maajoukkueelle vauhtia matkalla kohti Tokion olympialaisia. Suomiräpin superjäljillä rullaillaan siis nytkin, eikä suksi lipsu kun renkaat pitävät pinnalla kuin pinnalla ja tyyli ei petä.
Pummilla Tokioon on
Chasing The Spot -projektille tehty kannatuskappale. Projekti kokoaa Suomen ensimmäisen skeitti-maajoukkueen ja koko matka ympäri maailmaan karsintakilpailuja tullaan myös dokumentoimaan. Toivotaan etteivät myrskypilvet pääse sotkemaan suunnitelmia. Itse biisi kertoo tietysti jo nimellään olennaisen, mutta vaikka skeittaus on mielletty alakulttuuriksi, on
JV:n tuottama biisi mitä virtaviivaisin elektro/räp-siivu. Kertsi tarttuu luonnollisesti kuin purkka lautaan ja räpit viskotaan rennolla otteella, vaikka aikaa kaikelle on alle kolme minuuttia. Ei muuta kuin hymyä huuleen ja sauna päälle, kyllä ne kisat sieltä tulevat.
Mika Roth
Deadglow: Escape
Deadglow on kitaristi
Simo Lukkarin sooloprojekti, joka tekee kunniaa niin grungen raskaamman sarjan mestareille kuin edellisen vuosikymmenen NWOBHM:n konkareille. Tältä siis kuulostaa, kun joku törmäyttää
Alice In Chainsin täydellä voimalla
Judas Priestiin, mutta kuinka piikkilankainen ja raskas hybridi lopulta toimii – vai toimiiko se ensinnäkään?
Viiteen ja puoleen minuuttiin venytetty Escape on raskaasti kahtia jaettu biisi, joka ampaisee lähtötelineistään kuin em. grungen jätti konsanaan. Biisistä jää kuitenkin puuttumaan musertava angstisuus, vaikka sähkökitaralla rouhennetut pinnat ovatkin riipiviä. Näissä kohdin melodisen metallin ja Judas Priestin perintötekijät ottavatkin vallan, minkä ansiosta lopputulos on virkistävän erilainen – parhaimmillaan suorastaan uudelta vaikuttava. Eli vastatakseni ensimmäisen kappaleen kysymykseen: kaava toimii kun raskaus ja melodisuus ovat löytäneet vastapainon, eikä biisissä nojata vain yhteen maailmaan. Pinnat vielä viimeisen minuutin progehetkestä, joka sai lattet läikkymään lattialle ensikuuntelulla.
Mika Roth
Fearrage: Dead On Arrival
Inverse Records
Eteläpohjanmaalainen
Fearrage rysäytti metallipanssarinsa voimalla piha-aidan läpi toissa vuoden lopulla, kun
Your Demise antoi thrash-vasaran laulaa. Tarina ei kerro pohjustaako tuore Dead On Arrival -sinkku mahdollisesti EP- tai jopa pitkäsoittolevyä, mutta kyllä tällainen turpasauna toimii yksittäisannoksinakin.
Dead On Arrival hyppää heti kättelyssä satulaan ja vokalisti-kitaristi
Juha Virkamäki osaa saattaa lyriikat ilmoille ensiluokkaisen rosoisella tavalla. Bändin soitto on jykevää ja tuhtia, mutta biisiin saadaan upotettua myös groovea. Etenkin keskikohdilla vallalle pääsevä väliosa rullaa kuin alamäkeen karkuun kirmannut teräsrekka täydessä lastissa. Hatunnoston ansaitsevat myös terävät soundit, tosin kitarasooloa olisi voinut nostaa rohkeammin kakun päälle, tai korostaa jotenkin muuten. Ei mitään vallankumouksellisen uutta, mutta murikat pysyvät kelpo liikkeessä kyllä näillä eväillä.
Mika Roth
Iris Bleu: Room And a Writer
Levy-pirtti
On helppoa todeta, että helsinkiläinen
Iris Bleu soittaa sielukasta musiikkia suurella sydämellä, se käy jo selville ensisekunneissa. Vaikka kyseessä on ymmärtääkseni vasta ryhmän toinen sinkku, ovat kaikki merkittävimmät palaset tipahdelleet jo paikoilleen. Yhtyeen vokalisti-laulunkirjoittaja
Iris osaa puhaltaa sanoihinsa hengen, jota neljä soittajaa kehystää, vahvistaa ja kehittää kukin tahoillaan.
Tasapaino ja rauhallisuus ovatkin avaintermejä, jotka määrittelevät osuvimmin Room And a Writer -kappaletta. Vokaalit asettuvat luonnostaan valokeilaan, joiden kanssa etenkin koskettimet käyvät hienovaraista keskustelua taustalla, ja maininnan ansaitsee myös säästeliäästi soitettu sähkökitara. Kappaleen melankolinen pohjavire on sanalla sanoen kaunis, mutta Iris Bleu ei sorru murheen kuoppiin, vaan tyytyy ainoastaan katselemaan niiden reunoilta avautuvia maisemia. Onhan tämä dramaattinen slovari, mutta upea sellainen.
Mika Roth
Jere Valkonen: Tuhat pimeetä keskiaikaa
Eclipse Music
Keskiaikaa pidetään yleisesti synkimpänä hetkenämme, joten kun tuota vainojen ja pimeyden aikakautta käytetään vertailukohtana, niin ainakin metaforassa on voimaa. Ilmavaa indiepoppia tällä kertaa esittävä
Jere Valkonen korostaa siis rakkauttaan äärimmäisin keinoin, mutta kyllähän kappaleen kertosäekin tarttuu kuin musta surma silloin aikoinaan.
Valkonen on myöhemmin tänä vuonna julkaisemassa debyyttialbumiaan, jolla tämän näytteen perusteella tullaan kuulemaan rohkeampaakin revittelyä. Tosin vauhdin nosto ei tässä tapauksessa tarkoita sitä, että biisin koukkuisuudesta pitäisi joustaa tuumaakaan. Tuhat pimeetä keskiaikaa kulkeekin moottoritiellään kuin huippuunsa trimmattu kilpa-auto, jonka kyydistä kelpaa ihastella ohitse kiitäviä maisemia. Ainuttakaan rumaa hallia, tai kaatunutta latoa et tule näkemään, mutta majesteetillisen ylväitä popvuoria ja folkrock-laaksoja sitten sitäkin enemmän.
Mika Roth
Liisa: Rewind
Liisa on helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä, joka luo folk- ja rock-vaikutteista indie-poppia. Aiemmin jo pari EP-levyä
Liisa & Dem Babies -nimen alla julkaissut Liisa on myös valmistautumassa julkaisemaan lisää materiaalia nimellään, mahdollisesti jo kuluvan vuoden puolella. Aiemmin ilmestyneet kaksi sinkkua saavatkin nyt ryhdikästä jatkoa, Rewindin sijoittuessa neidon tuotannossa rullaavampaan laitaan.
Liisa nojaa selvästi 70-luvun amerikkalaisen rockin iättömältä tuntuvaan kylkeen, soundien hehkuessa nostalgista, analogista lämpöään. Paljosta vastaavat myös vokaalit, laulaahan kappaleen Liisan kanssa yhdessä niin ikään jo monessa kokoonpanossa koeteltu
Jesper Anastasiadis. Kerrokselliset kitarat ja vokaalit antavatkin biisille samaan aikaan rönsyilevän ja reippaan muodon, tekstin pohtiessa ajan väistämätöntä kulkua vain eteenpäin. Tai niinhän me ihmiset ajan ainakin tällä hetkellä koemme, mutta muistot ovat aina tie taaksepäin ja tähänkin ikuiseen dilemmaan voi ottaa positiivisen kulman. Vanhojen kelailua rakentavalla tavalla, siis.
Mika Roth
Mirkka: Tuulet
Texicalli Records
Toisen pitkäsoittonsa julkaisuun hiljalleen valmistautuva
Mirkka on tarkkakatseinen laulaja-lauluntekijä. Tulevan albumin teemoina ovat kuuleman mukaan mm. elämän kipupisteet ja kaiken sattumanvaraisuuden tunne. Siinä missä viime syksynä ilmestynyt
Mun sydän on sun -sinkku pohti kaiken katoavaisuutta ja niin myös Tuulet puhaltavat menneen mukanaan armottomasti.
Kesä katoaa ikuisen syklin hammasrattaiston määräämänä aina seuraavan syksyn myötä, mutta kertoja on oivaltanut muistojen jäävän jälkeen. Kuinka paljon saamme niistä lohtua, on oikeastaan meistä itsestämme kiinni, ja tuo kaihomielisyys on osattu tuoda upeasti nuotein ja äänin esiin. Hiljaista, pohtivaa ja vaimeaa äänimaisemaa väritetään upeasti, kunnes viimeisen vajaan minuutin aikana koetaan se kohottava hetki, joka auttaa jaksamaan eteenpäin. Tämä on lämpöä ja lohtua säteilevää musiikkia, joka antaa voimaa etenkin näin vaikeina aikoina.
Mika Roth
Njet Njet 9: Taikuri
Eclipse Music
Ainakin allekirjoittaneen mielestä hieman oudosti nimetty
Njet Njet 9 on retrofuturistista jazz-musiikkia soittava helsinkiläinen yhdeksänhenkinen orkesteri. Vuonna 2015 toimintansa käynnistänyt instrumentaaliyhtye on ehtinyt niittää jo mainetta kotimaisilla estradeilla ja kolmatta pitkäsoittoa luvataan tulevaksi toukokuuksi. Taikuri on ensimmäinen sinkkulohkaisu kiekolta ja se käsittelee tietysti taikaa.
Mutta ennen kuin sanotaan sim sala bim ja hävitetään jotain pysyvästi, otetaan sen verran takaisin, että kyseessä on arjen kummallisista sattumuksista ja jokapäiväisistä ihmeistä innoittunut kappale. Tiedättehän: joskus valosäteessä tanssiva pölyhiukkanen voi tuntua toisesta maailmasta saapuneelta ihmeeltä ja pieni vingahdus jääkaapin ovesta voi vaikuttaa peilien takaa löytyvän taianomaisen todellisuuden kaukaiselta kutsulta. Mutta mistä tuo taika tulee? Onko se kokijassa vai kohteessa, vai leijuuko maaginen voimakenttä kaiken olevaisen ympärillä? Ken tietää, mutta saksofonien johtaessa kulkua ja muun bändin täydentäessä taikavarastoa, voi löytää oikeastaan mitä vain. Kaikki on piilotettu jazzahtavin nuotein hetkeen, sekunnin osiin ja ikuisuuteen.
Mika Roth
Nothing But Sunshine: Parade
Helsingissä vuonna 2016 perustettu
Nothing But Sunshine pääsi yllättämään viimevuotisella
White Lies EP-levyllään, jolla kitararockin ja synien yhdessä keittämä soppa maistui samaan aikaan tuliselle, persoonalliselle ja sopivan kitkerälle. Kanadalaisvahvisteinen yhtye palaa nyt alkujuurilleen, sillä Paraden työstäminen oli osaltaan synnyttämässä koko yhtyettä.
Aiempia versioita kuulematta voin heti ensi alkuun todeta, että tämä jättimäinen synakitararock-pyörre ei voisi enää juuri tätä kovemmalla voimalla vetää kuulijaa puoleensa. Vaikka raidalla on mittaa lähes kuusi minuuttia, tuntuu takaseinä tulevan aina aivan liian nopeasti vastaan, sillä vastahan tässä päästiin möyrinnän makuun kun pitäisi jo lopetella. Nähtävästi saksofonilla kiskaistu soolo ja rytmipuolen höyryveturimainen pusku luovat levottomuutta ja sellaista positiivista sekavuutta, joka saadaan kuitenkin järjestettyä riittävän tasaisin väliajoin. Paljon tapahtuu, runsaasti on omaksuttavaa ja silti kaikki on paikallaan. Kuinka helpolta kaikki kuulostaakaan, kun on vain riittävästi taitoa ja näkemystä.
Mika Roth
Olento Orchestral: Aurinko
Kaukaisu Music
Joskus tärkein osa kappaleesta on melodia, toisinaan riffi ja aina silloin tällöin myös rytmin poljento.
Olento Orchestralin uusin sinkku, Aurinko, on mielestäni mitä selvimmin rytmiinsä rakentuva pikku mestariteos, muita osa-alueita mitenkään väheksymättä. En tiedä miksi, mutta tällaisessa folkmaisessa juoksutuksessa on vain sitä jotain, joka muuttaa lyijyn kullaksi. Saatesanoissa todetaan osuvasti, että ryhmän luomasta musiikista puuttuu tyystin ajantaju, ja ajan kahleista vapautuminen on muutenkin uuden sinkkubiisin kantava teema.
Hitaana pyörteenä kiertävän rytmin reunalla kuullaan niin vierailevan
Salmun Deerin harppua kuin sähkökitaraakin, vokaalien ollessa ennemminkin ääneen lausuttua runoutta kuin mitään perinteistä ”
aavan meren tuolla puolen..” -maalailua. Hypnoottinen kulku kestää yllättäen päälle kuusi minuuttia, mutta ainakin omasta puolestani voisin viihtyä ikuisesti taivaalla kiertävän auringon alla huomattavasti pidempäänkin. Hieno kappale, jossa ajattomuus ja ajan rajallisuus tuijottavat toisiaan rytmin ylitse.
Mika Roth
Olivera: Hope
Playground Music Finland
Espoolainen laulaja-lauluntekijä
Olivera oli esillä Desibeli.netin sivuilla muutamaan otteeseen viime vuonna. Loppuvuodesta julkaistu
Life is a Blooper Real niputti mukavasti jo koetun ja samalla neidon pääosin elektroninen ilmaisu uskalsi luottaa aiempaa rohkeammin vokaalien voimaan. Sama kehitys jatkuu myös uusimmalla kappaleella, Oliveran sielukkaan laulun noustessa ansaitsemaansa asemaan.
Hope tasapainoilee tunnelmallisen slovarin ja nakuttavan menoraidan vaiheilla, säkeistöjen ja kertosäkeen välisen kontrastin toimiessa biisin toisena tukijalkana. Hope rakentuukin hyvin harvoista ja tarkoin valituista aineksista, eikä enempää tällä erää tarvita. Oikeastaan minkä tahansa lisääminen olisi luultavasti vain heikentänyt lopputulosta. Tekstissä Olivera kaipaa oikeaa läheisyyttä ja empatiaa, jotka tuntuvat katoavan someistuneessa maailmassa näennäisen kiireen ja hopun taakse. Uusi vuosi ja vuosikymmen aukenevat niin lupaavissa merkeissä, että jään innolla odottamaan Oliveran seuraavia äänitteitä. Ja muistetaan: aina on toivoa.
Mika Roth
Oona: Havanna
Hög Records
Viime vuonna pari sinkkua julkaissut
Oona jatkaa sinkkuketjuaan uudella raidalla, joka ehtii viivahtaa keittiöstä löytyvässä Havannassa. Tätä kirjoitettaessa ei ole tietoa koska ja missä muodossa uusi kappale tulee saamaan jatkoa, mutta jo kuullun perusteella Oona voisi vallan mainiosti julkaista ainakin EP-levyn. Tosin artistin kiireet TV- ja elokuvakameroiden edessä saattavat pitää hänet poissa pidemmistä studiosessioista, mitä täytyy pitää musiikin tappiona.
Ollaan kuitenkin tyytyväisiä siitä mitä saadaan ja Havanna on kieltämättä mitä kaunein pieni pop-kappale, joka ylistää tavallisen elämän pieniä iloja. Niitä nopeasti ohikiitäviä hetkiä ja lausuttuja sanoja, jotka jäävät mieleen ja joihin myöhemmin palaamme ajatuksissamme. Keveästi kääntyilevä kappale pohtii noita asioita, jotka kauempaa tarkasteltuna osoittautuvat loppupeleissä kaikkein merkittävimmiksi osiksi tästä ihmeellisestä palapelistä, jota kutsumme myös elämäksi. Biisin rytmi ja sanojen tapa hieman poukkoilla ovat oonamaisia, mutta sehän on tässä tapauksessa vain hyvä asia.
Mika Roth
Pihka Is My Name: Binaries
Ja sitten on aika astua pari askelta sivuun musiikin totutuimmista piireistä.
Pihka Is My Name on näet konemusiikkiprojekti, jonka keulakuvana ja tarinankertojana on animaatiohahmo
Pihka. Hän on pieni robotti, mielikuvituskaveri, jota ei enää tarvita. Tämä alkupiste nostaa tietysti projektin kuvallisen annin merkittävään asemaan, mutta kyllä äänetkin omillaan toimeen tulevat. Mainittakoon vielä, että Pihka Is My Name on läheistä sukua
Pihka ja myrsky -yhtyeelle, jonka lavea stadionpop lämmittää vielä vuosienkin takaa ainakin allekirjoittaneen luita.
Pihka on siis yksin, vaan ei yksinäinen tai toivoton. Hän lähtee seikkailemaan sellon pitkien nuottien soidessa ja valoa hohtavien koskettimien pirskahdellessa revontulten tavoin pohjoisen taivaan yllä. Suoranaista laulua ei kuulla, mutta hieman niitä muistuttavia synasoundeja kylläkin, ellei vokaaleja ole sitten muokattu reippaasti. Elektroninen pop on päivänpaisteista ja toiveikkuutta huokuvaa, suoranaisen eeppisyyden nostaessa Binariesin viimeisen kolmanneksen pikselipinoja kummasti.
Mika Roth
Punomo: Juokse vaan
Solina Records
Punomo on lavealti eteläisestä Suomesta kotoisin oleva yhtye, joka esittää rohkean retrohtavaa Amerikan musiikkia, esiintymiskielen ollessa ennakkoluulottomasti suomen. Henkselit paukkuvat siis polleasti, eikä puhe edes Motownista ole mitenkään katteetonta. Bändi on jo aiemmin julkaissut ainakin yhden seiskatuumaisen, ja aiempaa bändikokemusta jäsenistöltä löytyy vasemmalta sekä oikealta, joten kädet eivät tärise yhdelläkään tontilla.
Laulu ja rytmi edellä mennään korot kopisten ja sulkahatut heiluen jokaiseen mutkaan, torvien töristessä kuin
Sly & The Family Stonella konsanaan. Naislaulaja antaa afroamerikkalaisia juuria kunnioittaen tiukkaa palautetta biisin kohteelle, joka on itsekeskeinen, tahditon ja tietysti aina omasta mielestä oikeassa oleva takaliston kipulähde. Juokse vaan, huudetaan herneen nenäänsä kiskaisseen perään, mutta ei biisissä mitään totaalista pahantahtoisuutta ole havaittavissa. Joskus on vain hyvä saada asianmukaista palautetta, eikö vain?
Mika Roth
Sacred Dimension: Stream of Moments
V.R. Label Finland
Sacred Dimension on Hankolaislähtöinen metalcore-yhtye, joka ei emmi ja takeltele, kun raskasta mättöä on aika rikastaa melodisemmalla metallilla. Jo kymmenen vuoden ikään ehtinyt yhtye on aiemmin julkaissut ainakin muutaman sinkun, joten täysin pystymetsästä tässä ei ole lähdetty liikkeelle.
Stream of Moments korostaa tekstissään jokaisen hetken ainutlaatuisuutta, mikä on yllättävänkin osuva viesti näinä päivinä. Aikamme on rajallinen, joten kannattaa elää hetkessä ja muistaa myös avata suunsa, ennen kuin on liian myöhäistä. Muotonsa puolesta biisi on perusmetalcore kurmuutusta, vokaalien ulottuessa puhtaasta, melodisesta ilmaisusta huudon kautta aina matalaan mörinään asti. Kolmen lauluun kykenevän jäsenen avulla ilmaisu onkin rikasta, eikä keytar, eli kiipparikitara, ainakaan rajoita vaihtoehtoja. Neliminuuttiseen ralliin mahtuu myös melkoinen määrä sooloilua, joka ei kuitenkaan tunnu millään tavoin brassailulta. Vielä kun vaakakuppiin ladotaan isosti soiva ja tarttuva kertosäe, niin kasassa on muistettava hetki metalcoren ihmemaassa.
Mika Roth
Sekret Teknik: Kim Wilde
Stupido Records
80-luvulla cyberpunkkikin oli erilaista ja sci-fin suureen sulatusuuniin saatettiin kumota osapuilleen mitä tahansa kimallelaatikoista löytyvää täytettä.
Sekret Teknik on kahden osuvasti nimetyn jäsenen muodostama synabändi, joka ainakin tämän näytteen perusteella ihailee syvästi 80-luvun tuikkivia soundeja ja poskettomia olkatoppauksia.
Kim Wilde kierrättää (yllätys, yllätys) poplaulajattaren biiseistä joitain lyriikoita, ja Kim Wilde seisoo tässä maailmassa ikuisesti violetissa valossa, raottaen sävyihin sopivia sälekaihtimia juuri sen verran, että juppien unelmien Amerikan voi nähdä. Nostalgia on tietysti vahvaa ja pelikonsolimainen syntetisaattorijytke tuo tahtomattaan hymyn huulille, mutta jos totta puhutaan, niin kaiken ytimestä löytyy kuitenkin ihan oikea ja kelpo pop-kappale. Eikä sitä saada sorrutettua raiteiltaan edes vokooderilla. Tämä on hattarankevyttä syntetisaattoripoppia, mutta ensiluokkaista sellaista, ilman rasittavia rakkauslyriikoita ja äiteliä kertsejä. Toimii kuin Atarin hittipelit, ja ei kun katsomaan se vanha ja aito
Top Gun uudestaan.
Mika Roth
The Bablers: Angry Young Man
Texicalli Records
En voi kuin ihailla
The Bablersin ehtymätöntä kykyä luoda iättömiltä vaikuttavia poprock-helmiä. Bändin esikoisalbumi viettää tänä vuonna 40-vuotisjuhliaan ja aina vaan sedät jaksavat heilua 60- ja 70-lukujen klassisen poprockin tahtiin,
The Beatlesin ollessa mahtavista mahtavin.
Angry Young Man voisi olla suoraan fab fourin
Abbey Roadilta tai jopa valkoiselta albumilta, siinä määrin paksulla nostalgiamatolla biisin kulmat on pehmustettu. Päämelodia jää kerrasta soimaan nuppiin ja kun päästään vihellyskoukkuun saakka, niin kuulijaa viedään jälleen kerran kuin pässiä narusta. Mutta sellaisella hyvällä tavalla. Angry Young Man katsoo lyriikoissaan taaksepäin aikaan, jolloin tunteet löivät kuumempina jyrkempiin rantoihin ja kyllähän tässä odotukset kasvavat tulevaa
Psychadilly Circus -pitkäsoittoa odotellessa. Parasta The Beatlesia tämän hetken Suomesta.
Mika Roth
Täyskaato: Matkalla
Tämän sinkkukoosteen päätteeksi saadaan vielä sopivasti
Täyskaato, vaikkakin turkulaisen rokkibändin tuore kipale ei ymmärtääkseni kerro millään tasolla keilailusta. Vuodesta 2013 toiminnassa ollut kolmihenkinen orkesteri esittää suomenkielistä perinteistä poprockia, jossa rock istuu tukevasti kuskin paikalla. Aiemmin ainakin kaksi EP-levyä julkaissut ryhmä on uusimmalla sinkullaan matkalla, vaikka matkan luonne, kesto ja tarkoitus ovatkin hieman tulkinnanvaraisia.
Matkalla pelaa mukavasti nostalgian palikoilla, mitä jo kansikuvakin miellyttävästi heijastelee. Melodinen autorock-kipale ymmärtää myös aina toimivan melankolian päälle, sillä tavoittamattomissa, tai vähintäänkin kaukana olevan rakkaan luokse tässä kaivataan polte rinnassa. Vokalistin ilmaisu on vähäeleisen toteavaa ja direstraitsmaisia ovat myös kehyksiin sijoitetut kitarakoristelut, joissa pienet nyanssit ovat vähintäänkin yhtä merkittäviä kuin suuret linjaukset. Voisin jopa mainita
John Mellencampin, jos mukana vain olisi piirunkin verran enemmän americanaa.
Mika Roth
Lukukertoja: 4983
