Sinkut II - Tammikuu 2020
Afromikko: Maailma loppuu sun suudelmaan
Playground
Suomenkielisen soulin ja hattaranpehmeän popin pinkkiin taittuvissa pilvissä leijaileva Afromikko julkaisi esikoisalbuminsa melko tarkkaan vuosi sitten. Tuon jälkeen kunnioitettavan kokoisen hiuspehkon omaava herra on julkaissut ketjun sinkkuja, joiden uusin lenkki on jo nimellään oleellisen kertovan Maailma loppuu sun suudelmaan -balladi.
Rakkauden voima saa siis tämänkin tähteinvälisen raketin lentämään ja kun tarinan kertoja törmää elämän suureen ihmeeseen on kaikki mahdollista. Afromikko kertoo suuresta tuntemattomasta tällä erää sangen pienin ja (Afromikon mittareilla) vähäisin liikkein, mutta juonen vierellä kulkeekin toinen tarina. Onko maailmamme loppumassa ja kuinka uskoa tulevaan, kun kaltoin kohdeltu planeettamme on vetelemässä viimeisiään ja sylkee kaiken puhdistavaa laavaa pinnalleen? Eli ainakin ihmiskunnan näkövinkkelistä katsottuna vuokrasopimus on menossa nopeasti umpeen. Viihdyttävää mutta kantaaottavaa, tarttuvaa vaan ei sokerisen äitelää. Toivotaan että tänä vuonna saataisiin jo seuraavaa pitkäsoittoa, tai edes EP:tä kentälle.
Mika Roth
Aini: Tänä vuonna toisin
Raate Music
Aiemmin maisemiltaan laajaa ja isommin soivaa, mutta silti samaan aikaan lapsekkaan leikittelevääkin modernia poppia luoneen
Ainin uusi sinkkubiisi yllättää erilaisilla sävyillään. 20-luvun alussa on tullut aika vilkaista niin taakse- kuin eteenpäinkin, elämän suuren kurssin johtaessa kohti valoja ja varjoja. Kuinka siis väistää surun ja murheen karikot, ja mitä kaikkea se vaatiikaan?
Tänä vuonna toisin -kappale käsittelee siis vakavia parisuhdeasioita, mutta Aini osaa onneksi pitää siipensä irti maasta ja mittava kertosäe nouseekin jälleen ilmaan, minkä ansiosta koko kappaleen maailma on positiivisuutta uhkuva. Laulu on jätetty soitinten ja taustojen keskelle, mutta tällä kertaa ratkaisu toimii Ainin eduksi. Kaunis ja voimaannuttava kappale, josta moni elon tienristeyksestä itsensä löytävä saattaa saada kaivattua lohtua ja voimaa. Plussaa vielä siitä, että raita on osattu pitää riittävän kompaktina.
Mika Roth
Babylonfall: Stars and Constellations
Inverse Records
Vuonna 2016 Kouvolassa perustettu
Babylonfall soittaa raskasta, modernia ja monimuotoista metallia, jossa on tilaa niin kevyemmille kuin raskaammillekin ainesosille. Yhtye on työstänyt esikoisalbumiaan jo parin vuoden ajan, ja myöhemmin keväällä kiekko tulee näkemään viimein päivänvalon. Stars and Constellations on ensimmäinen singlelohkaisu pitkäsoitolta, jonka lupaillaan tarjoavan monen muotoista raskaampaa junttausta.
Ensilohkaisulla herrain rosoinen metalli maistuu selvästi vanhan koulukunnan death-rymistelylle, jonka sukulaisuus 90-luvun mestareihin on mitä ilmeisin. Etenkin häijyt kitarasoundit ja puhtaista osuuksista äärimmäiseen kärinään ulottuvat vokaalit luottavat tuttuihin temppuihin, mutta kun biisin ydinlanka ja perusmelodia ovat niin vahvoja kuin ovat, selviää bändi ensimmäisestä tulikokeestaan naarmuitta. Viidessä minuutissaan numero on lievästi pitkähkö sinkuksi, etenkin kun kitarasoolo kuullaan jo kolmen minuutin tietämillä.
Mika Roth
Be Silent: Breaking Apart
Melodisen metallin melankolisten voimien kanssa liittoutunut
Be Silent oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla viime vuoden lopulla, kun yhtyeen
Shackles-sinkku ravisteli kahleitaan rahdun ristiriitaisia tuntoja herätellen. Nyt tarjolla on samaisten nauhoitussessioiden toinen hedelmä, jolla Be Silent tutkii enemmänkin rauhallisempaa puoltaan.
Uusi vuosi ja vuosikymmen aukenee siis puhdasverisen balladin voimalla, tosin möykkäkohdissa ryhmä rymistelee jälleen metalliportteja ihan tosissaan ja vokaaleissakin karataan äärimmäisempien ryppyjen ja rutistelujen pariin. Breaking Apart luottaa rohkeammin kaihon ja tunnelmoinnin voimavaroihin, eikä kipaletta räjäytetä korkeimpiin metelitaivaisiin kuin pari kertaa. Puhtaan laulun ja korinan välinen kontrasti on vahva, samoin jousien ja koskettimien tarjoama vastavoima kitara-basso-rummut -myllylle, mutta lievästä kaavamaisuudestaan huolimatta kokonaisuus toimii mielestäni edeltäjäänsä paremmin. Tästä kiitos kuuluu pitkälti jälkimmäisen puolen sovitustyölle, jonka ansiosta kipale vaikuttaa useammankin pyöräytyksen jälkeen tuoreelta ja positiivisella tavalla yllättävältä.
Mika Roth
Darwin Sorjonen: Vaihtovirtaa / tasavirtaa
Tepa’s Tapas and Records
Kun jytäävän rokkibiisin nimi on Vaihtovirtaa / tasavirtaa on melko selvää, että pyhän
AC/DC:n ja
Angus Youngin jalanjäljissä sitä loikitaan. Tarina ei kerro suosiiko
Darwin Sorjonen mahdollisesti koulupukua esiintymisasuna, mutta monet voisivat kyllä ottaa oppia Sorjosen otteista. Herrahan on tuttu tekijä muutamasta muustakin kokoonpanosta, mutta Darwin Sorjonen on miehen ihka oikea sooloprojekti, jossa yhdet kädet ovat vastanneet kaikista soittimista.
Nostalgia on nostalgiaa, mutta sen korkeaa jännitettä ei sovi tälläkään erää kyseenalaistaa. Biisissä loikataan tietysti heti itse asiaan, kitaran rouhiessa riffilaarista youngmaisia lohkareita, pieni seisahdus koetaan alkurynnäkön jälkeen ja vokaalit tulevat tuon jälkeen sisään. Suoraan oppikirjasta siis, mutta sopii muistaa että näillä samoilla kaavoilla on luotu lukemattomia rock’n’roll klassikoita. Vaihtovirtaa / tasavirtaa ei yllä aivan
For Those About Rockin tai
Riff Raffin tasolle, mutta kyllä tässä
Flick of the Switch napsautetaan selälleen, vaikka groovepuolella aussiet vievätkin kieltämättä voiton.
Mika Roth
E-musikgruppe Lux Ohr: Der Doppelgänger
Svart Records
Synteettista uuskraut-musiikkia luova
E-musikgruppe Lux Ohr on sama asia kuin
Pertti Grönholm,
Kimi Kärki ja
Ismo Virta. Yhtye on katkaissut neljän vuoden hiljaisuuden ja Der Doppelgänger esittelee kvartetista trioksi muuntuneen ryhmän muuntunutta ja entisestään kehittynyttä soundia. Mainittakoon sekin että masteroinnista on vastannut 70- ja 80-luvuilla saksalaista rock-historiaa luoneen
Grobschnitt-yhtyeen nokkamies
Eroc.
Der Doppelgänger käynnistyy hitaasti, synteettisten ääniaaltojen kimpoillessa avaruuden äärettömissä merissä. Laulua ei tietenkään kuulla, mitä nyt syntetisoituja vokaalienkaltaisia huminoita on ripoteltu sinne ja tänne. Mittaa sinkulle on siunaantunut lähes seitsemän ja puoli minuuttia, mistä ajasta merkittävä osa kuluu jonkin eri äänen/soittimen kiemurtelevaa kulkua seuraillen. Mistään varsinaisista sooloista ei voi puhua, vaan ennemminkin siitä, että puhevuoro annetaan aina uudelle elementille. Krautilla tavalla äärimmäisen kaunista ja lohduttavaa musiikkimaisemointia, jonka ääressä voisi viettää kokonaisen päivän, löytäen aina vain uusia tasoja, paikkoja ja salaisuuksia tästä alkuun päällisin puolin minimalistiselta vaikuttavasta maailmasta.
Mika Roth
Gentle Savage: Honey Bunny
Concorde Music Company
Gentle Savage on ehtinyt puuhata yhtä jos toistakin rockin saralla. Toisinaan vaihdelaatikosta on löytynyt bluesimpaa välitystä, toisinaan taas suorempaa ränttätänttää itsensä
Status Quon laatimilla pohjapiirroksilla. Ryhmän uusin sinkku Honey Bunny sijoittuu eittämättä sinne hilpeän ja estottoman statusquoilun puolelle, eikä siinä mitään kun kyyti on näinkin hurjaa.
Biisi käynnistyy ”
Honey, honey, honey” -huudolla, alle livahtaa pientä kitaraa ja kun esittelyvaihe tarinanpohjustuksineen on tehty saavat kaikki pellit aueta. Ensimmäisen kerran kertosäe kajahtaa maisemiin jo reilun puolen minuutin jälkeen, eivätkä jalat koske enää tuon jälkeen lattiaan, kun hunajapupusta tarinoidaan näppärin sanakääntein. Ei varsinaisesti mitään uutta auringon alla siis, mutta kun murikat vierivät näinkin vinhasti mäkeä alas, niin ei ainakaan sammal pääse tarttumaan niihin.
Mika Roth
Hazy Tribe: Hängover Poem
Tuliliemen kyllästämistä höyrypilvistä jo yhden sinkun viime vuoden lopulla pyöräyttänyt
Hazy Tribe on täällä taas, eivätkä liemet ole juuri muuttuneet. Sanotaan että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten tuoreen videon antama kuvaryöppy antaa sulateltaviksi useamman gigamöhkäleen verran informaatiota. Juurensa tuntevan ja tunnustavan heavy rockin parissa tässä hääritään jälleen, eivätkä bändin taustat paljastu sen kummemmin, mutta tärkeintähän onkin itse musiikki.
Dagen efteristä kertova Hängover Poem kellottaa lähes kuuden minuutin verran, mutta tuskanhiki ei ole mitenkään suunnattoman kitkerää, saati sitten polttavaa. 70-luvulta periytyvä soundimaisema istuu tarinaan kuin pöytäviinapullo sököillassa keittiönpöydänjalan viereen ja brittiläisille pioneereille kumartava kokonaisuus saa muutenkin hymyn karehtimaan suupielessä, vaikka tarinan kauhut ovatkin tuttuja kieltämättä myös allekirjoittaneelle. Heavyn kanuunan raskaus on rullaavaa sorttia ja jälkimaku saa kielen vaeltamaan pitkin suuta. Niin omaa kuin pullonkin suuta, siis.
Mika Roth
Joonas Hauveli: Nousee ja loistaa
Suomen Musiikki
Suomalainen ja eritysesti suomenkielinen reggae on yksi niistä musiikin ilmentymistä, jotka jakavat mielipiteitä näillä main kuumimmin. Toisten herkku on toisten myrkkyä, eikä väittelyissä oteta juuri vankeja.
Joonas Hauveli uskoo rootsin ja reggaen alkuperäiseen muotoon, eli 70-luvun rento aurinkohan se kaiken taustalla loistaa, ellen aivan väärin kuulemaani tulkitse.
Joonas Hauvelin laulu yhdistelee onnistuneesti äidinkielensä ja jamaikalaisen tavan lausua, eikä lopputulos vaikuta lainkaan vaivaannuttavalta, saati sitten nololta. Tiedän tämänkin olevan monelle herkän paikan, mutta omaan korvaani Hauvelin keinuva ilmaisu on rehellistä ja jopa voimaannuttavaa. Lauletaanhan tässä samalla sangen positiivisista asioista, eikä kelpo biisiä sovi koskaan hyljeksiä perusteetta. Soittopuolella letkeys on korvia hivelevän nostattavaa ja kuullaanpa siellä seassa pientä kitarasooloilua, sekä aina puraisevaa huuliharppua. Debyyttisinkkua voikin pitää kaikin puolin onnistuneena päänavauksena.
Mika Roth
Joviac: Straws
Inverse Records
Joviac on tamperelainen progressiivista rockmetallia soittava trio, joka on hiljalleen valmistautumassa toisen pitkäsoittonsa julkaisuun. Huhtikuussa ilmestyvä kiekko on saanut nimekseen
Here And Now ja sen ensimmäiseksi sinkuksi on valikoitu Straws, josta bändi on saatesanojen mukaan erityisen ylpeä.
Paniikkikohtausta käsittelevä biisi saattaa tekstinsä puolesta kertoa vaikeasta tilanteesta, mutta vaikeus ja epätoivo eivät kyllä heijastu sävellyksestä ja toteutuksesta. Strawsin napakka pop-koukku toimiikin kuin kuuluisa häkä, eikä kipaleen mukana voi olla hyräilemättä jo toisella kuuntelukerralla. Rytmipuolella kuljetaan tuuppien ja pienellä etunojalla mikä sopii tietysti em. tekstin luonteeseen, mutta raskauskaan ei pääse onneksi kasvamaan vuoren kokoiseksi taakaksi. Ainakin tällä sinkkubiisillä Joviac on löytänyt tasapainon popin, progen ja metallin välille, joten ennusmerkit lupaavat hyvää tulevalta.
Mika Roth
Juliet Jonesin Sydän: Hullua
Turenki Records
Yllätyin melkoisesti kun
Juliet Jonesin Sydän tuli vastaan sinkkupinossa. Vielä enemmän yllätyin, kun huomasin sinkuran pohjustavan helmikuussa ilmestyvää
Kansas-albumia. On tainnut vilahtaa taas pari avainuutista ohitse, mutta ei se mitään – hypätään kyytiin vauhdista ja nautitaan kun meno on näin mukaansatempaavan hullua.
Yhtyeen vokalisti/kitaristi
Sami Pirkolan kirjoittama kipale häivyttää onnistuneesti ajan harhat ja bändi kuulostaa siltä, kuin 24 vuoden mittaista levytystaukoa ei olisi koskaan ollutkaan. Poprockin ja suomirockin peruskaavoillahan tässä pukua leikataan, mutta kertosäkeessä satunnaista kuulijaa viedään jälleen kerran kuin litran mittaa. Biisi on nopeamman puoleinen ja ärhäkästi tarttuva, säkeistöissä ymmärretään pitää äänivallit kurissa ja kokonaisuus rakentuu kauniisti. Kertseissä meno on vastaavasti runsaampaa ja kaikki on julietjonesmaiseen tapaan vain yksinkertaisesti paikoillaan, eli mainiosti istuu päälle tämä puku. Tässähän pitää virittää antennit valmiiksi, kun helmikuun seitsemäs päivä koittaa.
Mika Roth
Köysistö: Elämän vesi
Stupido Records
Aiemmin kieltämättä hieman tarpeettoman hankalasti nimetty
Köysistö on omien sanojensa mukaan käynyt läpi metamorfoosin äänittäessään helmikuussa ilmestyvää albumiaan. Näin
Köysistä et Cetera jäi nimenä historiaan, kokoonpano asettui kohdilleen ja Elämän vesi –sinkulla kuullaan hiljaisen popin unenomaiselle lehdelle istahtaneen yhtyeen ravisuttavaa maalailua suomirockin idyllisissä maisemissa.
Eri kappaleissa on aina eri solmukohdat ja tässä raidassa mitä selvimmin kuninkaantuolilla istuu soundi, jonka ympärille kaikki tavallaan asettuu ja rakentuu. Biisin soundi kun yhdistää myöhäisen
The Beatlesin vaimean majesteetillisuuden ja
Coldplayn vankimman balladivaihteen, eikä yhtye jää silti lainailusta kiinni. Fuusiosta voisi syntyä vaikka mitä, mutta Köysistön nyörit ovat koonneet päälle viiteen minuuttiin sanalla sanoen lumoavan hetken, jossa elämän ja ohikiitävän hetken tärkeys saavat vaikenemaan elon mystisen viisauden edessä. Ihmisellä on vain tämä hetki, ja tuota oivallusta Elämän vesi ymmärtääkseni korostaa. Niin tai näin – murskaavan kaunis kappale, joka halaa kuulijaansa lämpimimmin.
Mika Roth
Lippa Kutvonen: Älä rakastu rakastajaan
Spiridom
Lippa Kutvonen on Iskelmämusiikin iskevämmällä poskella operoiva laulaja, joka ei usko missään nimessä iskelmän kuolemaan, vaan sen uuteen ja totaalisempaan tulemiseen. Sen kummemmin artistinimen sanaleikkihin puuttumatta onkin todettava, että peruspalikat ovat Kutvosen kortteerissa kohdillaan. Herra on aiemmin kunnostautunut jo monen muun taustamuusikkona, mutta nyt on koittanut miehen itsensä aika astua kirkkaimpaan valokeilaan.
Kuten kunnon iskelmän kuuluukin tehdä, Älä rakastu rakastajaan -laulu paljastaa jo olennaisen nimellään, eikä kertosäkeen hokema jätä enää mitään epäselväksi. Rakastajan rooli ei ole pysähtyä polkemaan paikalleen, vaan lennähtää kukasta kukkaan vapaana maisista kahleista. Jos siis kaipaat elämääsi eloa, voit lennellä hetken päiväperhon rinnalla, mutta mitään sen syvällisempää ei ole luvassa. Keveys ja helppous leimaavat myös biisiä, joka ruksaa ne kaikki oikeat kohdat ja jää kuin jääkin soimaan päähän.
Mika Roth
Max and the Ducks: A Man Who Cries
Max and the Ducks on kotimainen tummanpuhuvaa poprockia luova yhtye, joka asustaa kokonaisuudessaan tätä nykyä Espanjan aurinkoisilla rannoilla. Pyreneiden niemimaan kultainen aurinko ei välttämättä hohda kirkkainta valoaan juuri tällä raidalla, mutta reilun kymmenen vuoden ikään ehtinyt bändi osaa kyllä välittää säteilyä myös muilla aallonpituuksilla.
A Man Who Cries muistuttaa melko paljon 90-luvun goottirokkareiden tuotoksia, mutta mustahuulten sortuessa usein tarpeettomaan murheessa rypemiseen, osaa Max and the Ducks jotenkin pitää leukansa irti rinnasta. Biisi on kiistatta lievästi surumielinen ja
Erjan tummuuteen taipuvainen laulu huokuu tilanteeseen sopivaa kohtalokkuutta, mutta runsaan äänivallin pienet elementit ja päämelodian nostovoima kääntävät koitoksen positiivisuuden voitoksi. Omissa korvissani nyt ainakin. Kappale osataan pitää kurissa myös äänekkäämmissä kohdissa, mistä vielä lisäpisteet sinne Välimeren rannoille.
Mika Roth
Painted In Void: Edge of Revolution
Hieman shamanististakin alternative rockia soittavan
Painted In Voidin juuret yltävät aina vuoteen 2005 saakka. Nyt duo on julkaisemassa toista pitkäsoittoaan, jolla
Petri Varpiolan ja
Pauli Harjun luoman, ”psybientin” makuisen poprock-kummajaisen matka jatkuu syvemmälle olevaisen mysteerien selvityksessä.
Tulevan
Revolutin Within -albumin ensimmäiseksi sinkuksi valittu Edge of Revolution on päälle viiden minuutin mitassaan kiehtova, askarruttava ja mystiseltäkin tuntuva matka rockin sisäavaruuksiin. Soundimaailma luo kutkuttavan unenomaista tuntua, Varpiolan vokaalien pysytellessä hillittyinä muiden soitinten tasolla, eivätkä äänekkäämmätkään kohdat riko taikaa. Vahvasti esillä ovat myös synteettiset äänimaalailut, jotka sekoittuvat ja sulautuvat ns. oikeiden soitinten kanssa muodostaen sangen uniikin sekoituksen. Erittäin mielenkiintoinen tuttavuus, joten herrain toinen pitkäsoitto kannattaa ottaa haltuun, mikäli rockin avarampi ja kokeellisempi puoli vain kiinnostaa.
Mika Roth
Pimeä Hedelmä: Hiano
Mehukkaasti nimetty
Pimeä Hedelmä on pirkanmaalainen rap-yhtye, jonka muodostavat räppärit
Vane Vane ja
Kaisa Cleva, sekä tuottaja
Liki. Trion aiemmat tuotokset ovat vilahdelleet syystä tai toisesta tähän mennessä ohitseni, mutta onneksi tämä hedelmä osui kohdalleen. Tai sanotaanko bändin omaa ilmaisua mukaillen: ihan uskomattoman, ainutlaatuisen ja käsittämättömän hianoo.
Ironia ja sarkasmi ovat kansamme sydänmoottoreita ruokkivia polttoaineita, joita on tietysti osattu hyödyntää musiikin saralla jo aikojen alusta saakka. Onko Pimeä Hedelmä sitten ironinen repostellessaan totaalisella upeudellaan ja ehdottomalla mahtavuudellaan? Hmm, vaikea sanoa, etenkin kun taustan soundimaailmat tuntuvat peilitalomaisella tavalla vääristyneiltä – ei paljoa mutta juuri sopivasti, että ymmärtää kaiken olevan jotenkin paikaltaan. Toisaalta biisin voi napata myös suorana egoylistyksenä ja oman jalustan kasvatuksena, ihan kuinka vaan. Joka tapauksessa kipale on tarttuva ja soundipalapelin osaset on saatu kaikkine sämpleineen ja rytmeineen kohdilleen.
Mika Roth
Superdeathflame: Dying Embers
Inverse Records
Deathin ja thrashin tarttuvampaa osastoa edustava
Superdeathflame oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla melko tarkkaan vuosi sitten, kun ryhmän tanakka
Falling in Shades -sinkku enemmänkin möyrysi kuin hurmasi. Tässä välissä Superdeathflame ehti julkaista jo toisenkin sinkun, mutta vasta Dying Embers tarttui jälleen Desibeli.netin haaviin.
Ja mikäpäs siinä on tarttuessa, sillä Dying Embers edustaa kiistatta orkesterin tarttuvinta ja groovaavinta laitaa. Vokaalit tarjotaan edelleen tutulla ja turvallisella ”puhdasta & likaista” -kaavalla, mutta tällä erää tuttu temppu toimii ja millään muullahan ei oikeasti ole väliä. Pinnat on annettava myös tiukasta soundilinjasta, jolla kitarariffittely on saatu istumaan taustan efektien/koskettimien kanssa saman pöydän ääreen, eikä rytmipuolen panssarivaunumainen paukutus käy korville, vaikka kuulija jyrätäänkin lattianrakoon.
Mika Roth
Teemu Ylinikka & The Hillevi-Street Band: We Found Love
Mm.
Slap Betty! ja
Roisto -yhtyeistä tuttu
Teemu Ylinikka toteuttaa sooloprojektissaan rock'n'roll haaveitaan ja päätyy suuria kaaria suosivaan
Bruce Springsteen & The E Street Band -soundiin. Niinpä uuden ryhmän nimi on itseoikeutetusti
Teemu Ylinikka & The Hillevi-Street Band ja We Found Love on itseasiassa jo toinen sinkku tämän otsakkeen alla.
Tatuointilaitteiston surinalla käynnistyvä kappale on mielestäni puhdasta preerioiden americanaa, jossa kohtalokkaat soundit ja nuottien väliin jäävät ajat ovat yhtä tärkeitä kuin itse äänet. Massaa kerätään maltilla, urkujen ja kitaran kuroessa ääniverkkoa verkalleen kasaan ja kun lakipiste saavutetaan kolmen minuutin tietämissä on matkaa jäljellä vielä lähes toinen moinen. Mikä nostaa biisin kuitenkin genrensä eturiviin on se, että jännite ei missään vaiheessa lopahda eikä kelloa tarvitse vilkuilla. Ratkaisut ovat tietysti lukuisista muista yhteyksistä tuttuja, mutta lopputuloksen timanttisuus lunastaa kaiken. Jään suurella mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.
Mika Roth
Tuomio & Kone (feat. Konis, Setä Koponen): Stereotesti
3rd Rail Music
Tuomio & Kone on espoolainen hiphop-duo Olarista. Miehet tunnetaan myös nimillä
Legis ja
Konan, ja tällä erää kaksikkoa avittavat myös Konis sekä Setä Koponen. Yhden albumin ja nipun pienempiä kiekkoja ennen tätä julkaissut duo on samalla valmistautumassa seuraavan pitkäsoittonsa julkaisuun, joten tässähän päästään vilkuilemaan hieman tulevaankin.
Stereotesti käynnistyy luonnollisesti metronomin stereotestillä, minkä jälkeen herrat hyppäävät itse asiaan ja vyörytys jatkuu koko neljän minuutin ajan. Rennosti rullaavista biiteistä vastaa Eurooppaa
Masta Acen kanssa kiertänyt
DJ Loasteeze joka niin ikään on lämmitellyt rautojaan useammassakin tulessa. Tekstin puolella olarilaisuus hohtaa kuin fosfori yössä, mutta kaksikko osaa käyttää maneereitaan vahvuudekseen, minkä ansiosta lopputulema kolahtaa vahvasti plussan puolelle. Sangen onnistunut testi siis tämä Stereotesti.
Mika Roth
Tutu: Kolme koiraa
Vaikka tiesin vallan mainiosti, että
Tutu pystyy yllättämään niin silti yllätyin, kun tämän erinomainen pop-orkesteri rullasi uusimman kappaleensa ihmeteltäväksi. Sinkun saatesanoja lainatakseni, kyseessä on ”
maailmanmusiikilla polkeva funk kermakakku, jota kuunnellessa ei voi olla innostumatta ja intoutumatta. Lisää iloa tuotti vielä uutinen siitä, että sinkku pohjustaa paraikaa äänitettävää EP-levyä. Mutta annetaan tulevien olla tulevia ja keskitytään tähän hetkeen.
Kolme koiraa -kappale svengaa kuin se kuuluisa metsän kruunupää ja vaikka ilomielinen funk-groovailu ei välttämättä istu jokaisen härmäläisen otsalohkoon, ottaa Tutu tilanteesta täyden kontrollin. Jotain biisin imusta ja vetovoimasta kertonee myös se, että toistuvasti kappaleen miltei viiden minuutin mitta sujahtaa tuosta vaan ohi, juuri kun parhaaseen vauhtiin oli vasta päästy. Runsaan rikas rytmipuoli, sooloiluun alati karkaava sopraanosaksofoni ja taustalauluilla tuetut vokaalit – sekä tietysti ensiluokkainen biisirunko, jonka ympärille on kelvannut rakentaa kerrosta toisensa päälle. Isoa peukkua.
Mika Roth
Lukukertoja: 5799
