Sinkut III - Joulukuu 2019
Atomic Annie: When I Lay My Head to Rest
V.R. Label Finland
Turkulainen fuzz-rock rykmentti Atomic Annie latasi alkuvuodesta kelpo sinkun maisemaan, kun Insane jyristeli pikakaistalla kohti seiskarijytän polaroid-sävyistä auringonlaskua. Atomivoimainen fuzzailu oli tosin tuolloin jo siinä määrin jykevää, että vähempikin puristelu olisi riittänyt.
Uusi sinkku nostaa entisestään 60- ja 70-lukujen psykedeelisyyden annostelua ja viimeisen minuutin aikana biisi intoutuu suoranaiseen Black Sabbath -kisailuun, tosin Atomic Annie -kulmalla varustettuna tietysti. When I Lay My Head to Rest onkin siitä jännä ja haastava olento, että sen sulkeminen yhteen tiettyyn looshiin on mahdotonta. Progehtavissa elementeissä kaikuvat pop-koukut, amerikkalaisen rockin laajat maisemat avautuvat kuulijan eteen yhdessä hetkessä ja heavy blues rock kimmahtaa kiertoradalleen jo seuraavassa mutkassa. Aina vain paremmin potkii siis, joten ei muuta kuin lisää atomeita Annielle lohkottaviksi.
Mika Roth
Auringon Lapset: Joulu on rakkauden aikaa
Inferno Ry
Joidenkin mielestä joulu on ohi jo viimeistään Tapaninpäivän jälkeen. Toisten mielestä bileet voivat vallan hyvin jatkua ihan loppiaisen tuollakin puolella. Sen kummemmin asiaan kantaa ottamatta en voi kuin viehättyä uusista joulubiiseistä, etenkin kun niissä osataan välttää ikävät ja myötähäpeää aiheuttavat klisheet. Tässä olisi nyt yksi sellainen, jonka mistelintuoksuisessa poppailussa joko viihtyy tai sitten ei.
Suomen dynaamisimmaksi popduoksi tituleerattu
Auringon Lapset viskaa emminnät nurkkaan ja rakastaa joulun aikaa täysillä kimalteilla ja puristuksella. Tekstissä mennään aiheeseen välittömästi ja asianmukaisen muoviset synasoundit räjähtelevät rakettien tavoin kertosäkeessä. Rakkautta, rauhaa ja joulupukin hekottelua, lumiukkoja, villasukkia, piparkakkutaloja ja lasten kanssa legoilla rakentelua. Kyllä, kaikki tämä löytyy ja biisikin tarttuu kuin jouluvirsistä parhaimmat, joten ei muuta kuin kulkuset kilkkamaan.
Mika Roth
Chronoform: The Paradox
Modernia, ärhäkkää ja asianmukaisen kulmikasta äärimetallia luova
Chronoform julkaisi aiemmin tänä vuonna
From the Void -debyyttialbuminsa, jolla yhtye luotasi oman ilmaisunsa kaukaisimpia rajoja. Eikä liike ole suinkaan hidastunut sitten noiden päivien, sillä tuore The Paradox -sinkku on ensimmäinen tulevan kakkosalbumin maistiainen, jolla bändin soundin luvataan vain monipuolistuvan ja jalostuvan.
Kehitys ei ole kuitenkaan millään tavoin syönyt pohjanmaalaisten tehoja, vaikka sovituspuolella ryhmä onkin lähtenyt seilaamaan avoimemmille vesille ja laventanut selvästi työkalupakkiaan. The Paradoxin merkittävin voimavara kumpuaa kuitenkin über-raakojen vokaalien, nykivästi takovien kitaroiden ja rytmiryhmän monipuolisesta työstä, jota lyhyt ja yllättävän seesteinen väliosa vain korostaa. Väkivaltaista, hyistä ja terävää, ilman pienintäkään paradoksaalisuutta.
Mika Roth
Felic: Out the Cage
Felic on tuhtia mutta melodista kitararockia soittimistaan ulos puristeleva helsinkiläinen yhtye, jonka historia ulottuu aina vuoteen 2014 saakka. Aiemmin tänä vuonna jo esikois-EP:nsä julkaissut ryhmä on nyt lastannut reilusti lisää rautaa tankoihin ja 10-luvun sulkeva Out the Cage -sinkku esittelee kuulijoille raskaamman, ronskimman ja hieman grungellakin tavalla rockin ryhmän, joka on valmis tarttumaan uuden vuosikymmenen esittämiin haasteisiin.
Nyt siis pistetään häkeistä kultaisimmatkin palasiksi ja siirrytään rajojen ylitse useammallakin tasolla, mikäli siis tulkitsen lyriikoita oikein. Felicin tapauksessa ranttaliksi pistäminen ei onneksemme tarkoita sitä, että nelikko lähtisi rankistelemaan näkemyksettömästi vain rankistelun itsensä nimissä. Terää siis löytyy, mutta kappaleen luontainen notkeus on onnistuttu säilyttämään. Kitaravetoinen siivu nojaa pääriffiinsä kuin rollarit aikoinaan omaan kallioonsa, tai ehkä osuvampi vertaus on viitata esimerkiksi
Museen tai poikkeuksellisen räyhähenkiseen
Interpoliin.
Mika Roth
Frank Silver ja Romanssi: Päästetään irti
Autotalli Records
Tiivistäminen ja kiteyttäminen synnyttää rockin saralla toisinaan timantteja, toisinaan taas puristus käy tarpeettoman yksipuo ja kiristely jauhaa ainekset hedelmättömäksi pölyksi.
Frank Silver ja Romanssi on puristanut esikoissinkkunsa reiluun kahteen ja puoleen minuuttiin, eli nyt on syytä olla antennit herkkinä.
Päästetään irti on laulu rakkauden päättymisestä, eivätkä pihlajanmarjat taaskaan maistu oikein makoisilta tietenkään. Saatesanoissa korostetaan kappaleen rosoista äänimaisemaa ja silottelematonta tuotantojälkeä, ja kyllähän tässä kiistatta on garagen rosoa ja jopa punkiksi tulkittavaa keskarin heiluttelua. Ja jos tässä ei nyt olla röyhkeimmin räkä poskella, niin puoliarrogantisti nyt ainakin. Frank orkestereineen on enemmän kuin vähän velkaa
Iggy Popille, mutta mitäpä noista, sillä eivät Pop ja
Bowiekaan silloin muinoin olleet aivan uniikeilla laduilla, kun dynaaminen duo loi Popin uran uusiksi Berliinin rokkaavassa yössä.
Mika Roth
M X: Ihminen
M X on tuottaja-säveltäjäkolmikko
Miikka Mäkitalon,
Miia Luoman sekä
Mauri Syrjälän muodostama tuore kokoonpano. Ryhmän esikoissinkku Ihminen ottaa rakentavasti ja hienovaraisesti kantaa vaikeisiin ongelmiin, jotka leimaavat aikaamme ja ovat samaan aikaan ikiaikaisia. Kappaleen tueksi on myös julkaistu video, joka pistää näkökulmat vielä koetukselle – konflikteissa kun harvoin, jos koskaan, on täysin syyttömiä ja syyllisiä puolia.
Erittäin haastava aihe on synnyttänyt miltei viisiminuuttisen kappaleen, jonka kutsuminen sinfoniseksi ja inhimilliseksi taidepopiksi lienee osuvinta. Taustan äänimaisemat rakentuvat elektronis-akustisista elementeistä, orgaanisen ja digitaalisen kietoutuessa ja limittyessä toisiinsa. Merkittävin elementti on kuitenkin maalaileva naislaulu, joka nousee alati kasvavan äänikakun päälle ilman sen kummempaa alleviivausta ja korostusta. Viimeisen minuutin kohdilla jatkuva kasvatus syö jo jonkin verran saavutettuja tehoja, mutta muuten en löydä esikoisesta huomautettavaa.
Mika Roth
Mon-Sala: Kauniita kuvii
Playground
Mon-Salan ensimmäinen sinkku,
Boys Don’t Cry, synkisteli alkusyksystä spoken wordin ja rapin vaikeasti kartoitettavassa välimaastossa. Nimestään huolimatta täysin suomenkielinen biisi saa nyt jatkoa uudesta, vain entistäkin tummempisävyisestä kappaleesta, jolla sanojen voima ja asema ovat vankkumattomat.
Kauniita kuvii -sinkku saakin pohtimaan runouden ja musiikin yhteisiä puutarhoja, joista Mon-Sala tuntuu löytävän omanlaisiaan hedelmiä. Kappaleen ilmeisin ja iskevin puoli on sanoissa, joissa kiltin tytön rooli saa lentää pitkistä portaista alas vailla säälin häivää. Ovatko parisuhteet todella vain pelkkää voimapeliä ja jatkuvaa kädenvääntöä? Hmm, tuohon sen kummemmin kantaa ottamatta Mon-Sala ainakin näpäyttää jonkun sormille ja lujaa. Musiikillisesti ja soundillisesti kyyti on todella kylmää ja kolkkoa, mutta jälleen kerran negatiivisuus on kääntynyt suunnattomaksi positiiviseksi voimaksi. Odotukset lupailtua debyytti-EP:tä kohtaan ne vain kasvavat.
Mika Roth
Money & Gravy: Ukkone
Kynsinauhat
Money & Gravy tarjoilee höyryävän cajun-lautasellisen roots-musiikkia suoraan Suomen Oulusta, tietenkin mitä missisippimäisimmällä mausteseoksella ryyditettynä. Rhythm’n’Sauceksi musiikkiaan kutsuvan ryhmän jäsenistöltä löytyy kokemusta komeasta määrästä suomalaisia rock-yhtyeitä, joten eipä ihme että
Busy-Misi Mikkonen,
Letkupuiston Sevon Helm ja
Leso-Käsi Sarkkinen ovat verhoutuneet upeiden taiteilijanimiensä taakse.
Ha-ha-hauskat nimet eivät kuitenkaan kätke rautaista ammattimaisuutta ja tämä pohjoispohjanmaalainen rytmikeitos poriseekin peltikitarakattilassaan siten, että tammikuun lopulle luvattua pitkäsoittoa odottaa innolla – ja pienellä pelolla. Viisi minuuttia ruuvataan ukkosen jyristessä ja torvien törähdellessä kuin 60-luvun agenttileffojen taustalla konsanaan. Sanat eivät oikein aukene kaltaiselleni eteläsuomalaiselle maitonaamalle, mutta rytmi antaa kaviota takalistolel, syvää etelää helkkyvät kitarat toimivat ja yhden riffin ympärille rakennettu hökkeli kestää kyllä Sepe-sudenkin hönkäilyt. Pakko nostaa knallia ja suoristaa rusettia, on tämä vaan siinä määrin jykevää kamaa.
Mika Roth
Mons Ignifer: After the Never
Never Nerv Label
Joskus sitä kaipaa menneitä aikoja. Niin kuin esimerkiksi nyt, kun kuuntelen
Mons Ignifer -orkesteria. Bändi on näet osannut poimia koriinsa maukkaita paloja hiukan sieltä ja täältä menneiden aikojen lehdiltä, mikä tekee ryhmän musiikin genrejaottelusta oikeastaan mahdotonta. 70-luvulla tätä olisi kaiketi kutsuttu vain heavy rockiksi tai suomalaisittain jytäksi, 90-luvulta mukaan mahtuneet palaset törkkivät kokonaisuutta puolestaan aina vaikeasti määriteltävän ’alternative’ otsakkeen alle.
After the Never on kiireettä jolkutteleva rockprogemetalli-raita, joka ei tunnu sekuntiakaan liian pitkältä, vaikka mittaa on lähemmäs kuusi ja puoli minuuttia. Edes viimeisen minuutin avaruudelliset huminat ja ukkosenjyrinät eivät pistä ikävästi korvaan, koska jokainen palanen on osa kokonaisuutta. Merkittävä palanen loitsua on vokaalien ja melodian keinunta, joka antaa biisille omanlaisensa poljennon ja jonka myötä kaikki palaset vain loksahtelevat kohdilleen. Melkoisia musiikkialkemisteja nämä seinäjokelaiset, joiden käsissä raskas groovaus, melankolisuus ja progehtavatkin palaset muuntuvat joksikin, joka on vain Mons Igniferiä.
Mika Roth
Mørket: Tvenne Fiende
Shiba Music
Mørket on muutaman vuoden ikään ehtinyt helsinkiläinen metallikopla. Tällä erää
Endstand-yhtyeen vokalisti
Janne Tammisella varustettu ryhmä takoo musiikkinsa rahdun tummemmista palasista, punkahtavan soundin antaessa kokonaisuudelle vain lisää iskuvoimaa. Sinkura julkaistiin jo perjantaina 13. joulukuuta – tietenkin – mutta kyllä se viesti iskee myös Saturnalian tällä puolen.
Tuimaa ja ilkeää metallia osaavat yksi jos toinenkin luoda, mutta Mørket saa likistettyä aggressioosa siten että aina tärkeää melodisuutta ei unohdeta. Tvenne Fiende poukkoileekin punkisti, räyhää rockisti ja mätkii kuulijaa metallin paloilla, mutta kaikki tämä tehdään siten, että biisin koukut eivät katkeile sahatessa, huitoessa ja runtatessa. Ja se jos mikä on temppu, joka erottaa harrastelijaluistelijat tosi tekijöistä näillä jäillä. Nipun häijyin, kiukkuisin ja ehdottomin veto, mistä kumarrus Mørketin pyörteen suuntaan.
Mika Roth
Nallekarkit: Värit
Nallekarkit räyhäsi, rokkasi ja rollasi kipakan kitararockinsa kurvikkaassa vuoristoradassa, kun
Murheiden kaatopaikka antoi koko rahan edestä potkua syksyn alkumetreillä. Kolmannella sinkulla sävyt ovat pari astetta melankolisemmat ja suoraan sanottuna murheellisemmat, mutta tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että kypärä olisi kallellaan ja miekkaa raahattaisiin rämisten perässä. Eihän sellaista makua löydy mistään nallekarkista.
Masennus on vaikea ja herkkä aihe, etenkin meille pohjoisen taivaan alla asuville, joita on ’siunattu’ tällä pimeällä vuodenajalla. Nallekarkit lähestyvät depression alankoja melodisen kitarapoprockin avulla, jossa kertosäe aukenee kuulijan eteen kuin lohdullisin syysmaisema. Soundi on jälleen amerikkalaisen lavea ja tarttuvuuspisteet hipovat kattoa, joten vaikka maku on tummempi, on se samalla virkistävän kirpsakka. Pinnat vielä onnistuneesta väliosanostatuksesta, naisvokalistin vahvasta tulkinnasta, sekä muun orkesterin sekaan viskomista taustalauluista, jotka pelaavat tässä yhteydessä täysillä kierroksilla.
Mika Roth
Peeta: Huudan
Peeta Music
Peetan edellinen sinkku
Kapinalliset oli rahdun kitaravetoisempaa laitaa esittelevä numero, mutta nyt melodisen iskelmän parissakin viihtynyt mies astuu rauhallisempiin ja varjoisampiin tunnelmiin. Ja muoto ei ole missään tapauksessa sattumanvarainen, sillä Huudan kertoo niistä maailman ’näkymättömistä’ ihmisistä, jotka tuntuvat lipuvan halki elämän ilman, että kukaan edes huomaa heitä oikealla tavalla.
Yksinäisyys on aikamme vakavimpia epidemioita, joita sosiaalisten verkkojen näennäinen näkyvyys mitä luultavimmin vain pahentaa. Peeta laulaa suoraan heille ja ilmaisuun ei tarvita huutoa, kun oikein valitut sanat voivat vavahduttaa syvemmältä. Lähes neliminuuttinen raita paisuu viimeisen minuuttinsa aikana kenties tarpeettomankin paljon, mutta aihe huomioon ottaen muodon lievä klisheys on anteeksiannettavissa.
Mika Roth
Puhelinseksi: Sydänkohtaus tanssilattialla
Svart Records
Puhelinseksi on Rovaniemellä vuonna 2015 perustettu, melodista ja tarttuvaa punk rockia soittava yhtye, jonka debyyttialbumia lupaillaan ystävänpäiväksi. Punkista ja rockista on tunnetusti moneksi ja rovaniemeläisten käsissä nämä luotetut palaset asettuvat melko melankolisiin asentoihin, säröisen power popin antaessa melodisuudelle lisäpotkua. Kaavahan ei varsinaisesti ole mikään uusi, mutta kun tähdet osuvat kohdilleen on jälkikin melkoista – kuten esimerkiksi nyt.
Sydänkohtaus tanssilattialla ei (ymmärtääkseni) kerro senioreiden bingoiltapäivän traagisesta käännöksestä hanurin soidessa, vaan tämä kohtaus syntyy lemmenmurheista särkyneestä sydämestä. Valomerkki sattuu silmiin, vaikkei kukaan pahaa tarkoittanut ja mikään ei ole enää kuten ennen, kun pilvilinnat romahtavat yhdessä hetkessä. Kaihoa korostavat kevyesti rautalankainen kitarasoolo, pakan alla liikkuvat koskettimet sekä tietysti sydänsurua tihkuvat vokaalit. Tuohon kun lasketaan vielä mukaan täydellisyyttä hipova päämelodia, niin siinähän sitä kelpaa seilata kohti tulevaan Valentinon päivää.
Mika Roth
Rämlord: Love of the Damned
Helsinkiläisen
Rämlordin miehistön historia on siinä määrin lavea, ettei moista kannata lähteä sen kummemmin perkaamaan. Riittää kun todetaan, että kokemusta ja näkemystä kyllä riittää, eikä pääosin raskaan rockin ja metallin eri piireissä viihtyvän ryhmän kokeilunhalukaan ole sieltä vaatimattomimmasta päästä.
Love of the Damned -sinkku siirtää yhtyettä lähemmäs perinteistä melodista metallia, tyyliin kultakautensa
Iron Maiden ja
Zero Nine. Biisin kirpsakka äänimaisema täyttyy välittömästi sankarikitaroista, joiden takana koskettimet vinkuvat ja tuikkivat vähintäänkin puolittaisessa power-hengessä. Vokalisti puhkuu välittömästi täysillä palkeilla, mutta ei mitään huutoa vaan nyt mennään perinteisellä heavy-laulannalla, eli komeasti ja melodisesti. Harmillisesti itse kipaleesta ei löydy aivan sitä määrää koukkua, kuin mitä näin komeat karmit antaisivat odottaa, mutta onhan tämä komea tolppalaukaus.
Mika Roth
SoulHealer: Sky Is Mine
Rockshots
Täyden vuosikymmenen perinteisen heavy rockin ja heavy metalin parissa työskennellä ehtinyt
SoulHealer nosti panoksia kesäisellä
Don't Shoot the Dancing Dwarf -sinkullaan, joka oli poikkeuksellisen tarttuva rykäisy jopa SoulHealerin asteikolla mitattuna. Samasta räjähde-erästä lienee peräisin myös tämä uusi siivu, joka edeltäjänsä tavoin jää pysyvästi koppaan soimaan jo ensikosketuksesta.
Eli homman nimi on 80-luvulta runsaasti pikkuasioita omaksunut melodinen metalli, jossa vokaalit vedetään komeasti ja korkealta. Kitara on tietysti kukkulan toinen kuningas ja oman paikkansa auringossa saavat myös koskettimet, joiden pääasiallinen tehtävä on taustoittaa ja tehdä maisemista vielä entistäkin majesteettisemmat. Saksalaiset mestarithan ovat vieneet tämän powerihtavan linjaston osapuilleen huippuunsa, mutta myös Suomesta on kyllä löytynyt aina laadukkaita tekijöitä tällä saralla. Sky Is Mine -sinkun perusteella 20-luku voikin hyvin kuulua SoulHealerille, ainakin Keski-Euroopan alati kasvavilla markkinoilla.
Mika Roth
Taru: En saa
Taru Media Oy
Rakkaus on siitä kummallinen ilmiö, että se näyttäytyy jokaiselle hieman erilaisena eri aikoina, eikä yksikään suhde ole tietenkään koskaan täsmälleen samanlainen.
Tarun uudella sinkulla rakkaus näyttäytyy jälleen kerran eräänlaisena taistelukenttänä, jossa päähenkilöt hakevat toisistaan otetta ja toimintaa ei ainakaan määrittele ehdoton sitoutuminen. Kevytsuhteita kritisoiva numero osuukin ajan hermoon ja toimii terveenä herättäjänä siihen tosiasiaan, ettei ihan kaikkea tarvitse sietää ja ottaa vastaan.
Tarun elektronisesti ryyditetty ja nopeammalla kaistalla viihtyvä tanssipop liukuu moderneilla pinnoilla ja heijastelee melodiaansa kaukaisista soundiseinistä. Rytmipuolella flirttaillaan hieman dancen ja ysärin kanssa, mutta pääosaan nousevat Tarun vokaalit, joihin koko biisi lopulta rakentuu. Alku vihjaa hieman toisenlaisesta lopputulemasta ja viimeinen minuutti kuljetaan lähinnä alussa saavutetulla vauhdilla, mutta biisi kantaa kuin kantaakin maaliinsa saakka.
Mika Roth
The Dogshit Boys: Aivoradio
Tyylit muuttuvat, vuosikymmenet vaihtuvat ja vankimmatkin standardit murtuvat, mutta flashrock se vain on, pysyy ja vieläpä paranee – uskallan väittää. Tästä olkoon osoituksena se, että oman uniikin salamarockinsa jo pian kaksi vuosikymmentä sitten lanseerannut
The Dogshit Boys valmistautuu viimein debyyttialbuminsa julkaisuun. Tulevaa
Flashrock Massacre -pitkäsoittoa pohjustaa nyt siltä lohkaistu ensimmäinen sinkku, jonka teksti muuten osoittaa kaukaiseen 90-lukuun. Kuinkas muutenkaan.
Kaikki käynnistyy vokalisti
La55en käheän räkäisellä naurulla, minkä jälkeen tuttu punk rock jytäjyrä puskee päälle kuin Hong Kongin mellakkapoliisit. Timmi tempo ja rautainen garage-paketti tekevätkin selvää jälkeä satunnaisesta kuulijasta, mutta aina vältettävä rutiini ei ole onneksi päässyt vesittämään nelikon flashrock-möykkää. Vetää ihan vertoja nyt jo legendaariseksi luokiteltavan
Doggystyle EP:n materiaalille, eli salamankirkkaalle näyttää tulevan horisontti The Dogshit Boysin leirissä.
Mika Roth
Tulenkulkijat: Ei mitään, ei ketään
Toisille syksy on upeaa lupausten aikaa ja väriloistoa vailla vertaa, mutta
Tulenkulkijat -yhtyeelle tuo vuodenajoista värikkäin oli saatesanojen mukaan haastava. Ja vastoinkäymiset todellakin kuuluvat tästä reilun kahden minuutin mittaisesta sinkusta, joka on uppopaistettu aggressiossa, kieritelty kiukussa ja sen jälkeen vielä voideltu runsaalla vit… harmistuksella.
Okei, pyhällä kiukulla päästään oikeasti vain tiettyyn pisteeseen saakka, mutta terhakkaa rockia veivaava Tulenkulkijat osaa onneksi tehdä muutakin kuin vain hakata nenäänsä lattiaan, kuten aiemmat
Vapaa matkustaja ja
Hyppää -sinkut ovat jo osoittaneet kiistatta. Niinpä tämäkin myllytys on rakentunut taiten työstetyistä osasista, jotka vain tarjoillaan nyt ekstraterävillä kulmilla. Naisvokalistin räyhä jakaa taatusti kuulijoiden mielipiteitä, mutta jo pelkästään terapeuttisista syistä tämänkaltaisia raitoja on hyvä syntyä tasaisin väliajoin.
Mika Roth
Verna Viento: Merenneito
V.R. Label Finland
Mysteerisyyden verhoihin kietoutuva
Verna Viento ei juuri puhkiselittänyt tekojaan kesäisellä
Keijutango-sinkulla. Ainoa asia joka tuolloin oikeastaan kävi taustoista ilmi oli se, että kyseessä oli sinkkutrilogian ensimmäinen osa. Nyt on sitten koittanut toisen osan vuoro ja lähes kaikki liikuteltavissa olevat palaset ovat siirtyneet uusiin asemiin.
Ensinnäkin vokalistina toimii nyt heleän iskelmä-äänen omaava mies ja toisekseen, yhtye (oletan tämän olevan bändi) soittaa poprockin populaarimmalla puolella bulevardia. Svengaavuus ja rullaavuus ovat tuttuja osasia, mutta tulkinta kääntää kompassia kohti progepoprockin vuosikymmenten takaisia päivähattaroita. Merenneito on kiistatta tarttuva raita ja sille soisi syntyvän sisaruksia, nyt kun vaan tietäisi vielä, että mistä geenialtaasta seuraava jälkeläinen mahtaa ponnistaa. Tokihan trilogian päättyäkin pitää.
Mika Roth
Wrongler: Leech
Raskaalla jalalla groovaavaa ja teräksisellä kärjellä vahvistettua metallia työstävä
Wrongler oli kesän kuumimmissa helteissä melkoisessa vedossa, kun
Mislead-sinkku julmisteli persoonallisella tavallaan. Tuore Leech kellottaa lähes minuutin verran edeltäjäänsä pidempään, mutta energiatasoihin yli neljäminuuttinen rakenne ei ole vaikuttanut ainakaan millään tavoin heikentävästi.
Leech imee voimaa deathimman metallin juonteista, herkullisen tummuuden ja raskauden koristellessa vinhasti etenevää raitaa. Rytmiryhmän syytämät lyhyet mutta sitäkin tehokkaammat pikatulivaiheet uhkuvat suorastaan alkukantaista voimaa, vokalistin siirtyessä käheästä mörinästä käheään huutoon ja takaisin vaivattoman tuntuisesti. Sovituspuolella bändi on myös saanut puristettua tuotteesta päälle sadan prosentin tehot irti. Tuohon kun lisää viiltelevät kitarat ja tylyt lyriikat, niin siinähän sitä on voittavaa metallikaavaa ihmeteltäväksi.
Mika Roth
Lukukertoja: 4250
