Sinkut - Huhtikuu 2019
Brädi feat. Frans Harju: T-paita
Rähinä Records & Kaiku Recordings
Brädin uusimman sinkun takaa löytyy melkoinen tekijäkaarti. Kipaletta kun ovat olleet säveltämässä Jimi Pääkallo, Ellinoora Tuuri ja Samuel Kovanko, kun taas teksti on peräisin Brädin omasta kynästä. Kertosäkeessä kuullaan vielä laulaja-lauluntekijä Frans Harjua, jonka myötä biisiin on lastattu ainakin riittävästi tehoja.
Tyylillisesti T-paita on hersyvä ja silmää iskevä sekoitus suomirappia sekä kantripoppia, tiukan riimittelyn lyödessä kättä banjon kuorruttaman poppailun kanssa. Tarinassa kertoja löytää pintaliito-kokkareilta unelmien enkelinsä, joka on kuin pala taivasta. Niinpä on aika jättää kireät pönötysbileet taakse ja tehdä jotain villiä sekä vapaata – ja lopputavoitehan on se, että vasta löydetty rakas herää sankarin T-paidassa. Sävellys on vastustamattoman tarttuva, aurinkoista energiaa säteilevä ja juuri oikeaa lääkettä kesän helteitä odotellessa.
Mika Roth
Damage S.F.P.: Ruthless Fate
Rockshots Records
Sinkkukosteen thrash metal -osuudesta vastaa 30 vuotta sitten Limingassa perustettu
Damage S.F.P.. Pohjoispohjanmaalaisten metallistien ryhmä otti 90-alun lupaavan startin jälkeen parin vuosikymmenen mittaisen hengähdystauon, mutta pohjalaisella sinnikkyydellä yhtye puskee nyt uudemman kerran kohti maalia. Pitkäsoittoa lupaillaan kesäkuuksi ja sitä ennakoiva sinkku on kuin matka aikakoneen kyydissä.
Thrash on siis homman nimi, eikä asioita lähdetä sen kummemmin keksimään uudestaan. Kipale potkaistaan vauhtiin rouhealla riffillä, josta siirrytään nopeasti louhimaan, vokalistin ronskin lauluäänen tehdessä kunniaa nuoren
James Hetfieldin ja
Janne Joutsenniemen kaltaisille pioneereille. Ei siis mitään kovinkaan uutta, mutta kun väliosan kautta siirrytään sooloon, tuntuvat kaikki palikat olevan kohdillaan. Pinnat vielä siitä, että biisi ymmärretään pitää mitaltaan sopivan napakkana.
Mika Roth
De Lirium`s Order: Singularity
Inverse Records
Kuopiolaisen metallikitaristi
Juha Kupiaisen vuonna 1998 perustama
De Lirium`s Order on kulkenut pitkän matkan, jonka edellinen solmukohta oli parin kuukauden takainen
Orion´s Cry -sinkku. Nyt tuo tarina saa jatkoa, kun tiedostava keinoäly ja Monoliitti sotkevat aikavirtoja, ja matka ulottuu jopa universumin kaukaiseen loppuun saakka.
Aivoja käristävä tarina kerrotaan teknisen deathmetalin keinoin, menon äityessä saumakohdissa progehtavaksi ja erittäin äärimmäiseksi. Singularity-konseptin syntyhistoria on vähintäänkin hämärä, mutta
Kari Ollin möreän äänen saattamat rivit tulee silti kuunneltua hartaasti. Poukkoileva metalli rytkii ja tempoo, enkä edelleenkään oikein tiedä mitä mieltä olla tästä kaikesta – mikä on aina hyvä merkki. Kokonaista tarinaa odotellessa näitä kahta lukua kelpaa jo pohtia, purkaa ja punnita.
Mika Roth
Hot Heros & Janne Laurila: Aurinkoon suojaan
Soit Se Silti
Hot Heros & Janne Laurila livahtaa toisella sinkullaan Aurinkoon suojaan. Tosin biisin syntyhistoria ei voisi olla juuri kauempana taivaankannen keltaisen mollukan lämmöstä, sillä kuuleman mukaan laulu on kirjoitettu talvella vaiheessa, jossa aurinko näyttäytyi kolmen viikon aikana vain tunnin verran.
Siinä missä kombon edellinen sinkku
Anna vähän siimaa chillaili jamaikalaisilla folk/jazz/pop -asteilla kevein askelin, on tämänkertainen kierros huomattavasti hitaampi ja pohdiskelevampi. Saksofonisti
Sami Sippolan upea soolo,
Ville Rauhalan viipyilevät bassonuotit ja
Janne Tuomen rennosti rullaava rummutus luovat Laurilan runoudelle syvän taustakankaan. Ihanan kiireetöntä menoa, biisin kellottaessa lähes yhdeksän minuuttia, mutta eipä se aurinkokaan taivaalla kiirettä pidä.
Mika Roth
Ilmiliekki Quartet: Ravelogue
We Jazz Records
Tämänkertaisen sinkkukoosteen pehmeämmästä freejazz-annoksesta vastaa
Ilmiliekki Quartet. Tämä vuonna 2002 perustettu yhtye on julkaisemassa ensimmäistä omaa levyään 13 vuoteen, ja tulevaa
Land of Real Men -albumia pohjustaa nyt toiseksi sinkuksi valjastettu Ravelogue.
Instrumentaali-raita on lähes seitsemän minuuttia pitkä, ajan kadotessa kerran toisensa jälkeen kauniiden sävelten virran viedessä kuulijan ajatukset jonnekin rauhallisiin ja seesteisiin paikkoihin. Pianisti
Tuomo Prättälän säveltämä kappale on linjoiltaan vähäeleinen ja runsaasti tilaa ympärilleen jättävä, mutta tässä(kin) tapauksessa vähemmän on huomattavasti enemmän. Melodinen, rahdun kaihoisa ja toisinaan kevyen kesäsateen tavoin helkkyvä Ravelogue on trumpetin johtamaa ja elegantin pianon jatkuvaa vuoropuhelua, jota verkkaiset rytmit säestävät. Kaunista ja aivan omanlaistaan silkkiä korville.
Mika Roth
Jesse Markin: Hope
VILD Music
Jesse Markin elää todella vahvaa kautta musiikillisella urallaan. Liberiassa syntyneen ja Viljakkalassa nykyisin asuvan miehen kolmas sinkku
Jericho pisti jo lupaavasti muureja murtumaan, kun elektronisesti vahvistettu pop etsi itselleen uusia virtaussuuntia. Kolmeminuuttinen Hope nostaa vain toiveita entisestään, samaan aikaan kiivaasti ja verkkaisesti etenevän biisin viskoessa ilmoille sinänsä simppelit koukkunsa.
Suoraviivainen säkeistö/kertosäe -vuorottelu painaa kappaletta kuin luonnostaan etukenoon, mutta Markin ei silti joudu kiilaamaan sanojaan kiireellä. Niinpä kun lyhyt väliosankaltainen tipahtaa kaiken kukkuraksi kohdilleen, on Markinin virtaviivaisesta ja vahvasti tunnelmallisesta popista helppo juopua. Hope on ehkä jo tarpeettomankin yksinkertaistettu näkemys, mutta toisaalta se antaa Markinin vahvalle lauluäänelle tilaa jopa silloin, kun laulu lähentelee pikasanailua.
Mika Roth
Lazy Mungo: Oh What a Day (Radio edit)
HR Records
Lazy Mungo on helsinkiläinen poprock-yhtye, jonka tyyli on mitä tietoisin kumarrus
The Beatlesin suuntaan. Eikä siinä mitään, sillä tokihan parhaille sopiikin nostaa hattua tasaisin väliajoin. Maailma on täynnä cover-bändejä, joista tarpeettoman monet haluaisivat julkaista myös omaa musiikkiaan. Enkä nyt halua kuulostaa ilkeältä, mutta helsinkiläiset selättävät vaivatta suurimman osan kilpakumppaneistaan kovin tutun tuntuisilla aseilla.
Oh What a Dayn neliminuuttinen radio-versio kiteyttää murskaavan vaivattomasti kaiken oleellisen samaan pakettiin. Pohjat vaikuttavat suorastaan kelluvan eteenpäin, rummut-basso-kitara -kolmion naputtaessa kasaan eläväisen kuvion. Tuohon päälle kun lisätään vielä hiukan kiippareita, lauluharmonioita, kitaran soolokudontaa ja sopivasti efektoitua laulua niin voilá – lopputulos on jotain huomattavasti suurempaa kuin ainesosien summa. Näin syntyy poprockia, joka on ajatonta, puhuttelevaa ja elinvoimaista. Saisinko lisää, kiitos?
Mika Roth
Loimu: Vastuu (Single edit)
Turenki Records
Loimu, eli
Toni Loimuneva, on valinnut uudeksi singlekseen rahdun yllättävän kappaleen. Vastuu kun on alkujaan
Jorma Kääriäisen äänittämä biisi, jonka ovat kirjoittaneet
Esa Eloranta ja
Janne Saksa. Kuten kappaleen koko nimikin jo vihjailee, biisi tullaan kuulemaan myös pitkäsoitolla, jonka julkaisun pitäisi tapahtua myöhemmin tänä vuonna.
Loimun käsittelemä Vastuu on elämältä ja 70-luvulta maistuva poprokkailu, jossa on mukana ainakin pari unssia Philadelphia-soundin löytänyttä
Ziggy Stardustia, huomattavasti enemmän laajojen preerioiden amerikansuomalaista kaihoa sekä tietysti suomalaisen kohtalopopin hopeista kuunvaloa. Eihän sitä ilman nyt tultaisi toimeen. Periaatteessa Vastuu kasvaa torvineen, koskettimineen, viuluineen ja taustalauluineen kaikkineen aivan tolkuttoman kokoiseksi, mutta jotenkin sovitus onnistuu pitämään tulvaportit kurissa. Veikeä numero joka kuulostaa vain esittäjältään itseltään, eli loistava coveri.
Mika Roth
Olivera: Trust
Lyktan
Olivera on Espoosta kotoisin oleva kotimainen laulaja-lauluntekijä, jolta on ilmestynyt jo hyvä joukko digisinkkuja sekä pari EP:tä. Etenkin jo aiemmin ilmestynet
Golden Plate ja
No More -biisit ovat tehneet neitoa tunnetuksi, kun kipaleiden soittokertoja lasketaan jo seitsennumeroisilla luvuilla.
Trust jatkaa aiempien julkaisujen virtaviivaista elektropop-linjaa, jossa tunnelmallisuus nivoutuu vastustamattoman tarttuvuuden sitein erottamattomasti toisiinsa. Oliveran kyky laulaa Trustissa elon suuresta kummitusjunasta on hämmentävä, kun elämän perusasioita käydään läpi keveän tuntuisesti. Trust tuntuu kumpuavan suoraan sydämestä, rakkaudesta sitä toista ihmistä kohtaan, joka on valmis jakamaan kaiken tässä mykistävän suuressa ja arvaamattomassa matkassa, jossa liian monet valitsevat yksinäisen tien. Kevyesti efektoitu laulu, sovituksen luomat tilavat seisahduskohdat ja pieniksi jätetyt soundit, jotka korostavat tekstiä – kaikki on kohdallaan.
Mika Roth
Pimeys: Aave
M.dulor
Elektronisemman puolen itsestään löytänyt
Pimeys kutitteli jo hittinappulaa
Eikö ne tiedä -sinkullaan, mutta ainakin omasta mielestäni täysin puhdas osuma jäi vielä saavuttamatta. Tuoreella Aave-sinkulla palaset tuntuvat hakeutuvan entistäkin paremmin paikoilleen, kun trio on omaksunut uudet työkalunsa ja niiden mukanaan tuomat mahdollisuudet.
Aave soi suurena ja avarana, kuin maailmanluokan poprock-bändi konsanaan. Vokaalit ja lauluharmoniat on nostettu erittäin vahvasti soundimassan päälle, mutta tälläkin kertaa äänimaiseman tukkeutuminen osataan välttää. Eteeriset taustalaulut, ohueksi leikattu kitarasoundi ja kirpsakat synaäänet sitovat biisiä 80- ja 90-luvuille, mutta edes kumisevat peltirummut eivät koidu orkesterin kohtaloksi. Esiin pomppaava väliosa hämmentää muutamalla ensikuuntelulla, mutta housemaiseen pianoon ja venytyksiin kestää vain hetki tottua. Aina vain lupaavampaa, joten tumman hehkun loisteessa kelpaa viihtyä tanssilattialla.
Mika Roth
Plastic Tears: Dark Passenger
Music Kickup
Helsinkiläinen glam-mausteinen katurock-kopla
Plastic Tears jyräytti viime kesänä ilmoille melkoisen pitkäsoiton.
Angels With Attitude rokkasi, kimalsi ja rollasi kuin nykyhetkeen päivitetty
Hanoi Rocks ja avausbiisi Dark Passenger oli, ja on edelleen, täyttä dynamiittia. Nyt tuo ykkössyöttö on viimein julkaistu myös sinkkuna, joten kesä 2019 vaikuttaa Plastic Tearsin leirissä jo tässä vaiheessa sangen helteiseltä.
Kaikki oleellinen vasaroidaan kolmessa ja puolessa minuutissa paikoilleen, eikä turhia krumelunkeja survota mukaan. Kertosäkeistö vie tietysti kuulijaa kuin pässiä narusta, mutta vääntöä riittää myös muissa osissa. Kertaus on napsakasti etenevässä katurockissa avaintekijöitä, mutta Dark Passengerin kohdalla sinkulta olisi voinut jopa leikata vielä puoli minuuttia pois, ilman sen kummempaa tehohävikkiä.
Mika Roth
Saaret: Goodbye Blue Belle
Saaret on nelihenkinen yhtye Helsingistä, joka on valmistelemassa debyyttialbumiaan. Näillä näkymin syksyllä ilmestyvää pitkäsoittoa pohjustaa jo nyt tämä ensimmäinen sinkku, jolla kvartetin persoonallinen soundi kukkiikin lupaavan eksoottisesti. Mainittakoon että jäsenistöllä on takanaan runsas ja rönsyilevä bändihistoria, joten tekijät tietävät mitä selvimmin mitä haluavat löytää, ja se myös kuuluu positiivisena voimana lopputuloksessa.
Bändin löytöretki omaan, vastasyntyneeseen universumiinsa käynnistyy kiehtovalla, triphopahtavalla ja kummallisuutensa arkiseksi vaatettavalla popilla, joka rakentuu vahvasti rytmiinsä. Viipyilevästi liikkuva neliminuuttinen kutoutuu syntetisaattorin, jousien ja raskaasti muokatun kitarasoundin langoista,
Petra Vehviläisen englanninkielisen laulun toimiessa maalailevan soittimen tavoin. Linjat ovat pitkiä, haaveilevia ja alkunsa sekä loppunsa toistuvasti toisiinsa sekoittavia. Aika on tunnetusti suhteellista ja Saaret-yhtyeen seurassa se kulkee aina tarpeettoman nopeasti, niin lumoava tämä esikoissinkku on.
Mika Roth
Stina Girs: Ihan sama
Kaiku Entertainment
Stina Girs sai uransa käyntiin aikoinaan TV:n laulukilpailun kautta, minkä jälkeen seurasi pari ei-niin-menestynyttä albumia. Girs jatkaa silti suomenkielisen popin luomista, ja uuden sinkkubiisin tekijätiimissä piisaa nimiä. Tarina ei kerro enteileekö tämä toinen Kaiku Entertaimentille tehty sinkku kenties EP:tä tai pitkäsoittoa, mutta ainakin kipaleeseen on saatu lastattua melkoinen määrä tarttuvuutta.
Elektronisesti buustattu moderni popbiisi kertoo rakkaudesta, tai oikeammin suhteesta, jossa asiat eivät enää kulje kuten joskus muinoin onnen päivinä. Mutta kuka pystyy sanomaan, mikä on riittävästi ja kuinka paljon kenenkin pitää vielä antaa lämpöä missäkin tilanteessa? Aihepiiri on vaikea, Girsin todetessa että sehän nyt on ihan sama. Paitsi ettei se sittenkään taida olla, mikäli luen oikein pohtivan tanssilattiatarinoinnin alimman vireen.
Mika Roth
Temple of the Stars: Lands of Old
Inverse Records
Temple of the Stars on pitkälti sama asia kuin multi-instrumentalisti/vokalisti
Tobias Tåg. Länsirannikolla asusteleva visionääri on kasannut toukokuussa julkaistavan
Nightspirit-albumin, jolla basson varteen on kiinnitetty
Niklas Norrgrann. Sanoitusvastuun Tåg on puolestaan luovuttanut
Thoman Finholmille, joten kyse ei sittenkään ole aivan yhden miehen armeijasta.
Lands of Old on vahva balladi, joka sijoittuu jonnekin progehtavan rockin, eteerisen metallin ja vapaan folkin epämääräisille rajavesille. Huilu johtaa laulun kera kokonaista rockmetalli-orkesteria, joka kulkee koko plus seitsemän minuutin ajan kuin noiduttuna eteenpäin. Periaatteessa kappaleessa ei tapahdu montaakaan mutkaa, mutta eeppistä tunnelatausta, alkukantaista voimaa ja herkkyyttä löytyy sitten senkin edestä. Ja kaikki tämä ilman mitään supermassiivista ääniräjähdystä, mistä pinnat Tågille.
Mika Roth
The Medicates: Cosmovision
Soundhill Music
The Medicates on tamperelais-helsinkiläinen indie-duo, jonka muodostavat
Lauri Kaski ja
Petja Virikko. Kaksikon kolmas sinkku eroaa sopivasti kahdesta aiemmasta kipaleesta, vaikka duon ominainen pop-tyyli sitookin biisit siistiksi ja helposti sulatettavaksi nipuksi. Luvassa on kuuleman mukaan myös kokonainen pitkäsoitto, jonka pitäisi ilmestyä vielä tänä keväänä, mikäli asiat kulkevat kuten pitää.
Cosmovision on edeltäjiään öisempi ja elektronisemmalta vaikuttava pop-kappale, jonka verkkaisessa leijailussa voi aistia dream popinkin usvailua. Paljon on panostettu unenomaisiin soundeihin ja kuulaaseen lauluun, joka lipuu kaiken takana kuin osa maisemaa. Kerroksellinen rakenne korostuu puolivälissä, synajuoksutusten työntäessä hetkittäin kappaletta lähemmäs ohituskaistaa, mutta onneksi duo ymmärtää pitää biisinsä sopivan somana ja näin saavutetaan jotain kauniimpaa.
Mika Roth
V. Härkönen: Sata kertaa liian naiivi
Soit Se Silti
V. Härkönen on aiemmin toiminut mm.
Sonikin ja
Marylandin laulajana, mutta Sata kertaa liian naiivi -sinkku on miehen ensimmäinen sinkku tällä nimellä. Materiaalia on kuuleman mukaan syntynyt jatkuvasti, mutta vasta nyt koitti aika taas julkaista sitä. Tyylilajiksi ainakin tälle ensisinkulle on valikoitunut akustinen ja tunnelmallinen folkpop, jossa painopiste on pehmeydellä.
Härkösen tarinassa kertoja voi olla hän itse – tai kenties joku toinen, faktat ovat toissijaisia, sillä erilaiset muistikuvat tuntuvat limittyvän toisiinsa.
Fellinin tarinankerronnan mukaisesti kauneus on tärkeintä, mutta yksityiskohdat roskaruokineen ja Vantaineen kaikkineen ovat puhdasta
Göstä Sundqvistia. Hellä vokalisointi
John Lennonin hengessä on se viimeinen silaus, joka saa joko rakastumaan tai raivostumaan tähän surusteluun. Itse huomaan kallistuvani ensimmäisen vaihtoehdon puoleen.
Mika Roth
Lukukertoja: 4651
