Pienet - Syyskuu 2018
Barrie: Singles
Winspear
New Yorkista kotoisin oleva Barrie on ladannut sinkkunsa A-puolelle kolme biisiä, kun taas kiekon toiselta puolelta löytyy kaksi remiksausta ensimmäisen puoliskon siivuista. Tyylinä toimii urbaanin ilmava elektropop, joka väistelee kaikki selvästi osoitettavat aikakaudet, eteerisen synailun leijuessa kuin lehdet syksyisen New Yorkin tuulessa. Paljon luotetaan myös kuulaaseen naislauluun, tosin varsinainen laulaminen on tässä tapauksessa viittä vaille kuiskailua.
Canyons, Tal Uno ja Michigan ovat kaikki siinä määrin samasta puusta veistettyjä poppiksia, että niiden seurassa jää kaipaamaan jotain radikaalimpaa irrottelua. Niinpä remiksausten mukanaolon ymmärtää, sillä etenkin Canyonsin FaltyDL & Shura Remix ottaa reilusti etäisyyttä alkuperäisen näkemyksen pehmeään dreampoppiin. Michigan (Brother Michael Remix) on taas oikeastaan jo aivan oma biisinsä, jonka naksuttava rytmipoppailu ei anna kokonaisuudelle paljoakaan taiteellista lisäarvoa.
Tanssilattioille remiksaukset sopivat mitä parhaimmin, mutta kuinka yhtye saisi alkuperäisen materiaalinsa yhtä koukukkaaksi? Siinäpä sitä kysymystä ratkottavaksi.
Mika Roth
Kielo Kärkkäinen: Millaisten vetten ääreen
Texicalli Records
Kielo Kärkkäinen on tamperelaistunut laulaja/lauluntekijä, jonka kahden biisin mittainen sinkku on erittäin miellyttävä tapa viettää vajaat 8 minuuttia elämästään. Kärkkäinen liikkuu popin äärellä, mutta kappaleiden kulmat heijastelevat niin kevyen jazzin kuin modernin folkinkin vaikutteita ilmavuuden toimiessa yhdistävänä avaintekijänä.
Millaisten vetten ääreen on biisikaksikosta keinuvampi, levottomampi ja tarttuvampi. Soitto swingaa ja svengaa, bändin luodessa samaan aikaan retroa ja raikkaan ajatonta musiikkia, joka ei laahaa eikä kiiruhda tarpeettomasti eteenpäin. Tärkeintä on kuitenkin laulun ja soiton tasapaino, jolloin jokainen pikku palanen saa asettua rauhassa paikoilleen.
Kuunnelkaa! antaa kuuntelijoilleen täyteläisen tenorisaksofonisoolon, mutta muuten sovitus jättää itsestään ehkä hieman löysän vaikutelman. Biisin täyttä potentiaalia ei hyödynnetä mielestäni läheskään, etenkin kun vokalistilla jää vielä selvästi paukkuja varastoon. Toivottavasti horisontissa siintää jo EP tai peräti pitkäsoitto, sillä Kärkkäisen lauluja kuulisi mieluusti enemmänkin.
Mika Roth
Kosmillinen purppura: Lapset rakastavat muotia, aikuiset halpoja hintoja
Kosmillinen purppura on kahtena edellisenä vuonna tarjonnut sellaiset annokset thrash-punk-outorockia, että moinen hämmästyttää ja kummastuttaa edelleen myös tätä pientä Desibeli-kulkijaa. Tällä kertaa otsikko viittaa merkantilismin ja kapitalismin voimien olevan liikkeellä, mutta onko se muuttanut ryhmän musiikillista linjaa?
No ei tietenkään ole. Balkanilaisen halpahallin tavoin hurmaava
Asbest kieltämättä hämää, mutta se nyt onkin vain tuollainen puolivillainen intro, jota ei tule ottaa minään suunnannäyttäjänä.
Lapset rakastavat muotia, aikuiset halpoja hintoja on jo sellainen ”
S.O.D. kohtaa punk-
YUP:n mielisairaalan käytävällä” -hetki, että ei farmaseuttisemmasta väliä. Laulu on vuoroin huutoa, death-kärinää ja möllikuoroa, kitaran piiskatessa metallinkappaletta aina vain kuumemmaksi.
Periaatteessa mikään ei siis ole muuttunut, mutta intron ja kuuden biisin seassa riittää edelleen löydettävää ja pohdittavaa. Kosmillinen purppura lainaa toisinaan toisilta, kuten kaikki muutkin, mutta kolmannella kierroksella selvimmät kokkareet ovat jo hienontuneet omemmaksi soundiksi.
Mika Roth
Not My Master: Disobey
Extreme Metal Music / Rockshots Records
Teksasilainen
Not My Master on neljän todella vihaisen ja asenteella buustatun miehen muodostama metalliryhmä. Bändin thrashin, deathin ja äärimmäisempien metallijuonteiden liitossa soi myös syvän etelän orkestereille tyypillistä groovea. Saattaapa joku heittää kehään jopa southern rock -termin.
Not My Master on rusauttanut kasaan kuusi omaa biisiä, jotka hämmentävät useaan otteeseen. Yhtäältä lanaus on silkkaa betonirekka-osastoa, mutta esimerkiksi
Revengen seassa kuultavat puhtaat ja melodiset lauluosuudet ovat miltei kuiskattuja, mikä vain lisää tunnelman painostavuutta. Niin ikään yhtyeen kovinta ja pehmeintä puolta yksissä ja samoissa raameissa esittelevä
Morning Star on toisinaan kuin hidastettua
Kornia, vain muuttuakseen seuraavassa hetkessä joksikin
Mastodonin huonommista hetkistä. Vakavin huti on kuitenkin
Danzig-laina
How the Gods Kill, koska biisiin ei yksinkertaisesti osata tai uskalleta tuoda mitään uutta.
Tekijöiden tavoitteena saattaa olla uudeksi
Panteraksi nousu, mutta ainakaan näillä eväillä se ei tule vielä tapahtumaan.
Mika Roth
Nuoret Sankarit: Lassie palaa autoon
Suppo Levyt / Woimasointu / Young Guns II
Nuoret Sankarit on sijoittanut seiskatuumaiselleen kokonaista viiis biisiä. A-puolen kolme rallia pitävät vauhdin yllä, kun taas toisella puolella tarinankerronta kehittyy hieman eteenpäin. Periaatteessa nyt ainakin.
Avaus on messevä kun
Lassie palaa autoon rehvakkaan punk rockin tahdissa ja
Onx mun pakko äityy poliittiseen räyhään. Ensin mainittu kilahtaa huumorin puolelle, kun taas jälkimmäisen aiheina ovat Isojen Herrojen tekemä törkeä rahanpesu, kyykytys sekä heikompien pompotus, jotka ottavat tasaisesti pannuun.
Vätykset on puolestaan omanlaisensa kannanotto syrjäytymisen syihin ja seurauksiin, tarjoten tuoreita kulmia riffi-vetoisen punkin puskiessa ensiluokkaista melodiaa syliin.
B-puolen avaava
Valittu kansa on mainiosti tähdätty pikkutikka puolestaan uskonnontuputtajille, että ihan turhaan vaivautuvat – taivaspaikka näet taitaa löytyä tässä tapauksessa vain
Hank Williamsin avulla. Jos sittenkään. Eikä se tuopin nauttiminenkaan ole helppoa, kun heti baarin ovella todetaan että:
Ei juippeja mun baariin. Ennakkoluuloja, yleistyksiä ja yleistä pännimistä – niistähän on tunnetusti mehevät ja tarttuvat punk-rallit punottu, kiitos mustaan taipuvan huumorin.
Mika Roth
Radical Ninja: Raipe Lightning
Varokaa sillä radikaalit tamperelaiset tulevat, ja ne osaavat tappavia taistelulajeja! Tunnustan suoraan että olen hiukan, tai oikeastaan hiukan enemmänkin, hämilläni
Radical Ninjan edessä. Ryhmä näet poukkoilee rockin, punkin, progen, funkin ja alternativen lammikoissa edestakaisin, ronskin soundin määritellessä menoa. Esiintymiskieli loikkii suomesta englantiin ja takaisin, aihepiirien koskiessa mm. jääkiekon eläköityneitä suuria miehiä kuten
Raimo Helmistä ja
Eric Lindrosia.
Jos ryhmällä oli vielä viiden vuoden takaisella
Enter The Ninjalla jonkin verran ongelmia sovitusten ruuvaamisessa ja soiton rakeisuudessa, niin vuonna 2018 lopputulos kuulostaa ainakin omaan korvaani sopivan sulavalta. Eihän tässä nyt mikään
Rush edelleenkään helli korvaa, eikä
Sasu Tampere tai lääkeainehöyryistä kertova
Parasetamol Eyes varsinaisesti liikuta kyyneliin saakka lyriikoillaan, mutta kaiken takana on nähtävissä se Iso Kuva. Ja siinä on muutakin kuin Raipe Helminen ja valkoisen miehen metallinen funkin tapainen altsukeitto.
Raipe Lightningin suurin anti onkin se, että alkuun silkalta huumorimätöltä vaikuttava kohkaus saa ajan myötä kylkeensä sellaisia tiisumaisia lisäsyvyyksiä. Bändi ei häpeile nauraa itselleen, mutta huumori ei ole itsetarkoituksellista vaan lähinnä sivutuotteena syntynyttä bonusta. Kyllä tätä lisääkin kuuntelisi, ja ihan isommissakin annoksissa, kiitos.
Mika Roth
Shark Varnish: Tappaa kotona ja puutarhassa
Shark Varnish yllätti kuukausi sitten
splitti-kasetillaan, jonka kolme biisiä pistivät psykedeelisen rockin, synapostpunkin ja oudot tunnelmat tiiviiseen pakettiin. Nyt arvioitavaksi saapui ryhmän edellinen julkaisu, jo jonkin verran iäkkäämpi C-kasetti, joka sekin kolahtaa normisektoreiden tuolle puolen.
Kolmen biisin mittainen
Tappaa kotona ja puutarhassa on kokonaiskestoltaan itse asiassa pitkäsoiton luokkaa, sillä kolme biisiä kestävät lähes kolme varttia. A-puolelle sijoitetuista kahdesta lyhyemmästä numerosta kuullaan ensiksi
Mustaksi värjätyt marsut / Guinea Pigs Dyed Black. Se on hämyisen ja pelottavan kellarikomeron varjoista kasattua äänimassaa, jonka raketissa on kolme selvää vaihetta. Alun hiljaisempi ja vaanivampi osuus, joka räjähtää viiden ja puolen minuutin kohdilla helvetillisemmäksi äänisirkkeliksi. Tätä sitten kestääkin aina siihen asti, että 8 minuutin ja 18 sekunnin kohdilla palataan lähemmäs alun tunnelmia, tosin uhkaavuuden aste on nyt pysyvästi korkeampi. Hrrr.
Julmaa kiihkoa / Cruel Passion on sisarustaan hiljaisempi, linjakkaampi ja eteerisempi. Kolkoissa ambient-äänimaisemissa on jopa eräänlaista kauneutta, okkultismin puskiessa hitaasti pintaan. Onko tämä nyt dark ambientia? Ehkä, mutta enemmän tässä(kin) mennään tunnettujen rajojen tuolle puolen. Jälkimmäisellä puoliskollaan biisi villiintyy niin, että yhteneväisyydet 70-luvun lopun italialaisten halpis sci-fi leffojen taustoihin ovat hämmentäviä. Ja todettakoon, että vaikka italialaiset hiihtivät kylmästi Tähtien Sodan perässä, oli heidän teoksissaan usein paremmalta näyttävät asut, lavasteet ja (ainakin hetkittäin) päräyttävämmät musiikit.
B-puolen täyttää miltei 33 minuuttinen
Hankalampi, joka on sitten kaikkea sitä mitä A-puoli jo tarjosi. Ambientia kiivaalla sykkeellä, vanhan
Tronin mieleen tuovaa analogista kikkailua ja korkealentoisia ääniefektejä. Lopussa mennään taas okkultistien kelkkaan ja viimeisestä viidestä minuutista voisi muotoilla
SQÜRLin tuoksuisen biisin. Massaa on enemmän, mutta todellista ydintä olin löytävinäni huomattavasti vähemmän. Ehkä olin vain väärillä aliavaruustaajuuksilla.
Mika Roth
Waxahatchee: Great Thunder EP
Waxahatchee on sama asia kuin yhdysvaltalainen
Katie Crutchfield. Waxahatchee julkaisi kesällä 2017 rankemmin indie rockin virtaan heittäytyneen
Out in the Storm -albumin, mutta Great Thunder EP jättää rokkaukset väliin ja on enemmänkin rehellinen nippu indie folk -biisejä.
Kuuden kappaleen ja vajaan 18 minuutin mittainen EP on tunnelmaltaan intiimi, toisinaan jopa harras. Kaiken keskiössä on Crutchfieldin valittava laulu, josta ei ainakaan kaiho ja kaipuu pääse loppumaan kesken. Laulun rinnalla kuullaan akustista kitaraa, hiukan pianoa ja rytmisoittimiakin, mutta mihinkään valtaisiin äänivalleihin ei edes pyritä. Digisinkuksi valittu
Chapel of Pines edustaa joukon tarttuvinta laitaa, ja alle kaksiminuuttiseksi jäävä
Slow You Down pääsee lähimmäs sähköistä rockia, jota jotkut fanit saattavat kaivata. Tutut muodot ja kaavat löytyvät myös
Singer’s No Star -tunnelmoinnilta, joka saa pohtimaan folk-vaihteen käytön mielekkyyttä ensinnäkin.
En epäile etteikö folk-levyn tekeminen olisi ollut tarkoitus heti alussa, mutta jotenkin EP tuntuu hieman kompromissilta. Waxahatcheen soundi tahtoo jatkuvasti nousta korkeammalle, eikä biiseistä saada läheskään kaikkia tehoja irti näissä muodoissa. Aivan kuin yritys olisi toisinaan jopa vain puolittaista. Kappaleiden muuttaminen täyssähköisiksi onkin sen verran vaivatonta, että kenties ne päätyvät seuraavalle albumille kunnon versioina. Demot olkoot demoja.
Mika Roth
What Awaits Us: Anomaly
Hämeenlinnalainen
What Awaits Us julkaisi esikoisalbuminsa neljä vuotta sitten.
Awake sujahti jostain syystä allekirjoittaneen tutkaruudun ohitse, mutta tuore viiden biisin mittainen EP tärähtikin sitten kuin puskutraktori kyljestä sisään.
Anomaly on metalcorea alusta loppuun. Painopisteen levätessä raskaudella ja runttauksella, teknisyyden selättäessä grooven mennen tullen. Näin luotu metalli tahtoo olla hiukan kolkon kylmää, mutta niin ovat lyriikoiden aiheetkin, joten siltä kannalta tarkasteltuna paketti on tasapainoinen. Ryhmän riffikynät ovat sauhunneet urakalla, ja rytmiryhmäkin pistää alati parastaan, joten biiseissä tapahtuu paljon. Kenties jo liiankin paljon.
Ongelma on näet siinä, että sinänsä kelpo ideoista jokainen tuntuu päätyneen kiekolle, jolloin ähky on harmillinen tosiasia. Ryhmän luoma soundi ja äänimaailma ovat toki tällaisenaankin tylyjä, eikä asenteen voimaa sovi epäillä. Uskallan kuitenkin väittää, että lievällä karsimisella ja hienoisella yksinkertaistamisella biiseistä olisi sukeutunut vieläkin tylympiä ja tinkimättömämpiä vetoja, jotka tiputtaisivat kertaiskulla polvilleen. Nyt kyllä nyrkit heiluvat, mutta enemmänkin tuulimyllytyylillä.
Mika Roth
Lukukertoja: 4416
