Pienet - Kesäkuu 2013
Better Not Born / Cause A Riot: Split (7'')
Filthy Rat
Raskaasti jatkuu metallista crustia soittavan Better Not Bornin tarina. Helsinkiläisten tuoreella splitillä toteutuu se, mikä edellisellä seiskalla jäi vajaaksi, eli nyt on biisien lisäksi myös soundeissa sellaista potkua, jota tälläinen suht suoraviivainen, anteeksi pyytelemätön ja hurjaksikin äityvä mustanpuhuva punkkailu kaipaa.
Kaksi uutta biisiä näyttävät yhtyeestä kaksi puolta: Horde of Sheep heittää melko metallisesti lanaavan alun jälkeen kolmannen vaihteen silmään ja takoo viestinsä kuulijaan pariinkin otteeseen. Inner Void taas kääntää asetelman ympäri ja asettaa hitaammat pätkänsä kiivailun keskelle. Eteenpäin on menty, koska biiseissä on entistä enemmän ideaa, syvyyttä ja selkeyttä, vaikka pohjimmiltaan splitillä kuullaan aivan samaa Better Not Bornia kuin Downfallillakin.
Seiskan kääntöpuolelta löytyy kertaluokkaa rauhallisempi yhtye Järvenpään suunnalta. Muutaman pienjulkaisun tehnyt Cause A Riot tarjoaa kahdella biisillään suht melodista, mukavasti esiin nousevan basson ja rytmikkään laulamisen ansiosta (tai takia) pumppaavaa, koukuilla varustettua punkia. Sekä nopea Disheartened että vähän hitaampi Swan Song ovat rosoisia, mutta tyylikkäitä biisejä, joista mieleen jää ennen kaikkea voima, väkevyys. Eroavista tyyleistään huolimatta splittikumppanuksissa on samanhenkistä tummaa syvyyttä.
Jani Ekblom
Frans Höyer: Kuuhun ja takaisin
Kompakti kasetti
Frans Höyerin ensikasetilla ei ole tarttumapintaa juuri ollenkaan. Parhaiten mieleen kiinnittyy julkaisun aloittava mainio
Hengellisiä lauluja, jolla kolmikko
Maria Sotikov, Ari Suomalainen ja
Jussi Reittu vääntävät varmaankin jonkin vanhan älppärin gospelia siihen malliin, että kyseessä voisi olla jokin
Paavoharjun tempaus. Aivan samaan korkeuteen tai sävykkyyteen Frans Höyer ei kuitenkaan yllä, vaikka aivan yläavaruudessa kera satelliittiien taidetaan viipottaakin.
Enimmäkseen
Kuuhun ja takaisin koostuu analogisilla syntikoilla sekä erinäisillä muilla laitteilla tuotetuista äänistä, joita on kasattu yhteen milloin kokonaisuuksiksi, milloin annettu liikkua melko vapaasti muista välittämättä. Nimibiisillä on ehkä selkeintä yritystä asemoitua leikkisään, mutta vääristyneeseen syntikkahippaan hieman varhaisen
Aavikon tapaan, mutta hallitsevampaa kasetilla on tiettyjä kuvioita toistavat ja toisintavat kokeellisemmat tai avantgardistisemmin toteutetut äänikollaasit. Ne jäävät harmillisen usein hahmotelmien asemaan; sinne tänne liikkuvat erikoiset äänet kiehtovat aikansa, mutta kuuntelukertojen lisääntyessä kaipaa jonkinlaista kokoavaa näkemystä.
Samalla on tiedostettava, ettei kotikuuntelu ja nauhoitetun materiaalin muuttumattomuus varmastikaan ole paras lähtökohta Frans Höyerin näkemysten nauttimiselle. Joka tapauksessa, mm.
Haamuaika,
Jännittävä seikkailu ja mainitut muut kappaleet todistavat, että vähistä aineksista muodostettu äänimaailma voi olla pelottavankin tehokas. Vasta tammikuussa perustetulta yhtyeeltä voi siis odottaa jatkossa lisääkin tajuntaa kutkuttavaa materiaalia, vaikka livetilanne lienee paras paikka nauttia tästä annista.
Jani Ekblom
Horros: Iron Birds
Face Your Gods / K-Tuotanto
Hämeenlinnalainen
Horros päästelee toisella seiskallaan kohtuullisen vaihtelevasti tummasyistä ja alavireisesti junnaavaa hardcoren, doomin, crustin ja metallin maailmoista ammentavaa paahtoaan. Vaikka bändin nimi viittaisi uneliaampaankin suuntaan, ei unihiekat juuri silmissä pyöri vauhdikkaalla nimiraidalla. Kipakka ja päällekäyvä meuhka on enemmän homman nimi.
Fallen Cities on hiukan enemmän viipyilevää ja vaanivaa, mutta yhtä lailla melskaavaa. Jylhän vauhdikas metallinen kaari meinaa pudottaa kyydistään, mutta onnistuu lopulta pitämään turvavyöt kiinni. B-puolen
Silence ei ole mitenkään hiljainen mutta hyödyntää eniten sitä mainostettua doomin laahaavuutta ja synkkää uhkaavuutta. Kyllähän se tuttu meuhka-kaahaus-vaihdekin sitten irtoaa, mutta sellaista kunnon vastakkainasettelua näiden puolien välille Horros ei tällä seiskalla synnytä. Meuhkan puolelle jäädään hiukan liikaa, vaikka viipyilyjarru toimiikin. Tutkielma metelin eri puolista on vielä hiukan pintapuolinen.
Ilkka Valpasvuo
Inka: Sanat/Piilo
Satakuntalainen
Inka ei vielä valloittanut maailmaa, mutta on nyt lähenemässä kakkoslevyään. Siitä maistiaisena tarjoiltavat kaksi näytekappaletta kertovat että isot kaaret, seesteisyys ja tummasta kuulaudesta huolimatta aika positiivinen indiepoprock ovat edelleen yhtyeen kaavan ytimessä. Isompi ja iskevämpi kappale on tummasti kimalteleva mutta melko leppoisa
Sanat, josta löytyy stadionkokoista riffiä mutta myös sitä inkamaista viipyilyä. Hiukan kylmän oloinen ja toteava laulu sopii hyvin pakettiin, kun kitara kuitenkin kimaltelee ja kappale malttaa hengittää. Akustisempi ja haaveellisempi
Piilo lämmittää enemmän, rauhan tunne onnistutaan ikuistamaan hienosti. Silti Inka onnistuu pitämään kiinni "leveistä" sovituksistaan ja nostoistaan. Ihan yhtä lailla kiinnostava paketti kuin seitsemän vuotta takaperin bändin aloitellessa.
Ilkka Valpasvuo
Nicolas Kivilinna & Nahkasikarit: Soitetaan mitä vaan
Suomalais-kanadalaisen musiikintekijän
Nicolas Kivilinnan 70-lukuisen suomirockin pastissia kutova yhtye
Nicolas Kivilinna & Nahkasikarit tarjoilee viiden biisin näytteen osaamisestaan, joka pitää samalla sisällään ensimmäiset Kivilinnan omat suomenkieliset kappaleet.
Badding, Juice ja
Kaseva ovat luontevat verrokit. Tähän mennessä Kivilinnalta on kuultu englanninkielistä folkia sekä suomenkielisiä
Beatles -vetoja, tänä kesänä on vielä tulossa
Eino Leinon teksteihin perustuvia sävellyksiä. Mutta entäs nämä omat biisit ja sanat?
Nahkasikareilla on hyvä boogie päällä, yhtye onnistuu kuulostamaan samaan aikaan sekä uskolliselta juurilleen että tuomaan niihin hyvää biisillistä imua.
Siellä täällä svengaa autereisesti ja harmittomasti,
Kukka hölkkää reippaammin mutta yhtä lailla iloisella letkeydellä. Jykevämpi ja massiivisemmin säröinen
Maailmaa se kaatuu osaa tuoda isoutensa vastapainoksi mukavan pienen askeleen. Haikealla stemma-kaarella hellivä
Pulu Pehkonen vakuuttaa torvineen,
Paavi kävi Kentuckyssä kumartaa Juicen
Napoleonin mopon suuntaan Paavin rock n´ roll -askeltavilla seikkailuillaan. Hyvä.
Ilkka Valpasvuo
Radical Ninja: Enter The Ninja
Tamperelainen
Radical Ninja on mennyt rokkikohkauksessaan mukavasti monta isoa askelta eteenpäin. Vaikka soitto tai sovitukset ei missään nimessä ole edelleenkään sieltä hiotuimmasta päästä, niin Enter The Ninjalla nelikolla alkaa olla jo hyvä tasapaino rouheuden luoman välittömyyden ja biisikynän imun ja sitä luovan melodiavaateen välillä. Jo
Jesperillä on mukavasti kertosäekoukkua eikä kipakka draivi kaada touhun punaista lankaa, mutta etenkin munakkaan rouhea roadtrip
Toijalan jälkeen tapahtuu ja aurinkoisemmin svengaava
Tullintori State Of Mind pitävät sisällään kunnon kipinää. Solisti
Jonne Renvallillin rokkikukkous on mukavan eläväistä mutta palvelee entistäkin paremmin soiton tarpeita. Nuoruuden into ei ole kadonnut mihinkään, mutta sitä on jalostettu paremmin melodisten koukkujen tarpeisiin.
The Hivesin munakkuutta muistuttava
Rax Rax Rax to The Max ahtaa vatsansa täyteen pizzaa hiukan yksitoikkoisesti mutta nostaa vähintään littipeukun jykevyydellään. Eipä sitä vatsa täynnä jaksa kovin keveästi askeltakaan. Jopa
Metallica -laina biisin lopussa toimii kelvollisesti.
Ilkka Valpasvuo
Weepikes: We Are Weepikes
Viime vuonna paluulyhärin julkaissut
Weepikes on itselleni ennestään tuntematon, mutta ilmeisestikin yhtye keräsi 90-luvulla toimiessaan kulttimaineen omapäisen surinarockin parissa. Kollega
Ekblom oli jo
paluusta haltioissaan, eikä bändin ote tunnu seuranneellakaan EP:llä herpaantuneen. Tilanne levyn suhteen on kuitenkin vähän eri, kun nimekäs altsuhääräilijä
Kramer ei ole tällä kertaa mukana. Kokonaisuudessa onkin vahva kotikutoisuuden tuntu, mutta jotenkin vääntyneellä ja vieraantuneella tavalla – levy on kuin kävelisit tuttuun talon, jonka peräkammarista kuuluu omituisesti puoleensavetävää tuntematonta melua. Sitä on vain pakko mennä seuraamaan ja hämmästelemään lähempää, vaikka ei ole ihan varma miksi se tuntuu hyvältä idealta.
Soundimaailman, tiukan ilmeettömän laulun, ja orastavan melodisesti täyteen mölyyn kääntyilevien sointukulkujen puolesta tunnelma on kuin ysärillä. Jostain syystä päässä kummittelee versio
Dinosaur Jr.:sta, jossa
Jay Mascista on kielletty soittamasta yhtäkään kitarasooloa, ja vaadittu välttelemään kertosäkeitä. Äkkiseltään Weepikes kun tuntuu melko helposti omaksuttavalta, mutta bändi ikäänkuin lipeää tahallaan sormista aina sillä hetkellä, kun jonkin suuren ilmestyksen pitäisi tapahtua.
En monenkaan kuuntelun jälkeen ole ihan varma, mitä Weepikesista pitäisi ajatella. Alkuun istahtelen mukavasti, mutta
Nothing but a Soar kuitenkin jättää olon hieman epämukavaksi. Parhaalta biisiltä tuntuvan
Bad Valentinen epämukavuus taas onkin mukavaa, ja levyn loppupuolisko vie mennessään hämmentäviin suuntiin, kunnes päätöksenä toimiva
K-X-P -vetoinen remix
Falling off the Carpetista jättää ajatukset lojumaan ympäriinsä. Hämmennyksestä huolimatta persoonallinen, levoton ja kimurantti ovat termejä, mitä liittää tänä päivänä musiikin yhteyteen mielellään.
Aleksi Leskinen
Lukukertoja: 5949
