Vancleef – surf, rautalanka ja spagettiwesternit
27.09.2018
Vancleef täräytti tiskiin jokin aika sitten kuudestilaukeavan EP-kiekkonsa. The Wicked Ways of the West nousi spaguwesterneistä tuttujen soundien satulaan, surfin ja rautalangan hehkuessa tulikuuman Coltin tavoin. Desibeli.net haastatteli bändin nelikosta yhtä, kun ääneen pääsi Frank Wolff Spider. Ryhmän muut jäsenet ovat Franco Horo, Poc Stoneface ja Mefisto Volonté, mutta kuinka alkujaan päädyitte muodostamaan Vancleefin ja keitä kaikkia on jäänyt jo matkan varrelle - vai onko possenne yhä alkuperäisessä koostumuksessaan?
- Eräänä houreisena yönä katselin Lee Van Cleefin hahmoa kuvaruudulla, kun yhtäkkiä musiikki alkoi soida päässä. Kyseessähän eivät olleet spagettiwesternien tutut Morricone -sävelet tai orkesterivetoinen leffamusiikki ylipäätään, vaan nimenomaan omat biisit perusbändillä soitettuna. Esittelin idean kolmelle muulle haaskalinnulle joskus kesällä 2017, ja bändi tuli perustettua siltä istumalta. Kovin kauaa Vancleef ei siis ole ollut olemassa, eikä kukaan ole vielä lopettanut hommaa kesken.
The Wicked Ways of the West on ryhmän ensimmäinen äänite, joka sisältää ensimmäiset bändille sävelletyt biisit. Tyyliksi valikoitui kuin luonnostaan surf-musiikin ja rautalangan sekoitus, ovathan kaikki oleelliset elementit Dollari-trilogian, Djangon ja kumppaneiden tavoin 1960-luvun perintöä.
Vancleefin perustamisen jälkeen ryhmä sai nopeasti luonnosteltua kokonaisen pitkäsoiton verran materiaalia. Eli periaatteessa kasassa oli jo kahdeksan kappaletta, joiden kokonaiskesto olisi ollut arviolta vajaat 40 minuuttia. Tiukka aikataulu pakotti kuitenkin kompromisseihin ja näin pitkäsoitto vaihtui EP-levyksi.
- Koska äänitysajankohtaa alettiin lyömään lukkoon jo suht varhaisessa vaiheessa, ei kahta biisiä yksinkertaisesti ehditty treenata ja sovittaa. Rannalle jäivät "slovari" sekä kauhutunnelmia väläyttelevä, härskillä fuzzkitaralla varustettu surf-sahaus. Näiden kahden aika koittaa ehkä vielä jonain päivänä.
Jatkoa on siis tulossa, mutta vielä tässä vaiheessa ei ole tietoa tarkasta päivämäärästä tai formaatista. Lyhyempää julkaisua saattaa olla syntymässä ehkä todennäköisemmin, mutta mitään vaihtoehtoa ei suljeta täysin pois.
Kaikki kappaleet on sovituksineen merkitty yhtyeelle, joten ainakin tästä kulmasta tarkasteltuna Vancleef vaikuttaa demokratialta. Tarkempia päätöksentekohienouksia Desibeli.netille ei paljasteta, mutta kehenkään ei ole kuuleman mukaan käyty käsiksi – ainakaan vielä. Frankin mukaan asiat ovatkin loksahtaneet hyvin ja luontevasti kohdalleen.
EP on mielestäni täynnänsä erittäin elokuvallista materiaalia. Avauksena kuultava Rio Hondo voisi vallan mainiosti istua spagu-westernin alkutekstien kanssa ja Sundown, El Paso voisi hyvinkin sijoittua sinne lopputekstien seuraksi. Ei taida olla ihan vahinko, että biisijärjestys muodostui tällaiseksi?
- Elokuvamainen kehys, kaari tai mikälie täytyi saada mukaan äänitteelle tavalla tai toisella, tätä tuli mietittyä jo biisejä sävellettäessä.
Entäpä sitten kiekon selvästi lyhin numero, alle kaksiminuuttinen I, the Gravedigger? Tunnelmallinen ja hiukan välisoittomainen numero sijoittuu kahden massiivisemman surf-palan väliin. Miksi raita päätyi mukaan ja kuka on tuo haudankaivaja?
- I, the Gravediggerin tarkoitus on juurikin rytmittää levykokonaisuutta, kuulostamatta kuitenkaan turhalta täytepalalta. Saatanallisessa ristipaineessa laahustava haudankaivaja on yksi spagettiwesternien perinteisistä arkkityypeistä, ja mieluumminhan kyseiselle hahmolle omistaa biisin, kuin vaikkapa hidasjärkiselle comic relief -kaupanpitäjälle.
Instrumentaali edellä siis mennään, mutta Goodbye to the Silent Gunman -siivulla kuullaan sentään itseään Lee Van Cleefiä – tietysti. Kovan linjan fanit ottakoot selvää mistä leffasta on kyse. Lisäksi Armored Train (Il treno blindato) pitää sisällään puhetta, jonka takaa löytyy itse Frank. Pienessä viskimaistissa.
Mitkä ovat ne villin lännen pahimmat paheet joihin olette törmänneet, tai haluaisitte törmätä?
- Aseelliset kaksintaistelut, järkkymätön oman edun tavoittelu, ryvettyneet huorat ja viheliäisin viski kuuluvat valitettavasti vain villeimpiin unelmiin, sillä tunnetustihan läntisen Suomen hiekkakuopilla on hyvin hiljaista... Arjen nihilismi ja syyhyävä parransänki ovat sentään tuttua peruskauraa.
Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi se aika.
- ”Mies, jonka menneisyys oli verisempi kuin Vanha Testamentti. Jonka katse oli kylmä kuin lyijyluoti. Jonka veto oli nopea kuin sydänhalvaus. Kymmenen vuotta ja tuhansia maileja hän himoitsi kostoa. Ei lännen armottomuus, eivät kauniit naiset tai antelias kulta saaneet häntä poikkeamaan tieltään. Mutta oliko kosto lopultakaan kaiken sen arvoista?”
Haastattelu: Mika Roth, kuvat: Vancleef
