Pienet

Pienet - Elokuu 2018

31.08.2018

Iron & Wine: Weed Garden
Sub Pop

Yhdysvaltalainen indie folk-artisti Sam Beam julkaisi esikoisalbuminsa jo 16 vuotta sitten, minkä jälkeen mies on jatkanut Iron & Wine -nimen käyttöä sitkeästi. Tehtyään yhteistyötä ensin Ben Bridwellin rinnalla coveri-albumin verran Beam yhdisti voimansa Jesca Hoopin kanssa. Nyt nuo yhteistyökuviot ovat ainakin siinä määrin sivussa, että uusi Iron & Wine -EP on tehty lähinnä mestarin itsensä voimin. Toki studiossa ovat poikenneet muutkin soittajat, mutta vain tuntipalkkalaisten roolissa.

Beamin ensimmäinen EP 12 vuoteen on kuuden intiimin, riisutun ja silti erittäin taiten rakennetun numeron kokonaisuus. Keskiössä komeilee luonnollisesti Beam äänensä ja akustisen kitaransa kera, mutta tilaa saavat myös mm. sello, sähköbasso, piano sekä erilaiset rytmisoittimet, joita perkussiomestari Joe Adamik koskettelee sangen säästeliäästi.

Yksikään kappaleista ei lähde varsinaisesti lentoon, eikä joukosta löytyne ainuttakaan uutta klassikkoa, mutta jos tämä enteilee uutta albumia, on pöydän puhdistus vanhemmista raakileista paikallaan.

Mika Roth

Jukra: Epätosi

Jukra esittää juurevaa folkin kaltaista ilmavaa musiikkia, joka on musiikilliselta painoltaan lähempänä poppia, mutta teksteiltään jotain huomattavasti suurempaa. Parempien termien puutteessa kappaleita voisi kutsua jopa riisutuksi folkiksi, jossa Jennyn esittämät tarinat saavat todella miettimään asioita sanojen takaa. On vaikea nostaa yhtä neljästä raidasta toisten eteen, mutta pakkovalinnan edessä Katkoviiva taitaisi olla se aution saaren Jukra-kappale.

Jenny ja kitaristi/munniharpisti Juhani jakavat 15 vuoden mittaisen musiikillisen historian, joka kuuluu ja näkyy kappaleiden hillityissä linjoissa, loppuun saakka mietityissä yksityiskohdissa sekä juuri oikeassa äänenpaineessa. Kaikki onkin ihailtavalla tavalla kohdallaan, eikä EP horju missään vaiheessa polultaan. On tietysti äärettömän klisheistä todeta kuinka vähemmän on enemmän, mutta tässä tapauksessa vanha viisaus ei voisi osua oikeampaan.

Epätosi on hiljaisesti ja vähäeleisesti soiva pikkuhelmi, joka vaatii aikaa ja avaruutta avautuakseen, mutta joka antaa takaisin vähintäänkin kaksin verroin sielunrauhaa. En löydä tästä mitään parantamisen varaa, joten olisiko ensisinkkunsa vasta viime vuonna julkaissut kaksikko jo valmis pitkäsoittoon? Uskoisin niin.

Mika Roth

Kiviranta: Gammasäde
Suolavesi Records

Tamperelainen Kiviranta-duo jatkaa taannoin ilmestyneen Dolce Vitan viitoittamalla tiellä, eli postpunk kolisee ottaen heijastetta parista naapurigenrestäkin. Viisi biisiä ja noin 17 minuuttia, sekä rutosti tunnetta, rosoa, säröä ja purevia bassolinjoja, tietysti.

Avauksena eetteriin kajahtava Teenagedreams rokkaa häpeilemättömän ristosti, kun taas seuraavana kuultava Kuu laahaa melankolisia helmojaan seisovammissa lammikoissa. Tässä ovatkin ne pelikentän laidoille maalatut linjat, joiden sisällä Kiviranta postpunkkaa, rokkaa ja sylkee sanoja lievästi haistattavalla asenteella. Ja asennettahan ei tällaisessa musiikissa voi siis olla koskaan liikaa. Rauhas räyhää kuin Twin Peaksin The Bang Bang Barin estradille päätynyt amerikkalaisversio nuoresta Kauko Röyhkästä, jonka uusi aalto on vasta nousemassa kuohujensa päälle. Gammasäde sulkee itsensä puolestaan lähes motorikmaisella soundilla, kuinkas muutenkaan.

Ehkä se vaalittavin pikku aarre on silti keskelle EP:tä sijoitettu Ei pohjaa, jossa kaksikon kovempi ja pehmeämpi laita toimivat kenties tasapainoisimmin yhdessä. Tällä kertaa synkimmät vedet jätetään rauhaan, mikä on laskettavissa myös plussaksi, sillä nopeampana Kiviranta kantaa huomattavasti pidempään. Noin omasta mielestäni nyt ainakin.

Mika Roth

Memoremains: Louder

Memoremains ei jää pitämään kynttilöitään minkään vakan alla, vaan saatekirjeen ensimmäisellä rivillä isketään välittömästi faktat tiskiin. Seinäjokelaisten sekoitus oopperametallista, discoheavysta ja popista hiveleekin kieltämättä korvia, ainakin silloin kun palaset loksahtelevat paikoilleen.

Ykkösbiisiksi valittu Time Is Running Out upottaa metallivahvikkeisen saappaansa rohkeasti tanssilattialle, vaikka äänivallin mitat voisivat täyttää vaikka Wackenin ison lavan vaivattomasti. Eihän popin, tanssimusiikin ja raskaiden ainesten yhdistely toisiinsa mikään vallankumouksellinen idea ole, mutta kun Serpentin kaltaisia onnistumisia ropisee koriin, niin vaikea tässä on valittaakaan. Elementit vaikuttavat tutuilta, mutta lopputulos on silkkaa memoremainsia, mikä on melkoinen saavutus esikoisjulkaisulla.

Hold Me esittelee orkesterin herkempää puolta, tosin massiivisuus kääntyy nyt rauhallisempaa raitaa vastaan. Päätöksenä kuultava Dreaming loikkaakin sitten spektrin pehmeään päähän. Kappale on kiistatta kaunis, mutta itse jäin kaipaamaan jotain lisää matkan varrelle. Eikä se jokin välttämättä ole betonilähiön kokoinen äänivalli, vaan kenties jokin yllättävä soitinvalinta, uusi osa tms. Joka tapauksessa erittäin vahva startti nuorelta bändiltä.

Mika Roth

Pennies by the Pound: Bloodshed and the Blinding Sunlight

Pennies by the Pound: Bloodshed & the Blinding Sunlight

Pennies by the Pound on pitkälti sama asia kuin herra nimeltään Johannes Susitaival. Pitkiin nimiin tykästynyt mies vastaakin Bloodshed and the Blinding Sunlight -EP:llä kappaleiden sävellyksistä, sanoituksista ja sovituksista, sekä kiekon kansista, kuvista, musiikin tuotannosta, miksauksesta ja vielä lisä-äänityksistäkin.

Kiekon viidellä kappaleella progehtava ysärirock saa rönsyillä vapaasti renessanssimiehen käsissä. Mainion nimen itselleen (Weird Al Yankovicilta?) napannut Running With Scissors sukeltaa pää edellä progehtavan psykedeliapopinkin sammioon, eikä pisimmäksi vedoksi kasvava Pedestrian Crossing ole niinkään kaukana David Crosbyn useammista tekemisistä. Tuota taustaa vasten aloituksena kuultavan Dinosaur Bonesin rymyävä kitararock on suorastaan äänekästä – enkä olisi pahastunut pienestä lisämöykästäkään.

Toisaalta päätösraita The 1960s heijastelee rakkauden kesän polaroidin keltaisia unelmia herttaisella tavalla, joten ehkä edessä on pieni valinta: rokataanko tässä nyt hihat ylhäällä vai rakastetaanko vain enemmän puita, ihan vaikka halailemalla? Kumpikin näyttää luonnistuva ilman suurempia ongelmia, jos nyt persoonallisuus vielä voisikin tästä terävöityä.

Mika Roth

Saints For Mass Production: Icon

Helsinkiläinen Saints For Mass Production avasi levytysuransa kolmen vuoden takaisella EP-levyllä, joka saa nyt jatkoa. Tuore Icon on viiden oikean kappaleen ja pääosin akustisen välisoittomaisen raidan muodostama tuhti paketti, jolle kertyy mittaa lähemmäs puoli tuntia.

Massatuotannon pyhimysten metalli on niin kattava sekoite eri tyylejä, että yhtä tiettyä johtavaa linjaa on mahdotonta osoittaa. Toisaalla äärimetallin palaset deathista aina blackin mustuuksiin saakka nostavat päätään, mutta kakun kerroksissa maistuu myös ns. perinteisempi heavy, raskaampi rockmetalli, sekä tietysti ihan jenkki-core. Se, kuinka nämä kaikki ainekset istuvat sulassa sovussa keskenään, onkin sitten jo aivan toinen tarina. Thrillseeker puraisee makoisasti powermetalmaisine kitaramelodioineen ja eeppiseksi äityvä Signaure of Tolerance vie tuota linjaa entistä pidemmälle. Toisessa laidassa on sitten mustaakin mustempi Way Off We Are, jonka jylhässä synkkyydessä vuonojen maan lapset löytävät taatusti jotain tuttua.

Sekoitus on rohkea ja kokkareita nousee vielä sopan pintaan, mutta pitkäjänteisellä kypsennyksellä tästä saadaan taiottua kyllä vielä mitä maukkain metalliateria. Ehkä jo ihan seuraavalla julkaisulla.

Mika Roth

Samuli Federley: Lifestream
Inverse Records

Puolentoista minuutin mittainen intro ja kolme oikeaa raitaa. Siinä on Samuli Federley uusimman EP:n anti, mutta armoitettu kitaristi saa upotettua reiluun varttiin melko monta nuottia – eikä laulua kuulla lainkaan.

Kitarainstrumentaalilevyt ovat hankalia kuunneltavia, sillä sanat korvaava kuusikielinen on vaikeammin tulkittava kuin spandexeissa hikoileva sumusireeni. Toki Lifestreamillakin kuullaan ihmiskurkusta syntyneiden mörinöiden kaltaisia ääniä, mutta pari huokausta ja murahdusta eivät vielä varsinaisesti avaa runouden portteja. Pikkukiekon selkeä johtotähti on sinkkunakin julkaistu Guitar Kungfu, joka nousee kuin nouseekin otsikkonsa veroiseksi revittelyksi. Tutun kitarakirmailun ohessa kuullaan aasialaisia mausteita, eli hiukan orientaalia synasoundia sekä mikeoldfieldmaisia elokuvamaisia äänirakenteluja. Ei paha, ei ollenkaan.

Muista raidoista Waves of Sound jatkaa aasialaisella tiellä heppoisemmin tuloksin ja kiekon nimibiisi Lifestream ei saa oikein eloa suoniin, vaikka periaatteessa osaset ovatkin oikeilla paikoillaan. Kaikki on vain hiukan turhan nättiä ja oikeat laatikot ruksailevaa suorittelua, jossa se kuuluisa punainen lanka katoaa tasaisin väliajoin näpeistä.

Mika Roth

The Alibies: Future Anxieties
Upper Class Twat Records

The Alibies tuli, näki ja voitti minut puolelleen reilun kahdeksan vuoden takaisella Alibies for Failure -albumilla. Duon kasarinkatkuinen synapop kimalteli pimeässä, viskoi Pulp-henkisiä sutkautuksia elämän tosiasioista ja viihdytti sekä kiihdytti. Future Anxieties on vain kuuden biisin mittainen C-kasetti, mutta onneksi kaksikon laatustandardit eivät ole notkahtaneet sitten esikoisalbumin.

Semper Fidelis nousee selkeästi ykkösraidaksi, Pet Shop Boysin ja Duran Duranin toimiessa mitä mainioimpina suuntaviittoina. A-puolen sulkeva Ex Files (kyllä, luit oikein) on uusien bileiden autenttisin ojennus kultaiselle 80-luvulle, Ultravoxin sulautuessa kuin huomaamatta The Alibiesin DNA:han. Lähemmäs balladia päästään Future Anxietiesin virrassa, tosin unelmointi muistuttaa paikoin puolittaista painajaista, mutta vasta B-puoliskon ankkuriksi sijoitettu Bonechill Nights on se kokonaisuuden kokoava monoliitti, joka voisi alkaa lopustaan ja päinvastoin.

Plus kahdeksan vuotta on tuhottoman pitkä aika, mutta The Alibies osaa yhä luoda ympärilleen ajattomuuden tunteen. Ikähän on Just a Number, esikoisalbumia lainatakseni.

Mika Roth

Tissit: EP + 3
Linnaea et Mimosa

Hienon ja sopivan sukupuolineutraalin nimen itselleen saanut Tissit on mielenkiintoinen tapaus. Jäsenistöstä kun löytyy linkkejä mm. Puiset heilat -yhtyeeseen (jonka Mutainen keskitie oli viime vuoden parhaimpia tapauksia), sekä aina luotettavaan Guggenheim-projektziin, ja basson varresta löytyy sooloillaan ilahduttanut Santeri Seessalo. Avainkysymys kuuluukin: voiko summa enää olla osiaan suurempi?

6000 SUX on yksi lähihistorian pisimmistä intronkaltaisista huminoista, mutta kai tätä nyt voi käyttää ainakin lavalle nousun taustana. Marraskuun pelko on se biisi, joka saa esitellä ryhmän oikeat voimat: suhisevaa poppia, surisevasti vaanivaa kitarasoundia ja melankoliaan taipuvaista tunnelmaa. Olisiko Mana Mana voinut kuulostaa tältä, mikäli bändiä olisi tuottanut joku ihan tosissaan? Ehkä. Lo-fin vinoin ja naksuvin voimin etenevä Mureneva tuuli onkin sitten se kaivattu irtiotto loskista, eivätkä siunatun Syd Barrettin selvemmistä hetkistä muistuttavat Rakaste ja Käännät kiven (eikä mikään vedä verhoja ihollesi) voisi olla tätä sopivammassa seurassa. Kiitokset myös klarinetin ja kumpuilevan basson äänistä, jotka yhdessä kaiken muun kanssa luovat psykedelisen popahtavan ilmapiirin, jossa folk voi kukkia kaikissa tunnetuissa väreissä.

Odotinko tätä ja sainko mitä tilasin? Kyllä ja ei. Tissit on aivan omanlaisensa ilmiö kokeellisen popmusiikin saralla, se on kuin Dylanin eteiseen jäänyt kelamankka jota yksi jos toinenkin on käyttänyt siinä määrin, että lopulta ei voida enää sanoa kenen taiteesta tässä on kyse. Vai oliko se Lynchin videokamera? Ja eikö kaikki tehty ole tehty jo aiemmin tehdyistä asioista, näin muna & kana -ajattelua harrastaakseni?

Mika Roth

Vancleef: Wicked Ways of the West

Lee Van Cleef on yksi suurista western-näyttelijöistä niin spagujen kuin perinteisempien lännentarinoidenkin puolelta. Siinä kivenkova fakta, josta ei tingitä. Niinpä kun sain käsiini Vancleef yhtyeen kiekon, olin jo valmiiksi vaikuttunut. Olihan CD sitä paitsi sujautettu vanhan Colt-lehden väliin. Jii-haa!

Nelihenkinen ryhmä pitää päämajaansa jossain päin Länsi-Suomea ja surf/rautalanka -musiikin juuret ovat mitä selvimmin spagettiwesternien kuivissa aavikkohiekoissa, joita ravitsevat vain satunnaiset pisarat hikeä, verta ja viskiä. Viiden kookkaamman raidan kylkeen on naulattu alle kaksiminuuttinen I, the Gravedigger, joka toimii mainiona matkan jakajana alun ja lopun välissä. Joukosta kiivaimmin etenee Armored Train (Il treno blindato), jonka kaihoisassa surfauksessa aallot ovat miellyttävän lempeitä sekä matalia. Kuivimmin hiekka narisee hampaiden välissä puolestaan kohtalokkaasti rullaavassa Gunman’s Arrival -rallissa, joka on oikeasti mitä puhtainta Morriconea. Ja sanon tämän vain ylistääkseni tekijöiden saavutusta.

Tarina saattaa olla tuttu ja soundit lukemattomia kertoja kierrätettyjä, mutta kyllä minä tämän soundtrackin leffan katsoisin oikein mieluusti. Parasta spaguwestern-musaa siis aikoihin.

Mika Roth

Yellow Plague: En kuulu joukkoon
Peimari Records

Yellow Plague iski punk-hakkunsa voimalla allekirjoittaneen tajuntaan reilu vuosi sitten, kun Pienen kaupungin pojat -EP päätyi kuunteluun. Vaikka kyseinen kiekko ei varsinaisesti aurannut uutta tietä auki huomasin aidosti ilahtuvani, kun uusi kahdeksan biisin annos kolahti postilaatikkoon. Nyt pääsee taas luukuttamaan stereoita oikein kunnolla (anteeksi vaan naapurit).

Kahdeksasta siivusta tasan puolet ylittää kolmen minuutin rajan, kaasujalan ollessa raskaamman puoleinen. Massojen muokkausta on mitä mainioin esimerkki kehittyneestä nopeudenhallinnasta: ensimmäinen minuutti valmistellaan, seuraava ravataan täysillä ja sitten taas hetki seesteisempää mätkettä ennen loppukiihdytystä ja tyylikästä päätöstä. Edistymistä on havaittavissa myös tekstien saralla, joihin on arvattavimmin saatu lisäterää yhteiskuntamme polarisoitumisen ja kärjistyvien mielipiteiden ristiaallokosta. Viestihän on vanha tuttu: ajattele omilla aivoilla, mutta etenkin näinä päivinä tuon itsestäänselvyyden korostaminen on jälleen tarpeen.

Musiikillisesti Yellow Plague pysyy tutuilla urilla, eli vauhti on kova ja melodia edellä mennään biisistä toiseen. Laulu on huudon sukuista mutta vahvaa, ja taustakööri otetaan mukaan tasaisen tappavasti – mikä laskettakoon siis hyväksi asiaksi. Riittääkö tämä sitten voittoon? Tässä tapauksessa kyllä, sillä kahdeksasta siivusta ainakin puolet napsahtaa äärimmäisen lähelle maalitaulun keskiötä.

Mika Roth

Vainoa / Shark Varnish: split

Vainoa on Helsingin suunnilla operoiva sludge/metal/hardcore -yhtye, jonka soundin kutsuminen massiiviseksi on heti alkuun aivan liian vähättelevä ilmaus. Ajatelkaapa miltä lyijystä tehty ilma maistuisi, niin pääsette lähemmäs tätä neljän kappaleen ja noin 12 ja puolen minuutin mittaista murheen alhoa, jossa aurinko ei paista edes siihen etummaiseen risukasaan. Nyt lyijyä ei muuteta kullaksi vaan uraaniksi.

Lähemmäs viittä minuuttia kellottava Lohtu murtaa patoja hitaasti, kunnes Ote päästää helvetin koirat irti. Kiivaassa d-beat keskityksen humussa vietetään myös Rauha, joka niin ikään on melkoista diskanttipuuroa. Aivan kuten tekijät ovat mitä ilmeisimmin halunneetkin, sillä sieltähän sitä voiman pimeää puolta saadaan peliin. Tähän perään kun kuullaan vielä neliminuuttinen black/postpunk -raita Vapaus, niin johan on nurkissa tummia varjoja riittämiin. Murhe ja muut negatiiviset tunteet ovat parhaimmillaan pois manattuina, missä tarkoituksessa Vainoa taitaakin olla juuri se oikea bändi käytettynä juuri oikeaan aikaan.

Tamperelainen Shark Varnish on rysäyttänyt kasetin puoliskolle kolme biisiä, jotka kolahtavat ”jotain muuta” -kategoriaan. Psykedeelistä ja pyörivää rockia mustuutta huokuvilla taustoilla, postpunkkia kellarin kellarista ja syntetisoituja painajaisia ilman murskaavaa äänivallia. Murskaaminen äänenvoimakkuudella olisi näet liian helppoa, joten murskataan kuulijat ennemmin runoilta ja loitsuilta kuulostavilla sanoilla, monotonisella äänimatolla sekä yllättävän harvojen äänien väliin jäävällä avaruudella, joka luovuttaa mielikuvitukselle tarpeettoman paljon valtaa.

Mistä esimerkiksi upealta kuulostava Sadko-Priapos sitten lopulta kertoo? Mitä väliä sillä oikeasti on, kun aivot leiskuvat kuin SQÜRLin käsittelyssä. Luultavasti tämän musiikin perimään kuuluu myös aimo annos mustaa huumoria, mutta se on vain yksi lisäosa kokeellisessa äänimassassa, jonka suurin voima on ehyessä kokonaisuudessa. Täydet pisteet ja syvin kumarrus tamperelaisten suuntaan.

Mika Roth

Lukukertoja: 5668