Pori Jazz 2016 - lauantai

Lauantai toi sää takaisin säällisiksi ja vaikka megajättinimiä ei ollutkaan, niin klassiset funk-hitit ja ruotsalainen, kevyt jazz-pop saivat hymyn huulille.

Perjantaiset konsertit jäivät tänä vuonna todistamatta sateisen sään vuoksi, mutta lauantaina 16.7. jatkui kirjurointi juuri sopivissa olosuhteissa, tiedättehän: aurinko sopivasti pilvein takana, ja ajoittaista tuulenviriä. Matti Huutonen kuiskasi festariväen korvaan. Hyväkös sellaisen keskellä oli Pirkka-Pekka Peteliuksen kesäillä. Tunnelma oli mitä mukavin, ja bändi (mm. Pitkämö, Kantonen, Eskola, Viinikainen, Herrala jne.) mitä jämptein. Petelius on tehnyt monipuolisen musiikillisen uran, ja hän ansaitsee ehdottomasti taustalleen upean orkesterin.

Silti ei käy miestä kateeksi. Perusmiellyttävyys oli vallalla kautta linjan, mutta uusimman levynsä kappaleiden aavistuksenomainen, ehdottoman kiehtova synkkyys toi pakettiin tervetullutta hämmentävyyttä. Voin kuvitella, että PPP:n on yllättävänkin raskasta tykönään punnita, millaisen kuvan hän haluaa Pori Jazz -yleisölle itsestään antaa vuonna 2016. Että ollako se velipuolikuu-velmu, vai se maailman tilasta huolestunut luontoiltapohdiskelija. Tuloksena oli hieman levoton, sinne tänne rönsyilevä, selvästi hermostuneisuuttaan kiroileva ja itseään turhaan dissaava hybridipirkkis. Miehen olisi ehdottomasti kannattanut luottaa raudanlujaksi sovitettuun (mm. Siperia ska'na!) ohjelmistoonsa ja lähestyä nykyminäänsä tarvittavalla musiikillisella ylpeydellä. Kyllä se pilke silmäkulmasta olisi näkynyt pomppimattakin, apuvamies-maneereittakin.

Paikoittaisista, äkkivääristä tähtivyö-sanoitusratkaisuistaan huolimatta Peteliuksen uusin musiikki erottuu tarjonnasta edukseen. Hänellä on selvästi koomikon terve vakavoitumisprosessi jotenkin kesken. Toivon, että hän saa lähivuosina ravistettua yltään hauskan miehen kirouksen viitan, joka ei ole läheskään niin raskas kuin mitä hän ehkä luulee.

Ajattele huoletta ääneen, Pirkka-Pekka Petelius, äläkä ujostele synkistellä, me valveutuneet olemme kyllä kuulolla.

Lokkilavalla Steve Coleman & The Five Elements tarjosi vuoden 2016 rytmihelvetit. Joka Jazzeissa pitää olla ainakin yksi rytmihelvettibändi, jonka kappaleista bongautuu kuolevaisille käsittämättömiä täydellisen yhtäaikaisia unisono-rytmiikkalitanioita, jotka jatkuvat useita minuutteja ja jotka oppii vain, jos suostuu myymään esikoislapsensa sielun Saatanalle. Niiden peruspilarina oli eräänlainen aihiojazz, jossa soittajat ikään kuin ruokkivat toisiaan lyhyin pätkin, mistä syntyi ainutkertaista improvisatorista symbioosikudosta, jonka ylläpitävänä runkona toimi rumpali. Runkali. Pistäväsaundiset, monasti yhden-kahden nuotin kokoiset teemat kävivät pitkään toistettuina kuitenkin kovasti vaativiksi, peräti liikenneruuhkamaisiksi, minkä vuoksi tämä kokoonpano olisi ehkä päässyt parhaiten oikeuksiinsa intiimimmässä ympäristössä – ja pienemmin desibelein, pakko tunnustaa.

Sitten vuosittainen Jukka Eskola (trumpetti), tällä kertaa Soul Trio -kokoonpanolla, muina jäseninään Teppo Mäkynen (lyömäsoittimet) ja Mikko Helevä (Hammond). Mäkynen on kotoisin Salosta, mutta sinne ei silti kannata muuttaa. Vaativamman tööttäilyn jälkeen oli hyvä seestyä perussointukiertojen ääritaitavan jazz-kaulinnan äärellä. Muikean menon äärellä tapahtui kuitenkin valitettavasti se, joka oli vain ajan kysymys: päälavan jömpse onnistui häiritsemään tätä dynaamisempaa, musiikillisesti mielenkiintoisempaa konserttikokemusta. Hyvin sällit kuitenkin keräsivät itsensä herkissäkin kohdissa, ja voipi olla, ettei muhjuna lavalle asti edes pahasti kuulunut. Mutta lavanedusruoholle kyllä. Mielenkiinnolla jään seuraamaan festarilava-asettelupolitiikkaa ja eri lavojen esiintyjäaikataulujen suunnittelua tulevina vuosina. Jo nyt oli otettu oppia viime vuodesta, mutta pientä entraamista olisi siis vielä.

Viime vuotinen, omia juuriaan kunnioittava ja ylläpitävä Kool and the Gang oli todella positiivinen yllätys. Se oli väkisinkin mielessä Average White Bandin esiintymistä odotellessa. Ja kyllä vain lunasti ainakin melkein yhtä hyvin odotukset poppoo tämä. Mm. Pick Up the Pieces ja Cut the Cake pelittivät aivan tarpeeksi monen alkuperäisjäsenen voimin niin kuin pitikin. Ja mitä pehmompaa, sen averagempaa: alussa keikka uhkasi livetä softiksi viulukonefunkiksi, mutta juuri edellämainitun kaltaisten vastustamattomien palojen myötä voidaan pöytäkirjaan merkitä, että kyllä oli Pori Jazz 2016:ssa funktionaalisempikin puoli hoidossa. Ainoa juttu, mille hieman kurtistin kulmia, oli AWB:n jäsenten vaatetuksen arkisuus. Oliko matkalla käynyt Sly Stonet ja esiintymiskuteet kadonneet? Tuntui hassulta, että noin tiukka, asemansa lunastanut funk-porukka näytti lähinnä kusisilta firmarokkareilta. Ei meikäläinenkään nyt mitään smokkeja vaadi, mutta tietty räikeyskynnys kyllä ylittyi, mikä tietysti on pakko antaa anteeksi – hei, se oli AWB!

Bo Kaspers Orkesterin ja Sealin tarkemman analysoinnin jätän ruotsi- ja genretietoisemmille, mutta ensinmainitussa kokoonpanossa tiivistyy kyllä koko länsinaapurin kokonaisvaltainen edelläkävijyys meihin nähden iskelmän ja popin saralla. Toinen toistaan valloittavammista pjääseistä Undantag on aina ollut suosikkini. Koruttomaksi hiottu ”latinokappale” kiteyttää yhtyeen tajun siitä, mikä riittää kauneuteen. Meillä sama kappale olisi tehty mahdollisimmanbrasilialaisenkuuloisuus edellä, kornimmin lopputuloksin.

Ei kyse ole siitä, etteikö Suomesta löytyisi suvereeneja, tarpeeksi taitavia visionäärisoittajia. Mutta Bo Kasperin erityisherkkä ruotsi meiltä puuttuu yhä, eikä se olisi ollenkaan pahitteeksi.

Omat tämänvuotiset jazzini halusin lopettaa juuri BKO:hon. Se oli kuin se tummapaahtoisuudestaan huolimatta jumalaisen pehmeä kahvi mahtavan seisovanpöydän jälkeen. Bufén, jossa pelataan kvaliteetilla, ei kvantiteetilla.

Sen verran vielä, että jos liikutte Turku–Pori -väliä kasitietä (Rauma jne.) pitkin, kannattaa tihrustella keskimääräistä intensiivisemmin vasemmalla ja oikealla viliseviä paikannimiä. Ne ovat aivan sysipimeitä, ja jos on kuskina, luulee helposti nukahtaneensa rattiin ja näkevänsä unta.

Voit palata Pori Jazzin torstaihin tästä.

Janne Kuusinen, kuvat: Pori Jazz