Pori Jazz 2015 - perjantai

Sää suosii ja käsittämättömien käsittämättömyyksien paraati jatkuu aina vain päräyttävämmillä ja päräyttävämmillä musiikkiesityksillä. Ovatko jazz-muusikot tehneet sopimuksia ylimaallisten voimien kanssa? Kaiken kukkuraksi hyvää musiikkia tehdään aina jossain.

Kirjuriperjantai alkoi pukudivisioonan variaatiolla, Timo Lassy Bandilla. Hetken jo tulin miettineeksi, että mitähittoo, onko nyt uusi eilinen, mutta ei sentään: nyt olivat mukana myös Jukka Eskolan trumpetting, Panu Savolaisen vibrafonia sekä oma suosikkini, Giorgios Kontrafourisin hammondismi. Seurauksena oli melkolailla definitiivisesti groovaavaa soulimpaajazzia, joka tällä kertaa pani paitsi niskan nykiyttämään päätä pulun lailla, myös pohtimaan, että missä helvetin välissä nämä jätkät oikein treenaavat, ja kuinka paljon? Pakkohan heillä on muutakin elämää olla kuin ysisoinnut ja ylärakenteet?!? Vaimo? Lapsi? Muu, mikä / mitä / kuka? Kunnes saan vastauksen kysymykseeni, elän siinä oletuksessa, että näillä kavereilla on käytössään yli 24 tuntia vuorokaudessa. Jonkinlainen diili jonkin omnipotentin jumal- tai epäjumalolennon kanssa, saletisti stn!

Asa & Band esitteli, missä mennään kotimaisen hiphopin, rapin, ja rakkaan kielemme kaulimisen sekä kääntämisen kanssa. Takavuosien musiikkihistorian opettajani Tapani Länsiön sen ensimmäisen kerran kuulin sanovan: suomalaisen lyriikan tulevaisuus on hiphopissa ja rapissa. En epäile, ja jos joskus taas epäilyyn äidyn, asaan palailen. Ainakin nykyisyys näyttää em. genresymbioosissa olevan. Ainoa ongelma vain on se, että aivomme prosessointikyky on kovin rajallinen ja altis nostamaan neuronit ylös asa-osaston suht katkeamattoman sanaseppoilun edessä. Mutta sen parempi syy uusintakuunnella!

Kielemme ansaitsee notkistajansa, asansa. Lisäksi on pakko myöntää pari ulkomusiikillista-papukaijamerkkiä: toinen ruutupaidasta (Asa), toinen Bill Hicks -paidasta (basisti). Hei, jos jollain on Bill Hicks -paita, häntä tulee pysähtyä kuuntelemaan! Ja kerrankin, kerrankin, nostan peukkua samplaamiselle. Kasevan samplaaminen ja upottaminen ansiokkaaseen toiseen teokseen on silkka apostolinteko.

Äänentoistoa ehtivät kuulijakaverini jo mollata, koska sanat muhjuuntuivat. Mutta äänentoistajat lienivät suht mahdottoman tehtävän edessä: hetikohta kuulin, että sanat erottuivat täysin selkeinä esim. bajamajoille aivan täydellisesti. Täytyy hiukan ennen seuraavaa Asa-keikkaa varmaan mennä paskalle.

Ja se asenne. Siinä, missä joku Cheekkari laulaisi moneymoneymoney, laulaa Asa, että oomme monimonimonimuotosii. Kallistun, koukutun ja kannatun jälkimmäisen puolelle täysin itsestäänselvästi.

Ehtoopäivällä todistui (taas) päälavalla se jaksamaan auttava fakta: hyvää musiikkia tehdään aina jossain. Sitä on vain kaivettava aktiivisemmin esiin listakaman ulkopuolelta. Yleensä. Joskus siihen nimittäin törmää vahingossa, kuten norjalaisen Erlend Øyen ja yhtyeensä The Rainbowsin kohdalla kävi. Umpikarismaattinen varhaiswoodyallen luotsasi monikansallista bändiään halki eri tyylien ja kielien, onnistuen luomaan hyvää tuulta luonnollisella, pingoittamattomalla tavalla. Øyen show oli erinomainen esimerkki siitä, miten setti kuuluu valmistaa. Ensin seurueessamme oltiin yksinkertaisesti hämmentyneitä, että mitähittoo, kun meidät yllätettiin kerta toisensa jälkeen ties millä reggaella, ruotsinlaivabossalla, italoiskelmällä sun muulla, ja väliin kiilasi raksareinon oloinen islantilainen blues-äijä – tietysti! Lopussa tarjonta eskaloitui todella toimivaksi, vetäväksi petshopboys-giorgiomoroder -iloitteluksi, seurauksena varmasti luodollinen uusia faneja. Tämä kokoonpano oli ilman muuta näiden jazzien paras ulkomainen ei-jazz -esiintyjä.

Jätin bikiniin puetun, sähkökitaratilusäesteisen äänirasian Jessie J:n popimmannälkäisemmille, ja tutustuin australialaiseen Hiatus Kaiyoteen. Jessie J:täkin toki kuulin: käsittääkseni Harjavallassa annettiin viranomaistiedote hänen aloittaessa settiään. Sinänsä sympaattinen Kaiyote tarjosi vain aavistuksen maanläheisempää neosoulintapaista, jossa kappaleiden melodiat(?) kulkevat rytmisen melismaation ehdoilla. Suvereeni ja helposti tipahteleva naisääni ei riitä, jos se kuulostaa pelkästään samalta kuin miltä tuntuu nyrkkiin suljettu paniikissa nytkähtelevä hiiri. Syntyy vain hämmentävä, akateeminen, tarvittavia pieruja pidättämään jääpä pc-kokonaisuus. Mutta toki tunnustan olevani tässä väärässä, sillä ko. tyylillä on omat puoli miljardia, idols-singstarin voittaa haluavat teinityttöfaninsa. Itse päätin jo vuosia sitten, että omat melismani noudan etelästä ja idästä, en USA:sta, koska olen vähän semmoinen reinomelismaa.

Se oli oikea melismatemaatikoiden bätle (royale). I was there, man!

Ja vielä kerran Teatterilava, pojat. Sitten sille nousivatkin semmoiset pojat, joista kerrotaan lapsenlapsille. Jo torstaina Mikko Innasen Innkvisitiossa vakuuttaneet Seppo Kantonen (hammond) ja sanoin- sekä kuvinkuvaamattoman pidäkkeetön lyömäsoittaja, joskus jopa lyömälyöjä Joonas Riippa muodostivat Kahden Miehen Galaksi -duon, joka ei ääniä kumarrellut. Kahden hullun instrumentaalimatka penetroi avarakuulosteisen kuulijan korviin mieletöntä medeskimelskettä, jota tuskin treenataan kerrostalo-olosuhteissa. Kun musiikillinen äänitietosanakirjasarja joskus julkaistaan, on hakusanan ”tinkimättömyys” kohdalla tämän duon tuotanto. Juuri näiden veijareiden tarjoamia kokemuksia jazzeilta olen hakenut, haen, ja tulen hakemaan. Hihat soi(vat) molemmilla esiintyjillä, mutta silti hallittu hammond- ja kannuklusterismi oli täyttä valttia.

Tässä vaiheessa haluan kehua erikseen eri lavojen esiintyjäaikataulujen suunnittelua. Ne oli selvästi mietitty pieteetillä, toisten lavojen äänivuoto-ongelmat minimoida haluten. Pahoja päällekkäisyyksiä ei syntynyt kuin illalla Lokkilavalla, kun trumpettinsa sävyt ja dynaamiset mahdollisuudet häkellyttävän virtuoosisesti hallitseva Ambrose Akinmusire altistui päälavalta yhtäkkiä kuulua alkaneelle Emeli Sandé -äänimuhjulle – kesken äärimmäisen haavoittuvan piano piano pianissimo -kohdan! Voi sitä kollektiivisen sijaishäpeän määrää, jonka vaistosin, ja johon osaaotin! Onneksi mies ei sentään keskeyttänyt soittoaan, mutta mielestäni olisi kohtuullista, mikäli hänet kutsuttaisiin Poriin uudelleen, päälavalle, iltapäiväesiintyjäksi, anteeksipyynnön kera.

Ei ole ihme, että Akinmusirelle on sovitettu hyvin suuria saappaita nimeltä ”maailman paras trumpetisti”. Mies loi suvereniteettinsa pienin, kypsin puhalluksin, breikkikohdat kesyttäen, kuin hallitusti kiksaten, sävyjä muutellen sametin ja santapaperin välillä jopa yksittäisten äänten aikana! Mieleen tuli legenda täydellisen ympyrän työhaastattelussa piirtäneestä Leonardo da Vincistä: Akinmusirelle riittäisi cv:kseen vain yhden äänen soittaminen.

Mr. Ambrose Akinmusire, please come back to Finland some day! (siltä varalta, että mies googlaa itseään)

Pori Jazz torstai
Pori Jazz lauantai

Janne Kuusinen
Kuvat: Pori Jazzin virallinen kuvapankki