Pori Jazz 2015 - torstai

Ensimmäisenä festivaalipäivänä järjestelyt hakivat vielä uomiaan, mutta jazz(kin) soi jo iloisesti pitkin Kirjurinluotoa.

Tarkistin aikakirjoista käyneeni Pori Jazzeilla ensimmäisen kerran 2005. Käymisprosessi on ollut vuosittainen ja katkeamaton, joten tämänvuotiset kekkerit olivat minulle yhdennettoista. Tässä ajassa on jo ehtinyt kertyä hieman tarttumapintaa tapahtuman jatkuvan muutosprosessin orgaanisuuteen. Leppoisa piknik-henkisyys ja järkevän, mannermaisen festarialkoholinkäytön harvinainen sivistyssaareke uhrattiin viime vuonna anniskelualueperseilylle, minkä ”hedelmiä” korjaamme lähivuosina. Tänä vuonna tapahtuman sinänsä onnistunut haaroittuminen moniaalle ympäri Kirjurinluotoa on taas paisuttanut turvaliivihenkilöarmeijaa siinä määrin, että vähän väliä sitä tunsi eksyneensä keskelle jalkapallon MM-loppuottelua. Paimentamisfiilis oli pahimmillaan ensimmäisenä Kirjurinluoto-päivänä torstaina, jolloin festivaalialueen toimintapisteiden kulkuväyliltä vielä puuttuivat tärkeät ”sisään”- ja ”ulos”-kyltit. Ihmiset äityivät haahuamaan sangen sattumanvaraisesti, ja kun tähän keitokseen lisätään pari hieman nahkeanjäreämpää yksittäistapaus-turvaliivimiestä, olivat Rollarit Altamontissa -assosiaatiot väistämättömiä.

Katsoin parhaaksi kirjoittaa tuosta puolesta, jota on vielä hyvä hieman kehittää ja uudelleenharkita, heti kättelyssä, niin pääsee hehkuttamaan näitä erinomaisia Jazzeja spontanellimmin. Kirjurinluodon tapahtumakarusellista oli nimittäin saatu erinomainen kolmen päivän intensiiviperiodi, joka romuttaa lopullisesti sen jostain kumman syystä edelleen elävän latteuden ”mutku porijazzis ei o enää jazzii”. Se ei ole totta, eikä koskaan ollutkaan: jazzia on aina löytynyt, ja löytyi etenkin tänä vuonna, jos vain jaksoi ottaa muutaman askeleen lavojen välillä. Torstaina ja lauantaina Kirjurilla oli tarjolla 17 esiintyjää, perjantaina 18. Yhteensä siis 52 keikkaa. Kyllä, mukana oli myös sitä jazzia. Em. nillitteen viljelijä ei todellakaan tiedä, mistä puhuu. Kukaan ei pakota hypnotisoitumaan päälavalle buukatuista suuremmista staroista ja ajattelemaan, että siellä saisi (alk.) 73,50 €urolleen enemmän vastinetta. No, toki enemmän desibelejä saa, mutta antoisimmillaan Pori Jazz on, kun sinne uskaltaa sukeltaa uteliaalla tärppienmetsästysasenteella, laillani. Myös kotimaisuus ratkaisi tänä vuonna tiukat valinnat. Mieluummin kotimaista kuusjokitalolla kuin kylietä kolosseumilla. En ole narsisti, mutta tehkää mielellään, kuten minä teen.

Tulomatkastani sen verran, että ensimmäinen mustavaris näkyi Nakkilan kohdalla.

Merkillepantava erityispiirre näillä Jazzeilla oli myös se, että Pori eli lauantai-iltapäivään saakka oudossa kesäkuplassa, jossa ei ollut luvatuista rankkasateista tietoakaan. Vastaavanlaisen katveen muistan vain ajalta, jolloin Neloskanava näkyi kaikkialla paitsi Forssassa.

Kirjurinluodolla alkoi heti torstaikättelyssä suomalaisen jazzin huippuosaajien koko kolme kirjuripäivää kirvesvartta kestänyt kavalkadi. Käytän kernaasti tästä jazzimme ydinmehu-possesta nimitystä ”pukudivisioona”, sillä pukeutumiskoodisto-asia ei mielestäni ole pieni: pukutyylikkyys viestii ummikoille mitä parhaimmin, ettei ”2010-luvun suomalainen jazz-muusikko” todellakaan tarkoita freen freetä tööttäelevää tai pimputtelevaa pierunhaistaneen näköistä nyrpäkkää elitistiä.

Lyömäsoitinlegenda Teppo Mäkysen(s. 1974) luotsaama Teddys West Coasters tarjosi festivaalialoitukseksi juuri passelia, modernisti maustunutta big band -saundia, jossa vanha kunnon Frank Drebin oli läsnä, mutta sisälsi silti korvahaastetta mm. rytmiikoin, joista kuntatasolla vain unelmoidaan tai korkeintaan pidetään työpajoja. Groovempaa tarjottiin seuraavana päivänä Timo Lassy Bandin myötä, ja mahdolliset epäilijät hiljenivät viimeistään Verneri Pohjola Quartetin ja lauantaisen Jukka Perko Jazztetin myötä. Kaikkia näitä suomalaisia osaajia voisi ylistää loputtomiin, mutta maallikkona tuon aina mieluusti esiin juuri Mäkysen, jonka soitto-olemus huokuu intensiteettiä, muistutuksena siitä, miksi sana ”rummut” on syytä silloin tällöin hylätä lähes loukkaavana, ja korvata se ”lyömäsoittimilla”! Mäkynen on elävä konkretia siitä, miten lyömäinstrumentteja soitetaan.

Näitä sällejä kuunnellessa on vain aina se vaara, että jos on hiukankin itse musisoinut, tai jopa pari ysi- ja 13-sointua opetellut, tekee keikan kuuntelun jälkeen mieli myydä omat soittimet muusikoidennetissä markalla: pelkkä kaniinvienti ei riitä. Onneksi pieni ”ihmisiä ollaan mekin”-signaali ilmeni lauteilla nuottitelineiden muodossa. Sentään eivät kaikki ulkoa soittaneet. Se on kaltaisilleni lohtu.

Pukudivisioonan musisoinnista myös tuo mieleen sudokun. Siinä saavutetaan jossain vaiheessa piste, josta eteenpäin on pakko alkaa arvailla tai räiskiä lyijykynällä. Täyttäjän on nostettava kätensä ylös ja tunnustettava kuolevaisuutensa, ei-hawkingaivoisuutensa. Kuten myös jazz-tyyliniekkojen vastaansanomattoman soitinhallinnan kuuntelijan. Tähän ei vain yksinkertaisesti voi sanoa mitään opponoivaa kuulostamatta karaokepelleltä bestwisser-ukkonnooalta.

Päälavan korkkaamisen jälkeen oli aika siirtyä Jazzien entiselle päälavalle, viime vuonna uudelleen käyttöön otetulle Lokkilavalle. Sen edessä oli kunnia saada viimein kuulla Juhani Aaltonen Quartetia, ja myös pitkän linjan kannuttajaa Reiska Lainetta. Aaltosen saksofonin ja huilun paikoin freessä koukkaava, kauniin äänimaisemallinen saundi oli kuin musiikillisen Gandalfin viisas maailmanselitys. Coltrane-vellonassa kuulsi idealismi, aikoinaan erilaisia, rohkeita, ihailtavia elämänvalintoja tehneen suuri-ikäluokkalaisen ääni. Oli kuin aivoihin olisi tullut ystäviä kylään. Lämmitti saada kuulla näiden veteraanien vetoavuutta ja luontevaa lavakäyttäytymistä, jota hienoinen kömpelyys vain sympaattisemmaksi väritti.

Viime vuonna lakkautetun Kirjuri-jatkopaikkana pidetyn LP-teltan perinne oli siirtynyt Lokkilavaa vastapäätä rakennetulle Tedin teltalle. Teltan nimellä kunnioitetaan 2012 kuolleen, siihen saakka jokaisissa Pori Jazzeissa esiintyneen Ted Cursonin muistoa. Teltan tarjonnan aloitti Mikko Innanen Innkvisitio, mikä ei Aaltosen taannoisten, jalostuneiden sävyjen jälkeen ollut paras mahdollinen sauma, sillä Innasen ja kumppaneiden revittelyistä puuttui muutama tärkeä tauko omasta elämästä, jota ei ole vielä ehtinyt kertyä tarpeeksi. Onneksi kuitenkin pystyin nauttimaan keikasta tabula rasa -pohjalta. Vieraat kotiin hus, minkä jälkeen aivojen putsaus pulloharjalla, lähtökohtana forte fortissimo!

Kunhan (pelottavan yleinen) satakuntalainen kotiseutuspedeily, tällä kertaa Toivo Kuulan Laulu Satakunnalle, oli saatu pois tieltä, saattoi vyörytys alkaa. Ääntä ja vimmaa sai koko rahan edestä, seurauksena pyörryttävä kokemus. Ei tämä ollut bändi, tämä oli tivolilaite parhaasta päästä! Innanen oli sekä olemukseltaan että ulosannillisesti täysi musiikillinen vastine velipuolikuisen kulta-ajan Kari Heiskaselle, ja kvartetin muutkin jäsenet osallistuivat kvalitatiiviseen melskeeseen antaumuksella, mistä itselleni jäivät mieleen lähtemättömimmin kiipparifakiiri Seppo Kantosen perkeleelliset kuusnelos-boulderdante -piluttelut.

Lokkilavalla Stanley Clarke bändinsä kera näytti, mistä kontrabasso kusee. Vaikka täyteenahdettu jazz-lattariosasto ja kosketinsoitinten kolmosvisa-panhuilusaundit käväisivätkin tahattoman stereotyyppikomiikan puolella, äityivät mielipuoliset rytmiperversiot semmoiselle tasolle, että spontaanin raimokkaat seisomasuosionosoitukset olivat vähintä, mitä yleisö saattoi tehdä. Keikka oli myös seiluuta äärimmäisyydestä toiseen: itse pidin hiljaisemmista ja intiimimmistä sävyistä, enkä vastaavasti heittäytynyt mukaan kaksikymppisen rumpali (sic) -ihmelapsen Michael Mitchellin palvontaan. Peltien kaatuessa ja rumpukapulansilpakkeiden lennellessä sitä vain tuli hymähdeltyä, että kyllä pojasta vielä ameriikan mäkynen tulee, kunhan rauhoittuu ensteeks. Pellit saivat enemmän kyytiä kuin vanhoissa Autopartio 525 -sarjakuvissa, ja se on paljon, ja kovaa!

Nostetaanpa tässä vielä esiin Clarken totaalisuvereeni pianisti Beka Gochiashvili, joka on omiaan tuomaan mieleen paitsi aiemmin mainitsemani sudoku-assosiaation, myös Peter Jacksonin zombie-kauhuelokuvaklassikon Braindead (1992). Eikä siis leffan nimen takia, ei tod.! Braindead nimittäin pani aikoinaan pisteen kokonaiselle genrelle, minkä jälkeen zombeilu on ollut pelkkää hyssyttelyä. Jokseenkin samalla tavalla Gochiashvili paketoi jazz-pianismin tekniikan hallinnan. 16-osa -ryöpytystä ja kaikenmaailman pervo-patternia tuli gatlingin lailla timmisti ja täydellisesti nonstop, eikä voinut kuin ajatella, että okei, eiköhän tämä ole tässä, pitäisiköhän seuraavaksi alkaa kuunnella vaikka fagottimusiikkia. Suosittelen tutustumista miehen soittoon, mikäli jostain syystä oman harrastelun kohdalla iskee minkäänkäänlainen hybris.

Puoli kahdeksalta oli aika korkata uutukainen Teatterilava, katettu kokonaisuus intiimimpiä, konsertinomaisempia keikkoja varten. Me-fuckin'-like, etten sanoisi: lava oli mitä parhain ihmisvilinäeskapistinen pakokapseli, ja laadukkaimpien tärppiartistien tarjoaja! Varttia yli kahdeksan Mopo-nimisen trion setin kuultuani huokasin euforiapäissäni ja tulin siihen tulokseen, että nämähän ovat perkele parhaat Jazzit moneen vuoteen, kaikista ulkomusiikillisista järjestelyperseilyistä huolimatta, sama silmäluku jokaisessa viidessä nopassa hittovie! Fonisti Linda Fredrikssonin luotsaamassa kategorian ”muut” kokoonpanon in your face -satsissa Lisa Simpson ja Boots Randolph ovat niinsanotusti panneet LSD-päissään absinttiin kostutetut pipat päisä. Aavistuksen turhalti viivyttelevistä hetkistään huolimatta setti oli hulvatonta pokkanaamakomiikkaa ja -anarkiaa, jossa mm. Beat-komppi, Karhu ja muut kahelijaskapalat saivat meikäläisen olemaan messissä 2700/45! Myöskään trion ulospäin näkyvää intensiteettiä ei sovi väheksyä: etenkin Fredrikssonin olemus huokuu omistautumista soitolle. Karismaattinen puhaltajatar on kuin 14-vuotias alternatiivi-mui'a, joka on koko ajan kaatumaisillaan foninsa alle, muttei sitä tee, koska puhkuu koko ajan vastaan pienen pahan susibitchin lailla! Helmi!

Illalla suuntasin toisenkin kerran Teatterilavalle, täysin ex tempore ja puskaradiovinkittä, kuuntelemaan Mirel Wagneria, eikä harmittanut lainkaan tämäkään syrjähyppy. Nainen, kitara, vähäeleisyys, intensiivisyys myös yleisössä, niistä on liikuttava keikka tehty. Näiden wagnereiden takia käyn Jazzeilla. Vavahduttavilla, sävykkäillä lauluillaan sydämet puolelleen välittömästi valloittanut ihanuus oli lavalla kuin kuplassa hartaan keskittyneenä, mutta mitäpä tuosta, kun laulunsa myös spiikkasivat. Tämän vuoksi jäin toivomaan, että laulujen sanoja olisi pa-osasto tuonut hieman enemmän esiin tarkemmalla taajuusarkeologialla.

Mirel Wagner on hiukan harmittavakin tyyppiesimerkki suomalaisesta hiljaisesta osaajasta. Hän on seikkaillut ja netonnut gloriaa ympäri sivistynyttä Eurooppaa, ja mitä me, hänen kotimaansa ihmiset, siihen? ”Jaa kuka”? Laulujen englanninkielisyyskö meitä vieraannuttaa? Vai onko mirelien kohtalona hukkua informaation ja diletanttiartistien tulvaan? Vai olenko minä mediaaseuraamaton kokonaan väärässä? Toivottavasti.

Loppuillan suurta yleisöä viihdytti Kylie Minogue -niminen viisikymppinen australialainen pop-artisti.

Pori Jazz perjantai
Pori Jazz lauantai

Janne Kuusinen
Kuvat: Pori Jazzin virallinen kuvapankki