Pienet II - Toukokuu 2013
Belsebub & Perisynnit: Järjen isä
Spugedeelista folkkia soittava lappeenrantalainen Belsebub & Perisynnit pistelee viiden kappaleen EP:llään melkoisen maukkaasti. Akustisvoittoisen rähjäinen, punkisti ärhäkkä ja psykedeelisesti junnaava soitanto toimii kaavan puolesta ja biiseihin löytyy vielä mukavasti koukkuja.
Riehakas Liukas Linda lähtee punkisti mainiosti sekoilevalla huuliharpulla koristeltuna, seesteisempi Vuosia nousee levyn ehkä tarttuvimmaksi yksittäiseksi biisiksi hienosti karheilevalla rauhan tunteellaan ja komealla melodiallaan. Siinä missä miltei kompasteluun asti vauhdikas Kuoleman kuuraketti viittaa akustisempaan painokseen Sielun veljistä, on Illan viimeisissä hitaissa laulun puolesta selkeää Kauko Röyhkämäistä vibraa. Viulu on etenkin jälkimmäisessä - samoin kuin Vuosia-kappaleessa - hieno kaareva elementti. Pikkuhiljaa käynnistyvä yksitoista ja puoli minuuttinen päätösraita El Magico vie pahaenteisen jumitus-aspektin ihan omalle tasolleen. Katsauksen mielenkiintoisinta satoa.
Ilkka Valpasvuo
Dimi: Mitä vaan minä teen
Laulaja-lauluntekijä
Dimi alias
Dimitra Salo on päässyt toisella näytteellään turhasta akateemisesta kliinisyydestä eroon. Nyt sielukkaan laulun tunnelmointi kohtaa kohtuullisen hyvin bändin paikoin rock-munakkaan, paikoin taas yökerhossa vaaniskelevan soiton.
Kevät lähtee haikeasti jatsimmalla läpsyttelyllä, mutta hiippailussa on myös mukavasti säröä eikä laulu jää irtonaiseksi. Tunnelman luonti on aiempaa vaivattomampaa. Toki vieläkin mennään hiukan liikaa etenevyyden ja värikylläisyyden ehdoilla todellisen ytimekkyyden esiin raastamisen sijaan. Nimibiisi
Mitä vaan minä teen rakentuu hiukan pelkistetymmin, rauhoittuminen palvelee hyvin syvyyttä. Iso särömaalaus on silti edelleen hiukan koleaa eikä kaava haasta harmoniaansa sillä tavalla että ihon alle päästäisiin. Tavoite on toki haastava, mutta uutta luodaan vain mukavuusalueen ulkopuolella. Öisesti hipsuttava
Tänä yönä mä oon se nainen pyrkii 50-lukulaiseen kohtalokkuuteen, mutta kaipaisi jykevyyttä. Soitto ja badu-lauleskelu toki lähtee hyvin nostossa vastaamaan haasteeseen mutta vielä hiukan lisää mureutta lisää niin hyvä tulee. Eteenpäin on joka tapauksessa menty.
Ilkka Valpasvuo
Empire State Of Music
Oululainen
Empire State Of Music vakuuttaa pirteän voimapoppinsa raikkaudella. Omin voimin tuotettu viiden biisin EP esittelee mukavan tasapainoisen viisikon, jossa
Iisan hymyilevä laulu kohtaa reippaan indierockin. Soitossa on samaan aikaan voimapopahtavaa energiaa että indierockin kirkasta värettä.
Riot -biisin irkkupunk-henkiset mausteet ja hallittu riehakkuus nostavat lisäpeukkua. Harvoin kapina on näin positiivista ja menosta huolimatta leppoisaa.
Silencen kaarien indiekirkkaus ja säröpurskahtelu kohtaa rauhallisemman laulusäkeen viehättävästi. Vaikka biisikynä jättää keskimäärin vielä hiukan tiivistämisen varaa, ei EP sävykkyydestään huolimatta notkahtele vaan säilyttää yhtenäisen ilmeensä.
Ilkka Valpasvuo
Frustrated Bastards: Statement
Frustrated Bastards pistelee kipakasti. Jyväskyläläisten "tykittävien riffien ja rytmien hallittu rytinä" muodostuu huohottavasta alt. rockin ja modernin punkin keitoksesta, josta löytyy myös crustin ruoskaa ja metallista jykevyyttä. Kolmikolta taipuu niiden vastapainoksi myös melankolinen kaari. Päällekäyvyys ja tiukka asenne kielivät punk-maailmasta, mutta tumma molli on enemmän vaihtoehtorockin puolelta. Frustardsiksi itsensä lyhentävä trio askeltaa näiden välissä ihan toimivasti, vaikka ei kolmen biisin kattauksesta ihan sellaisia korvamatoja vielä irtoakaan. Biisikynään tarvitaankin vielä lisää imua jottei bändi jää miksikään köyhän miehen
Disco Ensembleksi.
Ilkka Valpasvuo
Incredible Fish: Incredible Fish
Kunnioitettavat 15 vuotta kasassa ollut
Incredible Fish
julkaisee jo yhdeksännen äänitteensä. Nelikon kokemus kuuluu etenkin hienoissa sävellyksissä, joihin on saatu upotettua myös paljon sovituksellisia yksityiskohtia. Yhtyeen tarttuvassa poprockissa on myös tarvittavaa syvyyttä.
Viiden kappaleen EP esittelee monipuolisen yhtyeen, jolta sujuu tummasävyinen rock
(Dominator), melodinen pop
(Mad As A Hatter) sekä yllättäen myös tangorytmiikka
(Sad Man´s Tango).
Duck & Cover puolestaan lainaa intronsa sekä rumpukomppinsa hauskasti
Smashing Pumpkinsin
Todaylta. Incredible Fishin ainoa heikkous on lopulta se, että sen soitosta ja laulusta puuttuu se erityinen imu, joka nostaisi yhtyeen yli muiden. Hieman ammattimaisemmat soundit saattaisivat korjata tämänkin puutteen.
Tommi Saarikoski
Krtek: The Architecture Of Slums
Tsekkiläiseltä animaatiohahmo Myyrältä nimensä lainannut modernia post hardcorea soittava
Krtek nostettiin desibeli.netin
valokeilaan jo edellisen nelibiisisensä tiimoilta. Silloin mainitut post hardcore, indie ja positiivinen löysäily ovat edelleen yhtyeen soundin kulmakiviä. Kotimaisiin verrokkeihin
Disco Ensembleen ja vallankin
DWNSTRSiin verrattuna Krtek osaa olla raukeampi ja antaa murisevan junnauksen ja räyhän vastapainoksi osuvasti jopa seesteisiä mollimelankolisia hetkiä. Edelleen Krtek tuntuu parhaimmillaan tarjoavan ihan kiinnostavan rajapinnan hardcoren ja junnausindien välille, mutta sellainen biisillinen briljantismi uupuu vielä. The Architecture Of Slums väreilee läpi neljän biisinsä hyvin, mutta erityisen koukukkaita tai ihon alle meneviä hetkiä jää kaipaamaan. Kaikkein vahvimmillaan yhtye on
The Listmakerin kiireettömässä "velttoilussa", josta on hyvä nostaa hiukan räyhempääkin ilmettä.
Ilkka Valpasvuo
Lighthouse Project: Enne
Hardcoresta tutuksi tullut kotimainen
Lighthouse Project määritteli suuntaansa uudelleen jo edellisellä albumillaan
We Are The Wildflowers. Uusi nelibiisinen vinyyliseiskajulkaisu Enne sukeltaa jonnin verran - voiko sanoa takaisin? - hardcoremeuhkan suuntaan. Osittain yhtye pistelee sarjassaan vahvaa ja tasapainoista hardcorepunkkia, josta ei kuitenkaan sen kummempia hittejä tiivisty. Osittain taas sukelletaan alakulotettuun alapäällä jumittavaan lanaukseen, josta turha adrenaliinihötkyily jätetään tylymmän maanisen hypnoosin tieltä pois. Siinä puolessa päästään lähemmäs koukuttavuutta. Hardcorempi puoli on liian kuultu, hitaampi lanaus taas saa jopa niskan nyökkimään hitaaaaaaaaasti mukana...
Ilkka Valpasvuo
Ronnie Grandell: Feel Alive
Music Rox
Onko Popstars-menneisyys turkulaiselle
Ronnie Grandellille meriitti vai taakka? Ainakaan mitään listamenestyjää rockahtavasta laulaja-lauluntekijästä ei vielä ole tullut, vaikka ainakin mies ja kitara-keikkaa on tuntunut piisaavan ihan mukavasti. Melkoinen määrä on vettä virrannut mutaisessa Aura-joessa ennen kuin miehen debyytti-EP näkee valon. Seitsemän biisin kokonaisuus on ladattu isolla ja turvallisen ärhäkkäästi rockaavalla bändisoitolla, joka vastaa hyvin miehen esikuviin
Bon Jovista
Bryan Adamsiin. Nämä kaikuvat myös sävelkynässä ja jopa paikoin laulufraseerauksessa. Mitään kauhean haastavaa tai uutta ja ihmeellistä ei Grandellin kaavassa ole, mutta toki tuollaisen vaivattoman ja positiivisen poprock-poljennon luomisessa mies tekee ihan kelpo työtä eikä materiaali edes ärsytä. Helppoa se toki on mutta samalla rullaa hyvin ja hengittää mukavan valoisasti. Arkisuudessaan toki lipuu aika nopeasti pois lähimuistista.
Ilkka Valpasvuo
The Shrieks: Blood And Lunacy
Liian harvinainen lajityyppinsä edustaja. Mimmivetoinen psykobilly/kauhupunk -yhtye
The Shrieks valloittaa jo pelkästään soundillaan ja ilmeellään. Harmi kyllä ainakin debyytti-EP Blood And Lunacyn osalta se valloitus jää liiaksi niiden varaan. Biisikynä ei nimittäin syvennä suhdetta vaan paljastuu aika perusveivaukseksi. Mikä on sitäkin suurempi harmi kun vielä
Tipsy Mayhemin laulussa on samaan aikaan sekä keimailua että munaa. Jotenkin odottaisin pystybasson tässä valjastavan
Hellkan alias
Rehtoreista tutun
Sanna Reposen pystyvän biisillisesti loistamaan myös tällaisen ränttätäntän parissa, mutta nyt ei vakuuta. Haluaisin lämmetä tälle enemmän, sillä elementit ovat hyvin kasassa ja meininki on mainio. Mutta ehkäpä jo seuraavalla uppoaa? Ja uskoisin että livenä toimii jo nyt.
Ilkka Valpasvuo
The Zum Wagon: This is The Zum Wagon
Future Lunch
Rovaniemeläisen
The Zum Wagonin debyytti-EP esittelee kimurantisti genre-aallokossa polskivan orkesterin. Yhtye itse mainitsee kuvailussaan sanat ”pop”, ”proge” ja ”stoner” – kutakuinkin näille raja-aidoille orkesterin voinee niputtaa. Joskin se stoner-osuus on luonteeltaan enemmän
Queens of the Stone Agea ja
Soundgardenia, joten alavireisesti pöriseville partasuille orkesteri ei välttämättä anna paljoakaan. Yhtyeen soundi ja taipumus kulmikkaaseen rytmiikkaan sitoo kokonaisuudesta muutenkin varsin nykyaikaisen paketin.
Biiseissä on mukavasti vaihtelua, häröilyn, riffittelyn ja poppikoukkujen tasapaino on hallinnassa – paikoin jopa liian hyvin. Mitä pidemmäs viiden biisin pläjäys ennättää, sitä tiiviimmiksi rajat käyvät. Seurauksena on selkeä kuoppa dynamiikan hallinnassa, joka hieman syö biiseistä terää. Ääripäiden ja kikkailujen hallittu laajentaminen voisi olla jatkossa paikallaan, samaten liiankin hallitseva keskitempoisuus jättää hieman puutuneeksi pölyn hälvenemisen myötä.
Debyytiksi This is The Zum Wagon on kuitenkin varsin mallikasta tekoa. Bändillä on jo aivan omanlaisensa tyyli ja soundi ynnä ennen kaikkea edustava ja luonteikas vokalisti.
Antti Huhtala revittelee välillä kuin
Chris Cornell konsanaan, mutta hallitsee myös tumman,
Mark Laneganista muistuttavan rouhean tulkinnan. Seurantaan!
Aleksi Leskinen
Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi: Titityy / Aaah, nollat taulussa
Kioski
Ilkikurinen oululaisorkesteri
Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi valmistelee uutta popimpaa
Käkkyrällään -albumia ja esittelee tuplasinglellä tulevaa.
Titityy lähtee alkutorveilun jälkeen hissuksiin tunnelmoimaan ja alleviivaa jo uuden popimman ilmeen mahdollisuuksia. Tuomas Henrikki ystävineen on kohtuullisen herkällä tuulella, hylkäämättä pinnan alla kytevää äkkivääryyden tunnetta. Bassolla muriseva
Aaah, Nollat Taulussa todistaa kuitenkin säröjuntallaan että yhtye ei pop-melodisimmista linjoistaan huolimatta ole pehmennyt vaan osaa myös rock-jyräävämmän hypnoosin luomisen. Eivätkä ne koukut silti katoa mihinkään, rähisevä Tuomas Henrikki on vähintään yhtä tarttuva kuin herkempi runopoika-painos. Erittäin mainio kaksibiisinen, joka lupaa hyvää.
Ilkka Valpasvuo
Wasted Puppets: Beg For More
Inverse
Rovaniemeläisen rock-yhtyeen
Wasted Puppetsin soitto toisintaa melko uskollisesti 70-80-lukulaista ärhäkkää rockia sieltä
Led Zeppelinin,
Whitesnaken ja
Guns n´ Rosesin välimaastoista. Nelikon soitto on jo kolmen biisin debyytti-EP:llä mukavan harmonista ja teemaan sopivan kipakkaa. Kynnyskysymykseksi jää nouseeko kaavasta helmiä?
Vaikka ihan sinne jalokiviosastolle ei vielä mennä, on yhtyeellä hyvä värinä myös biisillisesti. Mitään varsinaisia yllätyksiä biisikolmikko ei tarjoile mutta sekä
Beg For More,
Doghouse että hiukan akustisempi
Roadkill potkivat jokainen yhtä lailla kelvosti.
Anssi Tuomikosken laulussa ei siinäkään ole sen ihmeellisempää omaa leimaa mutta mies pysyy hyvin väreessä ja laulun ja soiton yhdistelmä lyö hyvin kättä keskenään. Hyvät pohjat olisi alla, noustaanko niistä jatkossa liitoon - sen näyttää aika.
Ilkka Valpasvuo
?Verity: IX
Joensuulaisen
?Verityn 23-minuuttinen minieepos saapuu desibeli.netin ruodittavaksi noin puolen vuoden viiveellä, mutta hätäkös tässä? Laajakangaspopiksi haukuttu, isosti maalaava rikassyinen kitarapoprock yhdistää progemaista jylhyyttä ja hevi-massiivista koneista rutinaa (etenkin kolmosraidalla
Shining Star) heleisiin melodioihin ja sillä lailla aurinkolasit sisällä coolisti poseeraavaan harmoniseen melankoliaan. Vaikka ehkä liiankin viilatusti soiva soundi onkin paikoin hiukan koleaa, on laulussa tarpeeksi tunnetta ja taitavan orkesterin värityksessä siinä määrin varianssia ettei ole mikään ihme että eräskin Soundi-lehti nosti jo poppoon molemmat edelliset näytteet kuukauden demoikseen.
Kuulaasti pianolla introileva
Lord Of The Plowlands paljastaa vauhtiin päästyään vahvuudeksi rikkaan soundin ohella myös laulun kirkkaan kantavuuden. Vaikkapa nelosraita
Karnakin alun laulun perusteella vetäisin
Jyrki Antikaisen laulusta viivaa
Underwater Sleeping Societyyn, johon myös isous ja popmelodiat yhdistävät. Omana mausteenaan ?Verityllä on pistää keitokseen vielä se koneinen elementti. Iso kaari ja jykevyys ei tallaa alleen tunnetta tai herkkyyttä vaan pikemminkin kiillottaa niitä esille. Dramaattisen ja stadionmittaisen popin saralla joensuulaisyhtye on tutustumisen arvoinen tuttavuus.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 6312
