Slayer: Seasons in the Abyss (1990)
09.05.2013
Suurmiehen edesmenon kunniaksi nostettakoon esiin hänen uransa suurin uroteko.
Kuten niin monen muunkin bändin kohdalla, suhteeni Slayeriin alkoi syntyä herkässä teini-iässä. Taannoin teoretisoin Terrorizer-jutussa melumusiikin porttiteoriasta, missä kapinallinen punkrock johtaa kaoottiseen hardcoreen ja siitä syvemmäs thrashin, deathin ja grindin suuntaan. Tuossa teoriassa thrash oli pelkkä kiharatukkainen, vikkelän vibrakammen tapaan loikkiva pikavisiitti, sillä asia näyttäytyy aina teini-iässä koettuna. Jotkut otelautaa vemppailevat pillifarkkujampat voi lätkiä mäkelään kikkailemaan, kun World Downfall laitetaan soimaan. Niin, juu, paitsi jos ensin kuunnellaan Slayeria.
Oli jokseenkin luontevaa, että syvempi suhde syntyi juuri siihen metalliorkesteriin, jonka juuret ovat vahvasti punkissa. Jos omia sormiansa ei metallin puolella enää samantapaisesti saanutkaan toimimaan, ei harmittanut ymmärtää, että järjettömästä temposta huolimatta biisissä voi olla muutakin kuin ne kuuluisat kolme sointua ja muutama epätahtiin ölisty sanoitusrivi. Toisaalta, jos haluaa tietää miten monipuolisesti jotain elementtiä voi hyödyntää, ei yleisen konsensuksen mukaan kannata kysyä asiasta Slayerilta. Kuumaverinen Dave Lombardo jyrää rumpuja kuin mielipuoli, Tom Araya raakkuu sodan kauhuista ja ihmisolennon pahuudesta, Kerry King ja Jeff Hanneman sahaavat vuorotellen otelaudan ala- ja yläpäätä. Siinähän se Slayer-standardi on.
Vuonna 1986 ilmestynyt Reign in Blood asetti hyvin selkeät, käytännössä ylittämättömät genrerajat. Sen parempaa thrash-levyä ei vain ole. Tämän orkesteri ymmärsi itsekin, ja kun se halusi omasta karsinastaan ulos, oli tuloksena ainakin sen klassisemman kauden ylenkatsotuin levy. South of Heaven (1988) on epätasaisuudessaankin toimiva kokonaisuus, mutta sitäkin enemmän osoitus Slayerin haluttomuudesta urautua tai tyytyä toistamaan itseään. Haeskelun myötä ajatus kirkastui. Viides albumi Seasons in the Abyss yhdisti palaset täsmällisesti, ja useammassakin mielessä viimeisen kerran.
Jos pyydetään listaamaan napakasti käynnistyviä levyjen ykkösraitoja, en välttämättä osaisi päättää suosikkiani Angel of Deathin ja War Ensemblen välillä. Edellämainitulle pitäisi kai antaa enemmän krediittejä, mutta jälkimmäinen lienee kokonaisuutena nokkelampi ja säväyttävämpikin. Näissä kahdessa sanassa piilee paljon Seasons in the Abyssin voimasta. Siinä missä Reign in Blood on äärimmilleen tiivistetty, sekunnilleen jämpti pläjäys, ja South of Heaven vähän harhaillen poukkoileva sekoitelma, Seasons etenee johdonmukaisesti, rytmitellen hengästyttävän paahdon ja tasaisemman läiskeen välillä. Varpaillansa saa silti olla, jokainen ralli kun heittää omanlaisensa kapulat rattaisiin.
Osumien väistelyn osoittautuessa vaikeaksi saattaa tulla huomanneeksi, että meneillään on poikkeuksellisen yhtenäisesti ja koukuttavasti etenevä albumi. Se ei varsinaisesti pakota kyytiinsä tai juonittele hitaasti puolelleen, kuten edeltäjänsä, vaan vakuuttaa luonteellaan. Kaikki loksahtelee kappale toisensa jälkeen paikoilleen, ja mestarillisen eeposmaisen nimikkoraidan päätyttyä tekee mieli aloittaa höykytys uudelleen. Sähäkkyyttä, vaanivia askeleita, vinoutunutta tunnelmaa ja raakaa energiaa yhdistelevällä levyllä soittaa voimiensa tunnossa oleva, nälkäinen ja kunnianhimoinen yhtye. Seasonsin tasolle Slayer ei ole suotuisammissakaan olosuhteissa sittemmin päässyt.
Viime aikoina bändin suunnilta ei ole erityisen iloisia uutisia kuulunut, mutta perustajajäsen/kitaristi Hannemanin poismeno tuli silti yllätyksenä. Odotukset Slayerin mahdollisten tulevien aikaansaannosten suhteen eivät ole olleet enää aikoihin juuri millään tasolla, ja joskus se on näkynyt tekstissä asti, mikä tämän artikkelin äärellä tietenkin saa punastelemaan. Jossain räikeiden riffien runteleman sieluni syövereissä uinunut pieni toivon kipinä, että saisinkin Heineken-koristeisesta kitarasta vielä kerran tuhdin iskun kasvoille on jouduttu nyt sammuttamaan – ja se on herättänyt todella monella rintamalla kaivamaan levyt, muistikuvat ja ajatukset esiin. Parhaimmillaan Slayer on ollut yksi metallin lyhyen historian hienoimpia orkestereita, joka vilpittömästi päällekäyden tuo esille kaiken sen, mikä metallissa on parasta ja pahinta. Ehkä hienoin kunnianosoitus edesmenneelle visionäärille onkin, etteivät aiheelle vihkiytyneet unohtaisi sen merkitystä.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuva: speakimge.com
