27.12.2010
Porttiteoria toimii ja vie kepeästä punkista hardcoren suunnattominta raivoa ja metallin terävintä särmää parhaalla mahdollisella tavalla yhdistävään äärikamaan.
Porttiteoria on näkemys, jonka mukaan miedot aineet viettelevät käyttäjänsä väistämättä syvemmälle, kovempien ja voimakkaampaa riippuvuutta aiheuttavien aineiden äärelle. Teorian pätevyydestä on kiistelty iät ja ajat, mutta joidenkin asioiden suhteen se on osoitettu todeksi. Itselleni tie aukesi kun varhaisnuoruuden vuosina korvia hellivät Pelle Miljoonan, Ratsian ja varhaisen Eppu Normaalin tarttuva ja menevä punk. Teini-iän ytimessä kuuloelimiä pääsivät pahemman kerran viiltämään Terveiden Käsien, Rattuksen, Kaaoksen ja varhaisen CMX:n kaltaiset hardcoren sahaajat. Nämä orkesterit jättivät syvät jäljet, mutta yllättävän nopeasti tietynlainen riittämättömyyden tunne hiipi sisuksiin.
Oli oltava jotain vielä raaempaa, nopeampaa ja sykähdyttävämpää. Niin opin tuntemaan mitä tarkoitti Reign In Blood. Miltä kuulosti Ride The Lightning. Kuinka raju olikaan Pleasure To Kill. Suurta herkkua, ilman muuta, mutta kuola ei valunut solkenaan, kädet eivät tärisseet niin kuin ennen, seksuaalisen hurmoksen yläpuolisilla aalloilla ei liidetty. Kaikki ne kikkaratukat, farkkuliivit ja kitarasoolot! Reitti oli sittenkin väärä tai ainakin kiemurteli liian pitkän mutkan kolmen soinnun ja järjettömän rääkymisen turvallisen tukipisteen luota. Vastauksen oli kuitenkin oltava lähellä ja kas, tarvittiinkin vain kaksi raastavaa kappaletta, jotta meluaddiktin kohtalokas kierre oli sinetöity ja toivo lopullisesti menetetty. Ne olivat Napalm Deathin Suffer The Children sekä Terrorizerin Strategic Warheads.
Napalm Death oli rakkautta ensisilmäyksellä ja jätti tuolloin Terrorizerin varjoonsa - jokseenkin niinhän se meni tosielämässäkin. Grindcoren suurimman ja kauneimman ilosanoma levisi 80-luvun loppupuoliskon kasettivaihtoringeissä ympäri maailman ja vaikutti monien bändien perustamiseen, yhtenä niistä Terrorizer, jonka nimissä kitaristi Jesse Pintado ja laulupuolen hoitanut Oscar Garcia koittivat löytää kulahtaneeseen d-beatiin jotain uutta. Birminghamin kurjuuden pohatat näyttivät tien: särö täysille, tempo maksimiin ja raivohulluus irti.
Rumpuihin löytyneen Pete Sandovalin ja basson omaksuneen Alfred "Garvey" Estradan voimin nelikko sai aikaan muutamia demonauhoja ja koitti saada keikoillaan asioita eteenpäin, mutta jos ajoitus olikin oikea, oli sijainti väärä. Los Angelesin hevipiireissä naisellisesti pukeutuvat miehet ja farkkuliiveissä tohisevat tiluttajat olivat yhä se juttu ja Terrorizer vain näkemyksetöntä melua. Kovasta yrityksestä huolimatta bändi kuivui kokoon parissa vuodessa, Sandoval rekrytoitiin kovassa nosteessa olleeseen Morbid Angeliin, Pintado lähti Napalm Deathiin ja Estrada sai jengitouhuistaan vankilatuomion.
Terrorizerin kasetit olivat kuitenkin jo päässeet kiertämään - kuten Pintadon ja Sandovalin siirtymät nimekkäämpiin bändeihin osoittivat - ja pian hajonnutta orkesteria kasattiin muunmuassa Napalm Deathin Shane Emburyn intoilemana levytyksiä varten, jotta demoilla säväyttäneet sivallukset saataisiin kunnolla talteen myös jälkipolville. Morbid Angelin David Vincent värväsi itsensä hoitelemaan Estradan osuudet ja vastaamaan levyn tuotannosta, orkesteri kokoontui pariksi päiväksi muistelemaan veisujaan ja pari päivää myöhemmin deathin ja grindin päälle ymmärtäneen Scott Burnsin nikkaroima World Downfall oli valmis julkaistavaksi. Levy keräsi kiitettäviä arvioita, mutta sen suurempaa kohua ei noussut - vain poikkeuksellisen vahvaksi välähdykseksi tutkaruudulla jäänyt, jo valmiiksi hajonnut bändi oli vaikea promotoitava. Näin kirjoittajankin suhde bändiin jäi etäiseksi, vaikka eritoten edellämainittu yksittäinen nappiosuma viehätti... mutta vuosien vieriessä monet tärkeätkin asiat ajautuvat unholaan.
Vanhoista tavoista on jokatapauksessa vaikea edes haluta lopullisesti eroon, sama se, vaikka kapinallisuus tasapäistyisi, kuontalo harvenisi ja niin vatsa kuin myös kyynisyys kasvaisi. Pari vuotta pahimman death- ja grind-addiktion jälkeen World Downfall löysi tiensä levyhyllyyn ja niin valui jälleen vuolaasti kuola, kädet vispasivat vailla kontrollia ja kaikki kehon karvat sojottivat suoraan ylöspäin. Nykypäivänäkin arvioiden hardcoren suunnattominta raivoa ja metallin terävintä särmää ei ole missään muualla yhdistetty toisiinsa yhtä sähäkästi ja omintakeisesti - ei edes Napalm Deathin toimesta. 16 biisiä, 45 minuuttia, tuhti annos, mutta pelkkää asiaa. Kaikki osaset napsahtavat heti avausraita After World Obliterationin ensimetreillä paikoilleen. Pintadon ärhäkän kitarariffimyrskyn, Garcian omintakeisen mylvinnän, Sandovalin järjenvastaisella vauhdilla ja tarkkuudella kohteisiin osuvien iskujen ja Vincentin julmasti murisevan bassovallin taakse jää vain räjähtäneitä tärykalvoja, etäisesti ihmistä muistuttavia ruumiinosia ja hatara muisto siitä, että jotain muutakin joskus oli. Siinä olotila, mihin tämä kuulija yleensä päätyy kuunneltuaan levyä World Downfall.
Jollei äärimetallin syövereihin ole eksynyt jo nuorena, voi tie olla ainaisesti suljettu, mutta addiktionsa kourissa aikuisiälläkin pyristelevät eivät palaa nuoruutensa voimallisten kokemusten äärelle siksi, että niistä koituisi mukavan nostalgisia tuntemuksia - World Downfallin kaltaiset levyt kutsuvat heitä luokseen. Vaikka Terrorizerin tarina itsessään onkin varsinkin myöhemmiltä vaiheiltaan onneton, sitä kannatteleva musiikki toimii kuin jonkinlainen vanhan kansan rohto, mutta lannistuneisuutta, turhautumia ja voimattomuutta vastaan. Se on desibelisuositusten kipurajoilla nautittava ehtymätön voimavara, tärkeimpänä vaikuttavana aineenaan inhimillinen raivo. Tällaisen musiikin läpi puhtaimmillaan suodatettuna se on jotain, mistä kannattaa pitää tiukasti kiinni.
Teksti: Aleksi Leskinen, bändikuva: Last.fm
