Sink – tyhjyydestä nousevalla pimeydellä on ääni

Vuoden kulun ajankohtaakin ajatellen Riffien rajamailla hiljennytään Pyhän Testamentin pariin. Tämä kyseinen näkemys aiheesta vaatii kuitenkin lukutaidon sijaan sekä korvat että myös avaran musiikkimaun.

Svart

Kun taannoin Truth & Severance -EP:n (2011) tiimoilta yhtyettä haastattelin, kysyin Sinkiltä millaiselta tulossa ollut pitkäsoittonsa kuulostaa sellaisen tahon korvaan, jolla ei orkesterin säveltaiteesta ole haisua tai käryä. Vastaus oli hyvin yksiselitteinen ”Se on kuin valtaisa pillu jolla on terävät hampaat ja se imee kaiken sisäänsä nautinnosta vavahdellen.”

Kahdessa erillisessä osassa sekä yhtenäisenä cd-pakettina julkaistu The Holy Testament -kokonaisuus (2011/2013) on kieltämättä vähintäänkin valtaisa ja terävähampainen. Blackmetal, sludge, drone, psykedelia ja sekalaiset elokuvamaiset, industrial -painotteisetkin tummat sävyt sekoittuvat paletissa kuin omasta tahdostaan pyrkien kaikkialle muualle paitsi sinne, minne oli tarkoitus mennä – ja jäädä. Ensimmäinen osa käynnistyy yllättävän seesteisenä lannistuneen Into the Platinum Skiesin äänimaisemassa, seuraten melodian kulkureittiä kohti rajaa, jolta ponnistaa syvemmäs. Ritual Transfigured soi jylhänä ja kietoo junnaavan rytminsä syövereihin, pimeyteen, tyhjään, julmaan ja äänekkääseen.

Kaaos johdattelee hiljalleen karmivaksi kehittyvän Ritualin läpi pitkin Justicen kylmänä jylisevää äänivallia. Repulsion kuulostaa siltä kuin joku olisi väkisin raahannut Vangelisin fantasiamaailmoistaan keskelle omaan mahdottomuuteensa rapistuvan todellisuuden viimeisiä minuutteja. Cold Stars nostaa päällekäyvien doom -sävyjensä vuossa jälleen mieleen edellä mainitun EP:n arviossa esiin nousseen termin ”yön ääniraita”. Tällä kertaa yö vain tuntuisi olevan ”maailman viimeinen”-tyylistä sorttia.

Kokonaisuuden jälkimmäinen osa ei kuitenkaan tunnu muistokirjoitukselta maailmalle, joka ansaitsikin loppunsa. Ei, The Holy Testament 2 soi uudenlaista harmautta, raunioiden ylle rakentuneiden mutkikkaiden ja epäilyttävien rakenteiden seinillä kaikuvaa äänimassaa. Jos ensimmäinen osa on kaikessa rujoudessaan ja julmassa väkivaltaisuudessaankin ennen kaikkea inhimillinen, on toisen osan kantava tekijä tämän parissa tai, näkökulmasta riippuen, päinvastaisuudessa. Lopputulos on muodoltaan synteettisempi, rakenteeltaan jollain tapaa looginen painajainen, joka hengittää ja liikkuu kuin jonkin tuntemattomalla kielellä luodun skriptin motivoimana.

Kaoottisten rakennelmien välistä vilkkuu hetkittäisiä valonpilkahduksia, mutta loiste ei ole koskaan luonnollinen, eikä kestävä. Kuin valo itse värjäisi itseään, peläten ettei se ole riittävän synkkä maailmaan, joka ylläpitää sydäntään tyrehtyneestä haavasta ravintoa ammentaen. Yli 16 minuuttia kestävä Dominion vie lannistavat äänikuvat ja luonnottomat maisemat hengästyttävään päätepisteeseensä, mistä Recursion hiljalleen irrottaa kuulijan raastavasta elämyksestä, palauttaa hänet takaisin maailmaan, joka kaikessa mielipuolisuudessaankin antaa vielä joitain aiheita antaa seuraavallekaan päivälle mahdollisuus. Pieniä, kauniita ja kaiken arvostuksensa ansaitsevia asioita arvostaa eri tavalla, jos altistaa itsensä kärsimyksen, julmuuden ja tylyn anteeksiantamattomuuden reunustamille maisemille – juuri niille, joista Sink rakentaa ainutlaatuisen musiikkinsa.



Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Sink