Pienet - Marraskuu 2012
Bailout: A New Day
Kotkalainen Bailout on kahden demon jälkeen julkaissut ensimmäisen kunnon kiekkonsa ja A New Day on viiden tuhdisti rokkaavan siivun paketti. Kotkalaiset istuvat helposti alternative rock –laarin väljiin raameihin, sillä ryhmän 70- ja 90-lukuja onnistuneesti yhdistelevä kitararock istuu keskelle tuota laveaa raittia.
In the Moment on näpäkkä avausralli, jossa tarkka korva voi kuulla pientä jälki-grungen vaikutetta ja Ignite Me syttyy vielä kirkkaampaan liekkiin, vaikka biisin viimemetreillä ei enää turhan paljon tapahdukaan. Pikkukiekon kahteen osaa jakava akustinen tunnelmapala Are You Here? tuntuu sen sijaan päätyneen aivan vääriin bileisiin, juurihan tässä saatiin lämmöt ylös kun pitää alkaa jo tunnelmoimaan slovarivaihteella. Toki pala trumpettia on hauska kuriositeetti, mutta muuten kipale lähinnä vain hämmentää, ehkä kikka toimisi pitkäsoitolla, mutta EP on EP. Kaksi viimeistä raitaa jatkavat räyhäkän rockin saralla, mutta ensimmäisellä puoliskolla korkealle saatu rima ei tule enää uhatuksi.
Bailout taitaa tonttinsa ja herrain Amerikan-rock on parhaimmillaan erittäin radiokelpoista, mutta kappalemateriaalin taso heittelehtii vielä erittäin voimakkaasti. Joel Vuohelaisen jykevä laulu ja sävellyskynän satunnaiset väläykset antavat odottaa paljon, joten pistetään bändin nimi mieleen ja jäädään odottamaan kotkalaisten seuraavaa siirtoa.
Mika Roth
EWC: Lethal Machine
Helsinkiläinen
EWC oli vielä alkuvuodesta lyhennelmä sanoista Electric Wheelchair, mutta nyt kolme jykevää kirjainta ovatkin lyhennelmä sanoista Enigmatic Whores Cult. Triossa on nimestään huolimatta vain miehiä ja musiikissa on – tosin vain hetkittäin – hiukan sitä samaa henkeä kuin kultaisten päiviensä
The Cultilla oli, mutta se nimistä ja kirjaimista.
EWC:n katuystävällinen rock on räväkkää ja rosoista mättöä, jossa kulmat on jätetty osapuilleen pyöristämättä ja pinnat hiomatta. Riffivetoisissa biiseissä ja niiden rakenteissa on punkin iskevyyttä, jota tuetaan yllättävänkin harmonisilla osuuksilla. Esimerkiksi päältä räyhäkäs
Gates on rakennettu miltei nerokkaasti siten, että biisi tarttuu ja jää päähän soimaan kuin huomaamatta. Saatteessa mainitut
Weezer ja
Misfits on totta tosiaan osattu sulauttaa samaan taikinaan, mistä kumarrus EWC:n suuntaan. Yhtye tuntuu jääneen tosin hiukan oman lokeronsa vangiksi, joten kannattaisikin ottaa rohkeammin mallia yhtenä esikuva toimineesta
Faith No Moresta ja viskata sekoittimeen rohkeammin eri palasia. Moiseen tuntuisi ainakin tämän näytteen perusteella olevan resursseja.
Mika Roth
Fallen: Six Feet Under
Melodista, tunnelmallista ja kevyeksi laskettavaa metallia esittävä
Fallen on
Menial- ja
ZeroCrowd -yhtyeissä soittavan
Markus Jussilan oma sooloprojekti, jonka langat on pidetty tiukasti yksissä käsissä. Jussila on soittanut kaiken koskettimia lukuun ottamatta ja herra vastaa tuotannosta, äänityksestä, miksauksesta sekä masteroinnista. Sisältökin on levyn outron sovitusta lukuun ottamatta lähtöisin yhdestä kynästä, mutta mikä on se kuva jonka Jussila haluaa Fallenilla välittää?
Kaiken ydin kappaleissa on melodia ja kauneus. Teemana halki kiekon on sopivasti rakkaus ja kuinka se satuttaa, ja tämän kuvaamisessa Jussila on todella onnistunut. Parhaimmillaan Fallen kuulostaakin
Katatonian kevyemmältä versiolta, jota on väritetty pienellä hard rock otteella. Sanoituksetkin ovat sukua ruotsalaisten synkistelijöiden tuotoksille, tosin Jussilan tarinoissa ei onneksi sorruta yhtä synkkään epätoivoon. Tuoreen kiekon perusteella Fallenin soisi kasvavan oikeaksi bändiksi, sillä maailmassa on taatusti tilaa tällaiselle tasokkaalle ja hieman kevyemmälle tunnelmametallille.
Mika Roth
Hypnotic: Lies
Kahden biisin mittainen Lies on saatteen mukaan jo
Hypnoticin kolmas demo, joten neljän parikymppisen kaverin muodostama bändi on todella pitänyt kiirettä. Kiekon kumpikin siivu edustaa melodista death metalia, joka on saanut innoituksena Göteborgin isoilta bändeiltä. Reilu yhdeksän ja puoli minuuttia kuluukin erittäin geneerisen mätkeen parissa, mutta lievästä ennalta arvattavuudestaan huolimatta kiekolla on myös ansionsa.
Tuliannos on harmillisen pieni, mutta ensimmäisenä kuultava nimibiisi on selvästi kappalekaksikon tasapainoisempi puolisko. Rennosti mutta vauhdilla eteenpäin rullaava siivu osoittaa rytmiryhmän hallitsevan tonttinsa. Kitarat ja vokaalit puurotuvat harmillisesti hieman, mutta vokalistin ulosanti on siitä huolimatta riittävän tuhtia. Toisena kuultava
In the Name of Thy God ei sitä vastoin pääse oikein missään vaiheessa täyteen vauhtiin. Lupaavan alun jälkeen biisi menettää vetonsa, kun osaset eivät tahdo sopia yhteen niin millään. Sovituspuolella bändillä onkin vielä petrattavaa ja pieni lisä persoonallisuudessa ei olisi myöskään pahitteeksi, sillä muuten on vaikea erottua alati kasvavasta kilpajoukosta.
Mika Roth
I Think I Broke Something: Pop Music
Pidin kovasti siitä mihin Hämeenlinnan seudulta ponnistanut
Phuzy vei tuhnuista industrial hiphop/elektroaan. Nyt Phuzystä tutut tekijät
JT ja
MST esittelevät uuden kokoonpanonsa, punkista ja metallista vaikutteita ottavaa elektroa päällekäyvästi annostelevan
I Think I Broke Somethingin. Netissä singlenä julkaistu kaksibiisinen alkaa likaisesti särisevällä
Pop Musicilla, jonka biittiä, särövallia ja puhesämpleä yhdistelevä soundimaailma ei loppujen lopuksi ole kauhean kaukana vaikkapa
Chemical Brothersista - saati Phuzystä, mutta myös noisepopimman musiikin ystävät voisivat löytää ystävän ITIBS:sta. Hitikkyyttä biisissä joka tapauksessa on. Kakkosraita
Leg It liikkuu liukkaammin vaikkakin yhtä kulmikkaasti. Säröpörisevä ravepöhinäelektrohiphop onnistuu pistämään niskan liikkeelle ja tosiaan liikuttaa lantiota terävistä kulmistaan huolimatta lähes viekoittelevasti. Herrat osaavat edelleen luoda biisejä. Hyvä!
Ilkka Valpasvuo
Kaks jannuu, yks Lontoo
Yhteistä bändihistoriaa
Teatonesissa ja
Toothpastessa eläneet
Tiina Koskinen ja
Santtu Kuivamäki lyövät kättä yhteen pelkistettyyn piano, laulu ja rummut -asetelmaan rakentuvalla
Kaks jannuu, yks Lontoo -yhtyeellä. Tiinan tarjoillessa pianolla ja laulullaan melko mollivoittoista ja kohtalokasta maalailua kulkee Santun rumpalointi taustalla mukavan eläväisesti. Kolmen biisin näytteestä
löytyy ulottuvuuksia, heittäytymistä ja kokeilunhalua. Mutta löytyykö koukkua ja kiteytystä?
Kaksikko käynnistää seikkailunsa viipyilevän tummapintaisella
Jaskalla, joka nousee tumman kohtalokkaasta pelkistetystä pyörteestään yhtä lailla pienesti itseään ilmaisevaan huutokertsiin kapakkipianoiluineen. Yhtyeen jatkuva, luullakseni haettu, tasapainoilu vireen kanssa lisää pakettiin sopivasti äkkivääryyttä mutta on myös monessa kohtaa ärsyttävä elementti. Se ei nimittäin ilmene kauhean ilkikurisena tai veikeänä vaan aika vakavanaamaisena, mikä saa hämmennyksiin siitä mitä haetaan?
Kahdeksanminuuttisen
Liian pitkän voisi pilkkakirves todeta jo nimessään kertovan suurimman syntinsä, mutta noin moniulotteisena teoksena se kieltämättä hiukan kaipaisi kiteyttämistä - ihan ilman irvailuakin. Viipyilevyys ja kohtalokkuuden tavoittelu naisäänen ja pianon tiimoilta tuntuu kohtuullisen tutulta kaavalta, onhan noita toriamoksia maailmalla ties kuinka paljon. Koskisen ja Kuivamäen tasapainoilu jossain kohtalokkaan pianojatsin ja folkpopin monisävyisissä välimaastoissa on toisaalta mielenkiintoista, toisaalta
taas monessa kohtaa ehkä hiukan liikaa ns. muusikkomusaa - eli menee soitannollisen brassailun puolelle suhteessa biisilliseen tarinankerrontaan ja ytimekkyyteen. Esimerkiksi kyseisen kappaleen freejazzin käryiset rumpusoolot ovat toki hieno elementti mutta kotikuuntelussa sekin pistää miettimään mitä niillä tavoitellaan...
Päätösraita
Taivasalla on ehkä levyn ärhäkin sävellys, blues-elementti ja huohottavampi askellus pukee kaksikkoa. Kertosäkeessä on jopa popmaista koukkua, vaikka Koskisen laulu paikoin yltää lähes piinaavuuteen asti. Toisaalta yhtyeellä on paljon mielenkiintoista ideaa ja jonkinlainen yhtenäinen teema millä niitä hiotaan. Toisaalta taas hiomistyössä voisi käyttää hiukan sorviakin, vetää osan mutkista suoriksi ja hiukan tiivistää pakettia. Sitä en tiedä mitä tosikkomaiselle vaikutelmalle voisi tehdä, vai onko se vain henkilökohtaisesti kuulijan korvan ongelma. Mielipiteitä ja makuasioita...
Ilkka Valpasvuo
Kaneli: Tommy´s Broken Guitar EP
Oululainen kolmen sisaruksen muodostama
Kaneli onnistuu debyytti-EP:llään. Neitojen nuotiokitarafolkin, pop-melodian ja bluegrass- ja kantri-sävyjen yhdistelmä toimii, biiseissä on sekä harmoniaa, punaista lankaa että koukkuja. Kitaristi
Vilhelmiinan ja basisti
Valvikin laulussa on autotallimaista tuoretta ja rentoa otetta,
Valpurin lyömissä ja pianossa täydentämän trion soitossa on hyvällä tavalla helppo ja riisuttu ote - olennainen riittää ja bändin sointi hengittää hienosti. Melodisuus pääsee oikeuksiinsa.
Vaikka esimerkiksi avausraidalla
Sun Behind The Trees laulun englanninääntämys on hiukan töksähtävää, on musiikin helppous muuten plussaa. Kantripoljento, hyvin toisiaan tukevat stemmat ja pienesti molli mutta akustisella menevyydellään reippaan vaikutelman antava tunnelmointi ovat plussaa. Vieläkin huohottavampi
101 Ways on hiukan rockimpi, mutta yhtä avarasti ja rennosti. EP:lle nimenkin antanut viipyilevämpi
Tommy´s Broken Guitar onnistuu nuotiomollikitaroinnissaan välttämään turhan ruikuttamisen ja jää mieleen pyörimään. Kantri/bluegrass-pirteä
Pretty Summer Day nostaa hymyn huulille, vaivattomuus korostuu entisestään duurin puolella. Silti ehkä koko levyn paras kokonaisuus on päätösraita
You For Me, joka pelkistää kaavaa entisestään. Pianon ja kauniin
kaihoisan laulun varassa lähtevä laulu vahvistuu pienesti kitaralla kerrossaan, muttei hetkeksikään luovu hienosta pelkistyksestään. Stemmalaulun vahvuus korostuu. Onnistunut sisääntulo.
Ilkka Valpasvuo
Kilgrin: Come With Me Now
Bilecoverbändin päälle syntynyt
Kilgrin julkaisi ensimmäisen demonsa kaksi vuotta sitten ja nyt on koittanut toisen pikkukiekon aika. Ensimmäinen demo tosin vedettiin sen verran nopeasti kasaan vielä eri laulajan kanssa, että vasta tuore Come With Me Now on modernia metallia pätkivän bändin virallinen avaus.
Levyn avaa esikoisen tapaan
Kingdom of the Dead, joka kieltämättä on laadukas raita. Pohjois-Amerikan asenne-metalli ja länsinaapurin länsirannikon suuret ovat selvästi käyneet tutuiksi, mutta nelikko ei ole sortunut suoraan kopiointiin vaan näistä palasista on pyritty rakentamaan itsensä näköistä kuvaa. Avausraidalla tämä jo onnistuukin, mutta kiekon kaksi muuta kappaletta eivät ole aivan yhtä hiottuja timantteja. Toisena soiva
Snakehead tuo coctailiin mukaan syvän etelän puserrusta, mutta nopea väliosa ei istu oikein biisiin.
Booze Till the Noose ei puolestaan saa iskuunsa voimaa. Kun huudetaan ”booze!” pitäisi äänen raikaa seinistä takaisin kuin hallissa, eikä suinkaan aivan kuin kellarissa. Hiontaa, viimeistelyä ja selkeämpiä rakenteita, sekä entistä rohkeampaa kahden eri maailman yhdistelyä, niin eiköhän se siitä.
Mika Roth
Silvoid: The Ways of the Old
Neljä vuotta on pitkä aika mille tahansa bändille. Sen verran on kulunut siitä kun
Silvoidista viimeksi kuulin.
Ensimmäisellä pikkukiekollaan yhtye oli vielä yksi lukemattomista melodista dööttistä luoneista bändeistä, eikä edes kovin persoonallinen sellainen.
Tuore kolmen raidan promo tekee jo ensikuuntelulla selväksi, että kasvua ja kehitystä on tapahtunut lähes jokaisella osa-alueella. Metallia ryhmä luo edelleen, mutta nyt rätkettä on vaikeampi enää tunkea suoraan deathin alle. Sovituksia on hiottu toden teolla ja biiseissä tapahtuukin jatkuvasti ja paljon ilman, että ilmassa olisi kuitenkaan ikävää suorittamisen hajua. Kahden vauhdikkaamman siivun jälkeen soiva
Liberty Note on biisikatraan mielenkiintoisin ja monisyisin numero. Biisi osoittaa myös lähes seitsemän minuutin mitassaan, että yhtye on hiljalleen nousemassa uudelle tasolle. Toivottavasti seuraavaa kiekkoa ei tarvitse odottaa aivan yhtä pitkään.
Mika Roth
Sinful Nation: Life of a Thousand Lies
Vuonna 2010 perustettu
Sinful Nation on uusi tulokas melodisen metallin tantereilla. Yhtyeen metallisekoituksessa sammioon on kaadettu roppakaupalla tuoreemman deathin palasia, tilkkanen raskasta Opeth-progea sekä hiukan jopa action-rockin rytkettä. Yhdistelmä on haastava ja ainakaan tällä ensimmäisellä tuotoksella osaset eivät ole vielä sulautuneet mitenkään turhan persoonalliseksi kokonaisuudeksi.
Kolmen biisin mittainen kiekko on käyty äänittämässä kunnon studiossa ja masteroinnista on vastannut niin ikään kovan luokan ammattilainen, joten tekniseltä tasoltaan esikoinen on ensiluokkainen. Vokalisti
Kasper karjuu raa’asti, laulaa melodisesti ja jopa kärisee tarpeen vaatiessa, eikä tässä ole sinänsä mitään ihmeellistä, mutta harvoin kaikkia näitä kuullaan samassa biisissä. Soppaa hämmennetään vielä lisää kakkosraita
Eaven aikana, kun englanninkielisten lyriikoiden sekaan pistetään silkkaa suomea. Tällainen temppuilu vaatii paljon pokkaa, mutta omissa kirjoissani vokalisti ja yhtye selviytyvät lähes jokaisesta tempauksestaan.
Vakavampi juttu sen sijaan on sangen geneeristä materiaalia tuottanut sävellyskynä. Kaikilla kolmella raidalla on toki hyvätkin puolensa, mutta nuoren ryhmän oma ääni on selvästi vasta muodostumassa.
Mika Roth
Vanha Koulu: Lähes leimahdin
Vanha Koulu pisti pari vuotta sitten ulos kaksi demoa, joista
jälkimmäisessä vertailukohdaksi haettiin jostain
Karkkiautomaatin tienoilta. Mikään ei ole juuri muuttunut sitten noiden päivien, mitä nyt toiseksi verrokiksi voisi nostaa biisistä riippuen joko
Klamydian tai kenties jopa
Kollaa kestää -tyyppisen vanhan koulukunnan ryhmän?
Biisit onnistuvat olemaan samanaikaisesti melodisia ja miltei kömpelön kulmikkaita rymistellessään eteenpäin säröisten kitaravallien voimalla. Kitaristi
Mika Alangon kynäilemä, rahdun vaille kaksiminuuttinen avausraita
Laulan kivun pois powerpoppaa, eikä purkka tartu tällä kertaa tukkaan. Basisti
Henri Peltolan säveltämä
Kultakala rokkaa suomalaisemmin, eli melankolisemmin ja hitaammin, mutta nätti biisi sekin on kaikessa popmaisuudessaan. Yli viisiminuuttiseksi (pakko)venytetty nimibiisi ei sen sijaan osu ihan tonttiin, eikä ankkuriraidaksi jätetty klamydiamainen
Löysä hirsi kiristä sekään turboruuvia enää toivotulla tavalla.
Vanha Koulu askeltaa eteenpäin hiukan horjuen, mutta samalla sen taivalluksessa on jotain mahdottoman ainutlaatuista ja jopa hellyttävää. Ei tällaisia biisejä synny kylmällä sydämellä vaan ainoastaan lämpimällä ja rennolla otteella. Paikkaa tähtitaivaalta on vaikea luvata, mutta kyllä tällä nyt aika korkealle katolle jo parhaimmillaan noustaan.
Mika Roth
Worthless: Demo 2012
Kaksi biisiä ja vajaa yksitoista minuuttia, sitä enempää ei
Worthlessin ensimmäinen demo anna, joten pitkälle vievien analyysien teko on aika hankalaa. Kolme vuotta sitten Tampereella perustettu ryhmä puskee ilmoille kuolon katkuista metallia, joka osuu sinne death/black/dark –kolmion risteyskohtaan. Trion jäsenillä on kokemusta jo aiemmista bändeistä, joten pahimmat lastentaudit ovat sentään jääneet jo historiaan.
Möreällä laulunkaltaisella ja raskaalla kitaravallilla ryyditetty metalli on tuhtia ja demon tummat sekä hiukan tunkkaiset soundit vain vahvistavat usvaisen massiivista tunnelmaa. Ensimmäisenä soiva
The Got to Be Overthrown itse asiassa jopa hyötyy tästä kaikkine taustasynamattoineen, mutta jälkimmäisenä kuultava
Island Among the Rot ei ainakaan vahvistu ympäristönsä vaikutuksesta. Kumpikin kipale on rakennettu kelpo aineksista, mutta se jokin joka nostaisi Worthelssin selvästi keskitason yläpuolelle jää vielä puuttumaan.
Suurin ongelma tuntuisi olevan soundien lisäksi sovituksissa, jotka eivät saa puristettua biiseistä kunnon tehoja irti. Kahden näytteen perusteella vauhti tuntuisi olevan bändille hyvästä, eikä niitä taustaefektejäkään kannata ainakaan jättää pois seuraavilta julkaisuilta.
Mika Roth
Zerakiel: The Decay Within
Hankasalmelainen
Zerakiel avaa julkaisuhistoriansa komeasti seitsemän siivun mittaisella The Decay Within EP:llä. Tarina ei kerro onko jäsenillä kokemusta aiemmista bändeistä, mutta yhtäkaikki ryhmän ensimmäinen EP on vahva ja näyttävä pelinavaus.
Vuoden 2009 lopulla perustetun ryhmän tyylilajiksi on valikoitunut tunnelmallinen rock-metalli, jossa on mukana selkeitä dark metalin palasia. Asianmukaisen tummat lyriikat esitetään pääosin karhealla miehisellä englannilla, joka parilla kiivaammin eteenpäin puskevalla raidalla äityy ihan puolittaiseksi kärinäksi. Seesteisemmin keinuva
Child of the Night pitää sisällään jopa yhden suomeksi esitetyn säkeistön, joka istuu synkän satumaiseen raitaan mainiosti. Biisien ytimet muodostuvat melodioista, joita kuljetetaan eteenpäin kitaran sekä koskettimien voimin. Laulumelodiat polveilevat lähellä pääteemaa ja pakettia tuetaan muutamalla tuhdilla riffillä, joita koskettimet puolestaan koristelevat.
Nuori yhtye on yhä käymistilassa, mutta persoonallisuus on jo lupaavasti puskemassa vaikutteiden läpi pintaan.
Screaming Butterfly ja linjaa rohkeasti rikkova päätösraita
Slumber Evermore ovat mainioita palasia, joiden päälle on hyvä rakentaa bändin tulevaisuutta.
Mika Roth
Lukukertoja: 6903
