Pienet II – Elokuu 2009
Akathartos: Dying Generation
Yhden miehen bändi Akathartos on seitsemän vuoden ajan kypsytellyt musiikkiaan ja viimein on koittanut ensimmäisen demon aika. Sooloprojektit ovat siitä mainioita, että niissä yksilö voi ilmaista itseään täysin vapaasti. Samalla ne kärsivät kuitenkin usein siitä, että tekijä ei yksinkertaisesti hallitse kaikkia osa-alueita. Näin on käynyt myös Akarthartosin tapauksessa – ideat toimivat paperilla, mutta käytäntö on paikoin jotain aivan muuta. Metallin ja EBM/coldwave tyylisen elektronisen nakutuksen liitto toimii hetkittäin moitteetta, mutta kappaleita pitäisi ehdottomasti lyhentää. Soundien puolesta tuotos edustaa halvinta mahdollista luokkaa ja etenkin ”rummut” jäävät täysin muiden palasten varjoon, eikä laulu muutamaa lyhyttä poikkeusta lukuunottamatta ansaitse juuri ylistystä. Kolmesta kappaleesta löytyy kustakin ideaa, mutta vasta viimeisenä kuultava bonusraita Calling of Dying osuu hetkittäin tonttiin. Potentiaalia riittää, samoin tosin kehitystyötä.
Mika Roth
Avathar: Forlorn
Kolme kappaletta ja 24 minuuttia,
Avatharin tuore demo antaa jälleen ison kimpaleen purtavaksi. Vihtiläinen yhtye soittaa ns. tolkien-metallia, jossa fantasia-aiheet, blackista pohjansa saava musiikki, sekä kaiken perustana oleva melodisuus yhdistyvät ei-niin-uniikilla, mutta sinänsä toimivalla tavalla. Vokaalit tarjotaan tyylille uskollisesti perinteisellä ”vähän heleää naislaulua sekä paljon miehistä mörinää” jaolla. Kitaraa löytyy paljon, koskettimia niitäkin enemmän ja kuullaanpa seassa kaupan päälle vielä pikkuisen huiluakin.
Kolme demoa yksistään viime vuonna julkaissut Avathar osaa asiansa ja vaikka pienoisteosten kokoisten biisien pituuksia voisi hieman tarkistaa, on Forlorn kokonaisuutena näyttävä, vakuuttava sekä etenkin viihdyttävä paketti kotimaista metalliosaamista. Suomenkielinen avausraita
Kadotettu yllättää positiivisesti ja viimeisenä kuultava, raskaampaa osastoa edustava
The Dweller laventaa tahollaan soundimaailmaa tyystin toiseen suuntaan. Eerinomaista työtä, minkä johdosta odotukset luvattua pitkäsoittoa kohtaan sen kun kasvavat.
Mika Roth
Clamath: Last Exit To Damnation
Parolasta ponnistava
Clamath ottaa vaikutteita muun muassa
Panterasta,
The Hauntedista ja
Lamb of Godista, ja siltä lopputulos myös kuulostaa. Armeijakiireiden keskellä kasaan puristettu kakkosdemo käy päälle esitellen aimo annoksen asennetta ja energiaa. Laulajan ärjyntä suorastaan pursuaa raivoa ja biiseissä väläytellään toimivia, joskin hieman tavanomaisia riffejä. Ei-niin-melodisen ilmaisun ja huudon hallitsevuuden myötä kappaleista on paikoin kuitenkin hieman vaikea saada kiinni, eivätkä sävellykset ole mitään aivan jalostuneimpia.
The Blackest Nightmare on kuitenkin jo aidosti tarttuva tekele ja jos bändi saa kohdistettua energialatauksensa jatkossa entistä mukaansatempaavampaan mättämiseen, niin homma alkaa varmasti näyttää jo hyvältä.
Jarmo Panula
Curimus: Humanity… For Sale
Curimus jatkaa johdonmukaista taivaltaan hyppyyttävämmän thrashin kentillä. Reilu vuosi sitten orkesterilta ilmestyi
Under My Skin niminen kiekko, jolla se kaivattu oma soundi alkoi pikkuhiljaa löytymään. Siinä missä bändi groovasi aiemmin brassimalliin vie kolmen raidan mittainen Humanity... For Sale retkuetta selvästi uuteen, aiempaa aggressiivisempaan sekä suoraviivaisempaan suuntaan.
Humanity… For Sale on selvästi käymistilassa olevan orkesterin tuotos. Loimaalaisten koventunut ote tuo biiseihin uudenlaista rosoa, mutta samalla rullaavuus on kärsinyt jonkin verran, kun rautaa puristetaan aiempaa kovemmin. Kumpi näistä on tärkeämpi ominaisuus, siitä voi olla montaa mieltä, joten onkin mielenkiintoista nähdä kumman polun Curimus tulevaisuudessa valitsee. Toivottavasti yhtye ei kuitenkaan sulje liian monia ovia takanaan, sillä tässä saattaisi olla aineksia vaikka minkälaiseen hybridiin.
Mika Roth
Distained: Mindframe
Melodinen rock-metalli on niitä musiikin aloja, joissa kotimainen osaaminen on parhaimmillaan todella korkeatasoista. Pirkamaalta keikoilleen päin suunnistava
Distained ei ehkä ole vielä täysin valmis nousemaan mestaruussarjaan, mutta orkesterilla on kasassa jo monta menestyksen palikkaa. Kolmen biisin mittainen promo esittelee yhtyeen, joka ei turhia arkaile vaan antaa palaa koko mustan sydämensä edestä. Jo avausbiisi
Downcast oireilee selvää hittitautia ja viimeisenä soiva
Dialogue With Silence osoittautuu niinikään tarttuvaksi siivuksi. Kiekon todellinen timantti on kuitenkin toisena maisemaan tärähtävä
Deny The Sun. Hieman isommalla rahalla sekä uudella sovituksella biisistä voisi muodostua melkoinen hitti, joten jos vastaavia kipaleita syntyy vastaisuudessakin on orkesterilla kaikki mahdollisuudet vaikka mihin.
Mika Roth
Mondo Bizarro: Ten Years After
Mondo Bizarro on vuosien saatossa julkaissut nipun rautaisia pikkukiekkoja sekä heittänyt lukemattoman määrän keikkoja. Räyhäkkäämmän rockin ilosanomaa on levitetty raskaalla otteella ja tiukalla puristuksella, joskus ehkä vähän turhankin tiukalla. Yhtye juhlistaa kymmenvuotista taivaltaan viiden biisin mittaisella kiekolla, mutta nyt ei mennäkään ihan sillä perinteisemmällä polulla, sillä bändi tarjoaa muutaman mojovan yllätyksen.
Mainitsin jo tuossa rockin ilosanoman, mutta koskaan aiemmin MB ei ole kuulostanut niin positiiviselta kuin esimerkiksi toisena soivalla
Ricardo´s Songilla. Perinteinen katurock on saanut tuoreita sävyjä, kun taustoja elävöittävät siellä täällä koskettimet ja soundeja on kautta linjan efektoitu rohkeasti. Alkuun vavisuttavilta vaikuttavat muutokset kasvavat kuitenkin soittokertojen myötä elintärkeiksi askeleiksi uudistumisen tiellä. Mondo Bizarro ei ole ainoastaan luonut nahkaansa: orkesteri on onnistunut tekemään sen menettämättä mitään oleellista itsestään. Kun päätöksenä soiva
My Funeral Day vaimenee ei voi kuin todeta, että näinhän tämän pitikin mennä. Erinomaista!
Mika Roth
Nemecic: Vigorous fire and inward lightnings
Nemecic tarjoaa heti ensidemollaan hyvää studiojälkeä ja bändin musiikilliseksi johtotähdeksi asettuu välittömästi vokalisti
Psycho miehekkäällä, komeasoundisella ärjymisellään. Biisien puolesta demonen sisältää kuitenkin valitettavan tasapaksuja ja keskinkertaisia sävellyksiä.
Erasessa on jo jonkinmoista fiilistä ja hieman tarttuvampaa junttariffiä, mutta ei yksi
ihankiva kesää tee. Pääpuolin riffittely tahtoo olla melko mielikuvituksetonta, eikä kahden kitaran olemassaolosta oteta kovinkaan paljon iloa irti. Taas kerran niitä ekalla iskulla polvilleen pudottavia riffejä ja kertsejä kaivataan, eikä niitä nyt ole mukana yhtään. Deathmetalin saralla maassamme on sellaista ylitarjontaa, että Nemecicin täytyy ottaa vielä useampi määrätietoinen askel eteenpäin erottuakseen joukosta.
Jarmo Panula
Nuclear Throne: Demo III
Vajaan vuoden päivät toiminnassa ollut
Nuclear Throne on pitänyt melkoista kiirettä. Mustinta blackia esittävä duo on saanut kasaan jo kolmannen demonsa, joka pitää sisällään neljä siivua totaalista tuhoa. Demon sanalla sanoen vaatimattomat soundit toimivat tiettyyn pisteeseen saakka yhtyeen eduksi, tosin kaiken muun alle hautautuneet rummut (tai rumpukoneet) vahvistaisivat paremmin esille tuotuina varmasti pakettia. Raa´at vokaalit ovat raastavien kitaroiden kera pääroolissa, matalataajuuksiin sulautuessa yhdeksi äänimassaksi. Biisit ovat keskimääräistä nopeatempoisempia, vaikka mitään todellisia pikataipaileita ei tarjotakaan, ja soitto on suoraviivaista mättöä, kun matka pisteen A ja B välillä pyritään taittamaan mahdollisimman suoralla linjalla. Nuclear Thronella on kyllä sinänsä toimivia ideoita, mutta pieni lisäsovittaminen ei olisi ainakaan haitaksi, sillä tällaisenaan kappaleet vaikuttavat aika raakilemaisilta vedoksilta.
Mika Roth
Post Deus: Perinde ac Cadaver
Ehkä osa sooloprojektien hienoudesta piilee siinä, että hommat tehdään äänittämistä myöten itse. Valitettavasti kylmä totuus
Post Deusin kohdalla on se, että kehnon kotiäänityksen vuoksi musiikista on lähes mahdotonta saada mitään irti. Äänibalansseissa ja soundeissa on yksinkertaisesti anteeksiantamattomia puutteita. Blackmetalista tässä on kuitenkin kyse ja melko monipuolisesta sellaisesta. Perinteisen synkistelyn lisäksi tarjolla on niin pirteämmänsävyistä nopeusilottelua kuin myös viulun pohjalta kasvavaa kappaletta.
Tahto kuolee -biisi välittää tunkkaisuudenkin alta näkemystä ja viulun oikeanlainen käyttö herättää myös positiivisia fiiliksiä. Kapellimestari
Corer ei tunnu olevan ajautunut sooloprojektin tekoon ainakaan siksi, että olisi täysin lahjaton säveltäjä. Seuraava demo on kuitenkin syytä tehdä kunnon studiossa ja kaksikielisyyden sijasta lyriikoissa olisi hyvä keskittyä vaikkapa pelkästään suomeen.
Jarmo Panula
Retaliatory Measures: Promo 09
Retaliatory Measuresin debyyttipromon kappaleita treenattiin neljä kuukautta ja otti neljä päivää ikuistaa ne studiossa narulle. Tiukka aikataulu kuuluu lopputuloksessa, mutta kun kyseessä on deathin ja thrashin välimaastossa sukkuloiva orkesteri, ei pienestä rosoudesta ole suinkaan haittaa. Ikävä kyllä näyte on ainoastaan kahden biisin mittainen, joten esikoisen perusteella ei voi tehdä vielä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Meno on rouhean rujoa, vokalistin rosoinen ääni istuu saumatta kitaravetoiseen pakettiin ja kummassakin biisissä vauhti on melkoista. Jäsenillä on selvästi kokemusta aiemmista projekteista, mutta kokemuksesta huolimatta materiaali on yllättävän geneeristä – tosin mitä muutakaan näin nuorelta yhtyeeltä voi odottaa. Oman tyylin hiomista, uusia biisejä, sekä niitä aina tarpeellisia keikkoja alle, niin päästään katsomaan mihin Retaliatory Measuresista oikeasti on. Ensi kertaa odotellessa.
Mika Roth
Sami Anttila: Demo 2009
Myös
Sami Anttila on päättänyt lähestyä Desibeliä kokonaisen kahden biisin mittaisella demolla. Tähän väliin on tosin sanottava, että Anttilan aiemmat tuotokset ovat ehtineet käydä jo tutuiksi. Niinpä Demo 2009:ltä osaa odottaa juuri sitä mitä se tarjoaa: aivan helvetillisen jykevää ja nopeaa metallikeskitystä, jossa piisaa voimaa vaikka muille jakaa.
Hiljalleen industrial vetoisemmasta materiaalista metallin äärimmäisimpiin kulmiin siirtynyt Anttila on nostanut kappaleiden tempoa entisestään. Kiristäminen saakin avauksena kuultavan
Death of the Innocent -siivun uppoamaan tappavalla teholla, mutta toisena soivassa
Demon Insidessa kiire kääntyy jo negatiiviseksi tekijäksi ja biisi leviää lopulta mitäänsanomattomaksi ryntäilyksi. Vähän rauhoittavia siis huuleen ja kenties seuraavaksi asteen kaksi isomman kiekon tekoon? Moiseen pitäisi jo näillä näytöillä löytyä yllin kyllin rahkeita.
Mika Roth
Silvoid: Promo 09
Alahärmä – Seinäjoki akselilta kajahtaa tiukka suora melodisen deathin muodossa, kun
Silvoid lyö tiskiin kymmenen minuutin mittaisen esikoisensa. Kovasti tässä nojataan länsinaapurin suuntaan, mikä kuuluu yleisessä menossa läpi vähän joka tontilta. Vokalisti hoitaa asiansa ammattimiehen lailla: murinaa, örinää ja huutoa irtoaa vähintään sen verran kuin pitää ja kitaristit kiskovat etenkin jälkimmäisellä kappaleella mukavia melodioita rankan riffittelyn sekaan. Samoin rytmiryhmä puskee eteenpäin asfallttikoneen lailla: jälki on tasaista, tummaa ja kuumaa. Taitojen puolesta Silvoidilla onkin homma plakkarissa, mutta mitenkään uraauurtavaksi tai säväyttäväksi orkesteria on vielä vaikea kuvata, sillä nyt liikutaan tismalleen samoilla tonteilla missä riittää yrittäjää pilvin pimein. Tässäkin kohtaa peräänkuulutan sitä persoonallisuutta, joka nostaa yksilöt massoista, ja joka jää promolta pitkälti puuttumaan.
Mika Roth
Lukukertoja: 8067
