06.10.2012
Gloria/Helsinki
Toinen festivaalipäivä oli käynnistynyt jo puoli yhdeksältä New Generation Superstarsin voimin, mutta saavuin paikalle vasta kun illan toinen ryhmä aloitteli osuuttaan. Saksalainen Lord of the Lost julkaisi juuri kolmannen albuminsa ja tahti on ollut kova, sillä esikoiskiekko Fears näki päivänvalon vasta vuonna 2010. En ollut aiemmin nähnyt näitä uutteria teutoneja estradilla, joten odotin innolla mitä tuleman pitää, sillä viidakkorummun mukaan yhtye on melkoinen voimanpesä.
Saksalaisten musiikki on persoonallinen ja ovela sekoitus eri tyylejä ja livetilanteessa monia biisejä oli muokattu melkoisesti. Yhtyeen yhteydessä on mainittu usein termit dark metal ja dark rock, mutta itse sijoittaisin kadonneiden herrat enemmänkin sinne rosoisen goottimetallin puolelle. Joissain menevimmissä biiseissä oli mukana myös pientä kauhupunkin otetta maustetta antamassa ja hetkittäin mätke lähenteli jo uudemman Combichristin maailmaa, joten setissä piisasi vaihtelua ja yllätyksiä. Kahdella kitaralla saatiin aikaiseksi melkoinen riffivalli ja kiippari/lisäperkussionisti pystyi puolestaan kulloisellakin soitinvalinnallaan muokkaamaan melkoisesti yleissoundia.
Lord of the Lost oli selvästi pidetty ja odotettu esiintyjä, jonka onnistui vaivatta täyttää lavan edusta ja lähitienoot yleisöllä. Tilannetta auttoi myös todella fyysinen esiintyminen, jossa hiki kirjaimellisesti virtasi ja yhtye olikin taatusti viikonlopun ahkerin ryhmä, mikäli tehot laskettaisiin nimenomaan estradille jääneissä hikilitroissa.
Kakkosalbumi Antagonylta löytyvä Prison sai aikaiseksi äänekästä yhteislaulua ja muutenkin lyriikat tuntuivat olevan yleisesti hallussa. Yhtye olisi selvinnyt mainiosti ihan omillaankin, mutta kieltämättä Backstreet Boysin ikihirvittävästä Everybody (Backstreet's Back) -hitistä esitetty hyytävä versio tyhjensi kaikki pajatsot ja hedelmäpelit. Eikä myöhemmin setissä kuultu Lady Gagan Bad Romance tippunut ainakaan huonommin bilettävään yleisöön, joka otti tilanteesta kaiken mahdollisen irti. Olihan tuo hiukan perverssiä, mutta samalla aivan tuhottoman hauskaa.
Päälle tunnin mittaiseksi venähtänyt keikka pisti aikataulua uusiksi, mutta turha sitä on valittaa, kun bändi vei yleisöään kuin pässiä narusta. Päädyin itsekin ostamaan orkesterin uusimman kiekon keikan jälkeen, enkä ollut suinkaan ainoa paita/levytiskillä asioinut käännytetty, eli pisteet mainiosta startista Saksan suuntaan.
Kotoinen Private Line on esiintynyt jokaisessa Trash Festissä, joten jo perinteiden velvoitteesta ryhmä oli mukana myös nyt. Viime vuoden lopulla julkaistu Dead Decade katkaisi parin vuoden hiljaiselon, ja samalla bändi vahvisti omaa soundiaan ottaen etäisyyttä niihin uran alkupuolen selkeisiin pastisseihin.
Lauantai-ilta oli tässä vaiheessa edennyt sopivasti siihen pisteeseen, jossa juuri tämänkaltainen räyhäkkä katurock istui kuin tuoppi kouraan, joten yleisömenestys oli taattu. Ikävä kyllä soundit olivat halki setin pahasti hakusessa. Diskantit olivat aivan liian pinnassa ja soundit olivat sanalla sanoen siiderinkuivat, lisäksi koko tila kumisi hetkittäin soitosta, joten volakkanuppia oli ruuvattu taaskin liikaa sinne kaakon suuntaan.
Nämä pikkumurheet eivät kuitenkaan näyttäneet latistavan yleisön fiilistä ja bändi esitti kaikki ne numerot joita siltä odotettiinkin. Pientä miinusta on annettava siitä, että yhtyeen ajatukset eivät olleet aivan täysin tässä hetkessä vaan tulevassa – aikataulu oli jo myöhässä vartin verran ja hyvää soittoaikaa haaskattiin vielä tässä vaiheessa tulevien bäkkäribileiden hehkuttamiseen, asiaan joka kiinnosti luultavasti tavallista keikalla kävijää yhtä paljon kuin Valko-Venäjän kansallisen velan määrä. Setti oli silti selkeästi nousujohteinen, ja vaikka soundien jyrinän saattoi tuntea rintalastassaan, niin bändi käänsi tästä puhtaan voiton itselleen.
Seuraavan roudaustauon aikana koppalakkien tiheys yleisössä oli kasvamaan päin, mikä enteili ruotsalaisen Deathstarsin nousua lavalle. Toisen festivaalipäivän pääesiintyjä olikin monelle selvästi koko tapahtuman tärkein akti ja tämä oli hetki jota oli odotettu pitkään ja hartaasti.
Tältä pohjalta bändin ei tarvinnut muuta kuin ilmestyä lavalle ja ilta oli jo voitettu. Yhtyeen viimeisimmän pitkäsoiton starttaava Chertograd avasi portit joista virtasi toinen toistaan iskevämpiä industrial/glam metal siivuja. Vokalisti Whiplasher Bernadotte oli todellinen seremoniamestari, joka kertoi lievästi arrogantilla tyylillään yleisölle koska tuli huutaa ja koska ei, ja jonka eleitä väki myös kuuliaisesti seurasi. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että muu ryhmä olisi seissyt taustalla tumput suorina, kaikkea muuta. Etenkin basisti Skinny Disco antoi pitkien rastojensa pyöriä hurjasti ja kitaristit Nightmare Industries sekä Cat Casino pistivät myös parastaan, vaikka jäivätkin hiukan tehokaksikon taakse.
Monet yhtyeet olivat sortuneet pitkin viikonloppua liiallisen äänenpaineen ansaan, mutta myös näissä kohdin tukholmalaiset vetivät pisimmän korren. Äänentaso oli optimaalinen minkä ansiosta Tonguesin sekä Blitzkrieg Boomin kaltaiset pommit räjähtivät juuri niin kuin pitikin. Edes Metalin raskasta runttausta ei vedetty yli, jolloin teatraalisuuteen taipuvaisten siivujen voima saavutti maksimitason. Keikan suurin hetki oli luonnollisesti kuuden vuoden takainen Cyanide, jonka aikana yleisön metakka koetteli jo tilan kestävyyttä.
Deathstarsin vetäydyttyä estradilta pidettiin vain minuutin mittainen tauko, jonka jälkeen Mama Trash All Star Jam saattoi alkaa. Ennakkoon en tiennyt mitä oikein odottaa – olisiko luvassa kännisten muusikoiden matalaotsaista ördäämistä vai kenties ihka oikeaa esiintymistä? Pelot osoittautuivat pian onneksi täysin turhiksi, sillä ohjelmassa oli ihan oikeaa musiikkia ja hyvää meininkiä.
Ideana oli, että kokoonpano vaihtui enemmän tai vähemmän jokaisen biisin jälkeen ja näin estradilla nähtiin jäseniä lähes kaikista kahden päivän aikana esiintyneistä yhtyeistä. Näitä ekstranumeroita oli myös selvästi mietitty ajatuksella, vaikka touhussa oli mukana myös runsaasti puhdasta ilonpitoa. Todellinen pankinräjäyttäjä oli AC/DC:n klassinen Whole Lotta Rosie, jonka lauloi näyttävään drag-asustukseen ujuttautunut Whiplasher Bernadotte. Biisissähän piisaa jo alkujaan energiaa kuin pienessä voimalassa ja All Star kokoonpano otti siitä Glorian kosteilla lauteilla melkoiset tehot irti.
Selkeisiin onnistumisiin on laskettava myös korkeaoktaaninen näkemys Mötley Crüen Kickstart My Heart klassikosta, jonka aikana Private Linen Sammy osoitti olevansa melkoinen Vince Neil impersonaattori. Ehdoton huipentuma oli kuitenkin Nine Inch Nailsin upea Hurt, josta esitettiin hyvin lähelle Johnny Cashin näkemystä osunut versio. Juhlat jatkuivat vielä tämänkin jälkeen, mutta allekirjoittanut päätti poistua näissä kohdin paikalta, sillä en olisi voinut kuvitella upeampaa tapaa sulkea kaksipäiväiset juhlat.
Kiitokset jälleen Mama Trashin ja tämän suurperheen suuntaan, ensi vuonna taas uudelleen!
Trash Festin perjantai
Teksti ja kuvat: Mika Roth
