05.10.2012
Gloria/Helsinki
Viidettä kertaa järjestetty Trash Fest otti jälleen Glorian tutut tilat haltuunsa kahden päivän ajaksi. Tapahtuman ohjelma oli tänä vuonna entistä näyttävämpi ja musiikkivieraita saapuikin syksyiseen Helsinkiin eri puolilta Eurooppaa. Ulkona taivaan suuri vesihana oli auennut jo lähes vuorokautta aiemmin, mutta tämä ei haitannut Pieni Roobertinkatu kahteentoista pakkautunutta juhlaväkeä.
Omalta osaltani festivaalin sai käynnistää lontoolainen Night By Night, joka oli allekirjoittaneelle ennakkoon käytännöllisesti katsoen tuntematon orkka. Tiesin lähinnä että luvassa olisi jonkin sortin rockin räimettä, mutta siihen se sitten jäikin.
Ensimmäisen biisin ei tarvinnut sitten vanhetakaan juuri minuuttia kauempaa, kun homman juoni oli jo täysin selvillä. Tarjolla oli aitoa tukkaheviä a’la 80’s, eli menevää, äänekästä ja melodioihin pohjautuvaa hard rockia, jota mm. uransa alkupuolen Def Leppard ja Ratt aikoinaan esittivät rinnat rottingilla. Näihin verrokkeihin saattoi pienellä varauksella lisätä myös Mötley Crüen, tosin lontoolaisilta puuttui se pistävä metalliulottuvuus, vaikka äänivallit hetkittäin korkeuksiin kohosivatkin.
Yhtyeen musiikki ei yltänyt tarttuvuudessa esikuvien tasolle, mutta esiintyä ryhmä kyllä jo osasi ja etenkin vokalisti osoitti hallitsevansa ne tuiki tärkeät show-miehen temput. Mikä tärkeintä herran palkeista löytyi myös voimaa ja ääniala ylsi ihailtavan korkealle, joten genren oppeja kunnioittaen ilmaa halkoivat tasaisin väliajoin komeat kiljaisut. The Sisters of Mercynkin vahvuuksiin kuuluva kitaristi Ben Christo ja basisti osoittivat myös olevansa niin ikään melkoisia laulajia ja näin lontoolaisilta löytyi vokaalivoimaa vaikka muille jakaa.
Periaatteessa briteillä olikin jo voittava käsi hallussaan, mutta biisien melodioita ja potentiaalia ei harmillisesti osattu vielä selvästikään jalostaa riittävän korkealle. Turhan tuhti äänenpaine ja patteristoaan olan takaa hakannut rumpali eivät myöskään ainakaan helpottaneet tilannetta. Pinnat silti hard rockin perinteiden kunnioituksesta ja kovasta yrityksestä, sitä paitsi löytyihän ainakin yhdestä biisistä myös ihka oikea modulaatio!
Bergen on eräs Euroopan sateisimmista kolkista joten liekö ihme, että kaupunki on tuottanut tukuittain menestyneitä bändejä ja artisteja lukuisille musiikin eri genreille. Mitä sitä nyt ulkona kastumaan, kun samalla vaivalla voi viihtyä treenikämpän lämmössä. Monsuunimaisen sateen kourissa kärvistellyt Helsinki olikin varmasti Malice In Wonderlandin hepuille kotoinen näky ja yhtye esiintyi vapautuneen rennosti napaten mm. allekirjoittaneen kuin huomaamatta kainaloonsa.
Norjalaiset latoivat tiskiin tuhtia action-rockia kotoisen kuusysin hengessä ja vaikka soundit olivat alussa hiukan tukossa, ei sekään vesittänyt avauspotkun voimaa. Vokalisti Chri$ Wicked , joka on muuten yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen, harppoi pitkin estradia isännän elkein ja yksinkertaisesti väänsi ryhmälleen työvoiton. Kitaristi Tracy Loveless ja hienoja stemmoja sinne tänne sujautellut basisti Sid Silva jäivätkin staattisempina selvästi sivurooliin. Takalinjoilla rumpali Ed Kelly, joka liittyi bändin vahvuuksiin vasta viime vuonna, ansaitsi itselleen propsit rennolla ja sujuvalla soitolla. Parhaat rumpalit kun satsaavat enemmän ranteisiin kuin olkiin.
Rockin iloinen luotijuna halkoi nopeasti maisemaa, tosin pieni seisahdus koettiin seesteisemmän Diamonds siivun kohdilla. Norjalaiset ovat juuri julkaisemassa toista albumiaan, joten setissä piisasi paljon yleisölle tuntematonta materiaalia, mutta ainakin nopea Live For Today ja melodiallaan hanakasti koukuttanut Moonchild antavat lupauksia todella kovasta kiekosta.
Vauhdikkaan alun jälkeen tunnelma lähti kuin huomaamatta tasaantumaan, kuten se usein tahtoo tehdä näissä monen bändin illoissa, mutta Wicked ja kumppanit osasivat antaa juuri sopivasti köyttä yleisölle. Bändiesittelystä käynnistynyt Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way -siivu sai aavistuksen verran väsähtäneeseen yleisöön taas liikettä. Hetkeä myöhemmin kuultu pätkä Twisted Sisterin We’re Not Gonna Take It klasaria biisin introna toisti vielä tempun onnistuneesti.
En pistä ehkä kotona ensimmäisenä Malice in Wonderlandin kiekkoa soittimeen, mutta livetilanteessa tällainen rosoinen rock’n’roll oli juuri parhaimmillaan.
Kaikki kunnia tähän mennessä esiintyneille bändeille, mutta jos totta puhutaan niin Italian Roomasta kotoisin oleva Dope Stars Inc. oli ensimmäisen festivaalipäivän kiistaton pääesiintyjä. Tämä näkyi ja kuului jo roudaustauon aikana, kun pienikin vilaus soittajista sai aikaiseksi mekkalaa yleisön seassa.
Yhtye otti mielenkiintoisella tavalla kantaa levymyynnin nykyiseen tilaan ja julkaisi viimeisimmän pitkäsoittonsa ilmaiseksi netissä. Ja mikäli herrain musiikki sattuu kiinnostamaan, niin Ultrawired on edelleen ladattavissa veloituksetta bändin kotisivuilta. Reilu vuosi sitten italialaiset ylistivät Desibelin haastattelussakin piratismin etuja eikä mikään tunnu muuttuneen, joten levytiskiä oli tältä keikalta turha etsiä.
Myös roomalaiset olivat vääntäneet volakan pari astetta optimin yli, ja etenkin vokalisti/kitaristi Victor Loven laulu tahtoi aluksi hautautua soiton alle. Toisaalta Loven ääni tuntui olevan kaiken kaikkiaan hivenen verran alamaissa, mikä alkoi käydä erityisen selväksi keikan viimeisellä neljänneksellä. Bändin esiintyminen oli silti jälleen hauskaa katsottavaa ja etenkin kitaristi Fabrice La Nuit oli kirjaimellisesti tulessa ravatessaan pitkin estradia sinne tänne.
Basisti Darin Yevonde oli tuttuun tyyliinsä pidättyväisempi ja coolimpi, basso nousikin useaan otteeseen pystyasentoon reiden päälle ja ehtipä bassotaitelija vinkkailemaan myös eturivin tytöille. Livekokoonpanoon kuuluvat kiippari Ash Rexy ja rumpali Mark Mad’Honey pitivät puolestaan putiikkia pystyssä, kun etukolmikko teki estradilla mitä tahtoi.
Settilista oli rakennettu hiukan oudosti, sillä merkittävä osa ässäbiiseistä paukutettiin maisemaan heti ensi metreillä. Vyperpunk, Beatcrusher, sekä raskaasti ja raskaammaksi muutettu Infection 13 nostivat kyllä yleisön kierrokset nopeasti kattoon ja kun vielä Bang Your Head saatiin kuulla, niin sehän alkoi olla jo siinä. Keikka kuitenkin vain jatkui ja jatkui, ja lähes kaikki materiaali puolen välin jälkeen oli peräisin kahdelta viimeisimmältä kiekolta. Yleisö alkoi loppua kohden myös selvästi väsähtämään, ja vaikka jokaiselle siivulle taputettiin kohteliaasti, oli ilmassa sellaista ”koska me päästään kotiin” -henkeä.
Uusista siivuista Banksters ja aivan loppumetreillä kuultu Lies Irae erottuivat edukseen ja John Williamsin tähtein takaisiin sci-fi elokuviin säveltämä Imperial March antoi mukavasti lisäväriä, mutta pitkälti päälle puolitoistatuntinen keikka oli vain yksinkertaisesti liian massiivinen ja hiukan virheellisesti rakennettu monumentti perjantain päätökseksi.
Trash Festin lauantai
Teksti ja kuvat: Mika Roth
