09.05.2012
Yo-talo / Tampere
Mystisen amerikkalaisneidon tuimasti rullaavan orkesterin Tampereen pysähdys tarjoili myös jämäkkää lahtelaista tuskaa.
Jo reilut kymmenen vuotta toiminut Fleshpress teki viimeisimmällä tuotoksellaan kovan vaikutuksen, ja likimain tasan yhdeksältä lavalle noussut orkesteri paljolti kyseisen Acid Mouth Strangulationin parissa viihtyikin. Alku ei tosin lupaillut hyvää, kun keikan aloittanut Copper Eye kompastui eikä lähtenytkään kerrasta vauhtiin. Bändi ei antanut kämmin liiemmin näkyä vaan päästi kylmän rauhallisesti sludgea, doomia ja blackia yhdistelevät äänipurkauksensa ilmoille.
Vajaan tunnin keikka haparoi hetkittäin tunnelmansa puolesta, mutta Fleshpress teki kyllä parhaansa. Kenties kaikkein paras terä tekisi paremmin tehtävänsä, jos bändiä näkisi pääaktinkin ominaisuudessa. Acid Mouth Strangulationin eeppisen Oblivion Persistent -päätösraidan tapaisten biisivalintojen pohjilta voi silti todeta, että bändi ei varsinaisesti kompromisoinut itsestään antamaansa kuvaa.
Soundit toimivat kohtuullisen hyvin Yo-talon humisevasta tilasta huolimatta. Pörinä sai lahkeet lepattamaan vähintään riittävästi, ja terävämpien sivallusten tullen energiapiikki nousi punaiselle. Kokonaisuudessaan mainio vetäisy, joka jätti janoamaan enemmän.
Vilkkaan soundcheckin myötä kynttilöin koristellulla lavalla alkoi jälleen tapahtua, kun Jex Thothin perinteikkäästi pöristelevä yhtye käynnisteli aktia. Valkoiseen kaapuun verhoutunut keskushahmo nousi lavalle hitaasti, kantaen edellään suitsuketta kuin siunatakseen rituaalin alkaneeksi. Jotkin suuremmat voimat naisen puolella taitavat ollakin, keikka nimittäin nappasi todella tiukasti otteeseensa. Hypnoottinen, erittäin karismaattinen ja jumalaisen upeasti laulava neito otti yleisönsä haltuun tunteella ja taidolla, bändin soitto rullasi viimeisen päälle ja jopa soundit toimivat erinomaisesti.
Keikan kovimmat lukemat napattiin nimikkolevyn (2008) parhaiden raitojen, kuten Separated at Birthin, Nothing Left to Dien ja Stone Evilin kohdilla – kaikilta osin setti tuntui taiten koostetulta ja juuri sopivasti mystisemmän huuruilun ja napakamman tykityksen välillä keinottelevalta.
Pienenä yllätyksenä tuli, miten suoraviivainen ja voimakkuuteen perustuva Jex Thoth livenä onkaan, kun esimerkiksi mainittu nimikkolevy on soundiltaan ja tunteeltaan vahvemmin huuruilevaan tunnelmaan ja soundilliseen nostalgiaankin painottuvainen. Tähän eittämättä kokoonpanon muutokset ja koskettimien poissaolo ovat vaikuttaneet, ja ainakin tämän keikan pohjilta ”suoraviivaisempi” suunta tuntui hyvältä.
Hypnoosin vahvuudesta kertoo jotain se, että bändin poistuessa noin tunnin jälkeen olo oli lähes pettynyt – mitä, nytkö jo? Yksimielinen yleisö vaati lisää ja yhtye nousi vielä kahden biisin ajaksi tekemään elämästä hieman antoisampaa – jos Jex Thothin livemuotoa pitäisi yhdellä sanalla kuvailla, ehkä juuri ”antoisa” on lähimpänä totuutta. Lopputulos ei ollut liian raskas eikä liian lepsu vaan juuri sopiva.
Teksti ja kuvat: Aleksi Leskinen
