Vene, Radiopuhelimet

Nuoremman ja vanhemman polven oululaista rock-musiikkia etelän vetelille. Veneellä pontimenaan uusi levy, Radiopuhelimilla akustisuus.

Kovan vaikutuksen viimeisimmällä aikaansaannoksellaan Hiljaa pää kiinni tehnyt Vene nousi lavalle täsmällisesti ilmoitettuun aikaan vielä melko harvalukuisen yleisön eteen. Perustellustikin uuden levyn ympärillä pyörinyt settilista jätti hivenen ristiriitaisen olon. Toisaalta vähäeleinen grunge-angstia ja silkkaa sisäänpäinkääntynyttä möykkää hyvin piilotettuun soittamisen riemuun yhdistelevä meininki toimii. Samalla hiippaili mieleen epäilys yhtyeen kyvyistä ja haluista kulkea levyllä tapahtuneen kehityksen perässä.

Vähäisten välispiikkien ja minimaalisen yleisökontaktin vastapainona Veneen livesoitto on hioutunut hyvin tiukaksi eikä yhtye jäänyt juuri hämmästelemään ja mököttelemään, vaikka uutukaisen parhaisiin numeroihin lukeutuva Penen paha päivä katkesi rikkoutuneen basaripedaalin takia.

Tukevassa möykkävallissa ja kuivassa svengissä on omanlaisensa vahva ja vieraantunut viehättävyytensä, mutta osa uuden levyn biiseistä hukkaa hienovaraisempia nyanssejaan ja omalaatuista tunnelmallisuuttaan yhtyeen pidellessä tutusta tyylistänsä kiinni. Veneen möykästä välittyvään aggressiiviseen energiaan ristiriita ei kuitenkaan vaikuta, joten ei asiasta tee paljoa mieli soimata. Yhtye on livenäkin antoisa kunhan vain kuulija tuntee vallin luissaan.

Tasaisen tanakkaa ryhtiliikettä jo pidemmän aikaa jatkanut Radiopuhelimet ei edelleenkään lakkaa hämmästyttämästä. Vaikka bändin liverepertuaari ei ole kokenut kummempia muutoksia, tuntuu keikka toisensa jälkeen touhu senkun vain sähköistyvän - kenties juuri siksi orkesteri onkin soittanut viime aikoina akustisia keikkoja. Jäämeri käynnisti setin ja saattoi tahallisestikin antaa ensivaikutelman tuttujen biisien akkarirenkutuksista, sillä nimenomaan niistä ei radiottomissa puhelimissa vaikuttaisi olevan kyse.

Setin pääruokana toimivat akustiset sovitukset muutaman vuoden takaisen Tommi-näytelmän kappaleista, joita ei ole taidettu liiemmin näytelmäesitysten jälkeen kuulla. Aihe on myös sopivasti ainakin osittain ajankohtainen kitaristi-pääpuimuri Jarno Mällisen Kieroonkasvukertomus-kirjan vuoksi, joka sivuaa näytelmän tunnelmia. Näin yhtye kuulosti jälleen uudella tavalla tuoreelta tottuneemmillekin korville. Riffeissä toki piili tunnistettavia sävyjä ja J.A. Mäen tavaramerkkityyliinsä laulamat biisit kuulostavat juurikin itseltään.

Huomionarvoista on silti entistäkin pelkistetymmän soinnin luoma omalaatuinen, enemmän pieniin liikkeisiin kuin jykevään lanaamiseen perustuva groove, ja vahvemmin kappaleiden sanallista antia esiintuova selkeäpiirteisyys. Tunnelma oli huumorilla ja rentoudella ladattu, vapautuneisuuden tunne ei perustunut ainoastaan räjähtelevään rock-energiaan.

Yhden tempun kulttiyhtye? En allekirjoita väitettä. Vain yksi kysymys jäi leijumaan: oliko tämä erinomaisuus tulevan esisoittoa vai silkkaa paikkojen tuulettamista?

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund