Vene: Hiljaa pää kiinni

If Society

Oululaisten meluorkestereiden nuorempaan kastiin kuuluvan Veneen edellinen pitkäsoitto Ihmisten naamaan oli hivenen hankala tapaus. Sisäänpäinkääntynyt ja nopein liikkein ärähtelevä luomus jäi oudosti nerokkaan ja puuduttavan välimaastoon. Yhä vain joka toisella kuuntelukerralla se lumoaa ja joka toisella hermostuttaa, muttei koskaan jätä kylmäksi - ja onhan levyllä yksi kaikkien aikojen kovimmista aloitusraidoista. Tämän tunnekirjon pohjilta olikin jännittävää käydä bändin tuoreimman aikaansaannoksen kimppuun.

Yritys tosin jäi tyhjäksi, sillä Hiljaa pää kiinni vetelee kovapintaisempaakin kuulijaa päin naamaa. Sisäänpäinkääntynyt mölyvalli, absurdiuteen ja synkkyyteen kiintynyt silmäkulman pilke sekä tylysti sykkivä rytmi määrittelevät Veneen olemusta yhä paljon, mutta kehittyneemmin ja yllättävämmin. Aiemmin triona toiminut yhtye on kasvanut yhdellä kitaristilla, ja vastaavasti mölyvalliin on ilmennyt enemmän tekstuureja ja pinta-alaa. Yhtyettä tyylillisesti määriteltäessä hardcore ja flanellipaidoille haiskahtava noiserock ovat yhä monin tavoin oululaisten henki ja veri, mutta nyt myös postpunk-piirteet nousevat lähes yhtä selkeäksi osatekijäksi. Mölyvallin laajennuksesta huolimatta bändisoundi on jokseenkin yksinkertaisempi ja iskevämpi eikä asian ydintä enää tarvitse etsiä särökerrosten alta, kun pelkistäminen on johtanut hienovaraisempaan aggression alleviivaukseen.

Uudistusten mukaisesti biisit pyörivät enemmän melodioiden ja kulmikkaan rytmin kuin hengästyttävän äänenpaineen ja mielipuolisen virnuilun ympärillä. Laulaja-kitaristi Lassi Hietalan laulu on niinikään noussut selkeämmin esiin ja saanut myös puhtaampia sävyjä. Silti Hiljaa pää kiinni on varmastikin raskainta Venettä tähän mennessä. Sanoitusten särmikkyys ja nokkeluus ei ole kadonnut mihinkään, mutta sanakäänteitä ja absurdia huumoria enemmän esillä on odottamattoman vakavamielinen tunnelmointi, mikä istuu postpunk-piirteiden kylkeen erinomaisesti. Hauskimmillaankin sanat osuvat useimmiten johonkin henkilökohtaiseen ja arkaan paikkaan - ja tällä ei välttämättä viitata housunlahkeiden välimaille.

Kahdeksan biisin ja vajaan puolen tunnin kokoisesta kokonaisuudesta muutama biisi nousee ylitse muiden, mutta niitäkään ei tee mieli erotella pakasta. Hiljaa pää kiinni on yhtenäisenä kimppuna enemmän kuin osiensa summa, joten yhden biisin erillinen mainitseminen vaatisi nostamaan esiin kaikki muutkin. Kompakti mitta tekee levystä vaivattoman kuunneltavan, mutta samalla myös puolustaa sen intensiivisyyttä. Yksi arvostelu on vain mielipide, ei niinkään yleinen totuus - ja jälkimmäisenä mainittua ei myöskään Vene tarjoile puhtaana pöytään. Varmaa on ainoastaan se, että kyseessä on Veneen tähän mennessä raskain, tarttuvin, tiivisrakenteisin ja mieleenjäävin eli niin sanottu toistaiseksi paras levy.