Ilmiö!

Turun Uittamon vaihtoehtoisemmissa kekkereissä tanssihurmaa, letkeää fiilistelyä, ukkosta ja gorillapoliiseja.

Muutaman vuoden Turun Uittamon tanssipaviljongilla järjestetty Ilmiö! -festivaali houkutteli jo toista kertaa desibeli.netin toimituksen edustajan todistamaan häppeningiä. Viime vuonna Aleksi Leskinen ihaili myös tällä kertaa pakettiin kuuluvia hiekkalinnan rakentamista, kodinkonemetsää ja tottakai messevää kattausta erilaisia artisteja ja yhtyeitä. Kallioiselle rantarinteelle rakennettu Uittamo paviljonkeineen ja ulkorakennuksineen oli otettu käyttöön viimeistä neliötä myöten, paikalle oli rakennettu kaikkiaan neljä eri lavaa ja ihmisiäkin paikalle oli tulossa toista tuhatta. Ahdasta oli silti vain paikoin - johtuen säästä tai odotetuimmista keikoista.

Ensimmäinen todistettu oli koko tapahtuman painostavan paahteisella ranta-terassilla aloittanut Kiveskives nintendo-heveineen ja laulaja-kitaristi Pietu Sepposen sporttihaalareissa. Hevi on toisaalta aika leimaava sana kolmikon laukalle, jossa on ehkä enemmän rockin tekemisen meininkiä ja psykedeliaa kuin varsinaista hevi-jyhkeyttä. Laukkaa siinä toki on, mutta enemmän sellaista virnuilevaa keekoilua kuin pirunsarveilua tai nahkahousuhaaraa. Videopeli-kuvasto syntyy eniten Markus Kettisen kosketinkuvioista.

Ihan alusta asti keikkaa ei ehtinyt seuraamaan, mutta kohtuullisen innostuneen meiningin kolmikko aikaansai joskin vielä aika harvassa mutta tanssivassa yleisössä. Parhaimmillaan Kiveksillä on mukavan mukaansatempaavia melodiakuvioita ja hulvaton takapotku, joka kulminoituu livesoitossa. Ainakin tällä erää lyömäsoitintaiteilija Antti Luoman täydentämä trio ei myöskään innostunut ylelliseen soolorunkkailuun vaan piti homman toimivan ytimekkäänä. Hyvä alkupotku koko tapahtumalle.

Mielenkiintoisista, neljällä areenalla vaihdelleista esiintyjistä johtuen mm. jonglööraus- ja ihmispyramidityöpajat menivät sivu suun, samoin vesisota, graffitit ja postmodernin tekotaiteen huutokauppa. Onneksi Kodinkonemetsä tuli nähtyä, samoin tyynysota joka pisti illemmalla höyhenet pöllyämään. Eniten ihastusta oheisohjelmista herätti neljän Poliisigorillan sekoilut alueella, jotka kuuluivat nukke- ja naamioteatteri Kuuma ankanpoikasen esitykseen. Krokettiottelun, salapoliisitoiminnan ja banaanirynnäköinnin ohella mieleen jäi kioskintädin "eläinrääkkäystä!"-kommentti poliisiasuisen gorillan raahatessa leikkikoiraa lieassa perässään.

Kaikkien ulkotapahtumien vakivieras aurinko möllötti taivaalla etenkin alkuiltapäivästä sen verran vahvasti ja painokkaasti että etenkin Röyhkä ja Pyysalon keikka muuttui yleisömäärästä johtuen melkoiseksi hikisaunaksi kallioterassilla. Musiikillisesti rock-biisinikkari Kauko Röyhkän ja jazzmiehenä tunnetun vibrafonisti Severi Pyysalon yhteiskeikka oli sitä vastoin erittäin viihdyttävä ja mielenkiintoinen. Kokoonpano ei ole nähtävästi mikään erikseen tätä keikkaa varten kehitelty kokeilu, vaan herrat tulkitsivat Pyysalon synalla avaukseksi ihan uutta yhteistä kappaletta jota Röyhkä tavaili vielä paperien tuella. Ajatuksenahan "koneistetun ksylofonin" mestarin jazz-virtuositeetin yhdistäminen Röyhkän leimalliseen rock-ilmaisuun kuulostaa mielenkiintoiselta ajatukselta jo paperilla mutta että kokeilusta on virinnyt pelkästään uuden soundin tuomisesta vanhoihin hitteihin lisäksi myös jotain uutta tuotantoa - se on mahtavaa. Vallankin kun Röyhkämäinen koukukkuus ei ollut kadonnut.

Pyysalo-yhteistyötä voisi pitää jonkinlaisena kolmantena lenkkinä Röyhkän viime vuosien yhteistyölevytyksille joista Kauko Röyhkä & Riku Mattila edustaa vanhaa mutta luo uutta ja Röyhkä, Rättö ja Lehtisalo toi uuden soundin Röyhkän laatikkoon jääneisiin biiseihin. Kaikkia on kiitelty, mutta Pyysalon kanssa tehtävä tuotos saattaa jopa iskeä syvimmälle. Sen aika näyttää. Hyvinhän se vibrafoni-jamittelu väritti myös sementoituneita Röyhkä-hittejä Pahasta maasta lähtien, mutta niiden status suomalaisen musiikin sydämissä on niin vahva että pelkkä Kaukon soolo-maanisuuskin riittäisi. Koska terassilla oli tungoksen takia entistäkin ahdistavamman kuuma ja artistien keikat limittyivät luovasti päällekkäin, päätimme siirtyä jo hyvissä ajoin kohti seuraavaa etappia hyvästä hurmoksesta huolimatta.

Niin sanottu ulkolava oli siinä mielessä jännä esiintymispaikka että yleisön ja esiintyjän välille jäi kaide - ei noista Tundramatiksin pojista välillä nähnyt kuin vilauksen päästä, paitsi kun Superchrististakin tuttu basisti Mikko Lohenoja kapusi alas yleisön sekaan sekoilemaan. Rumpali Ilkka Tolosesta ei kyllä koko keikan aikana nähnyt kuin punaisten kutrien loisteen... Laulaja-kitaristi-hanuristi Janne Masalinin kontakti yleisöön ehkä hiukan kärsi "aidasta välissä", mutta musiikillisesti trio keräsi jatkuvasti kasvavan ýleisön jalatkin mukaansa sitä paremmin mitä pidemmälle keikka eteni.

Tundramatiksin vuoden 2006 levy Kyy Pivossa purskautti yhtyeen kartalle komeasti, kieromman laidan slaavilaisen melankolian yhdistäminen balkanilaiseen rykimiseen toimi paikoittain erinomaisesti ja edelleen tuntuu että yhtyeen tähän mennessä iskevimmät hetket löytyvät plätyn kappaleiden joukosta. Ainakin aina vaan ja edelleen itselle tuli fiilis että Tyynet ja Mantrat vasta päästivät yhtyeen kunnolla irti. Masalinin persoonallinen sanailujuoksutus ja tapa käsitellä aiheita on toki yhtä vahva myös tuoreemmassa materiaalissa mutta ihan vastaavaa iskevyyttä kaipaisi. Saas nähdä sitten kun yhtye jossain kohtaa rykäisee uutta äänitettä ilmoille että joutuuko käsitystään muuttamaan.

Absoluuttisen nollapisteen Ilmiö!:n keikka oli puhdasta nostalgiaa. Bändi on kuluvan vuoden aikana keikkaillut Roots-teemalla, mikä tarkoittaa soittamista 1990-luvun alun kokoonpanolla Liimatta, Lääkkölä, Otsala ja Krutsin, ohjelmiston koostuessa alkuaikojen biisejä nykysoitolla esittelevän kasettijulkaisu Demo 3:n sekä kolmen ensimmäisen pitkäsoiton (Neulainen Jerkunen, Muovi antaa periksi ja Simpukka-amppeli) kappaleista. Samalla kaavalla lähdettiin valloittamaan myös Uittamon paviljonkia.

Tämä sopi omaan makuun erittäin hyvin, vaikka tuoreempikin Nollapiste-materiaali lämmittää. Silti, kun keikka alkaa jo lempibiisillä Savu meihin ja pitää muutenkin sisällään ison osan Muovi antaa periksi-albumin parhauksista, ei vanha voi valittaa. Näitä tunnelmointeja yhtye onnistui myös tulkitsemaan kohtuullisen suoraviivaisesti ja melodisilla pop-koukuilla ollakseen niinkin progebändi kuin on. Semmoinen ylimääräinen haahuilu jäi lähinnä parroittuneen ja hiusmalliltaan lyhentyneen Tommi Liimatan sanailun varaan, mikä on toki sen verran persoonallinen piirre ettei yhtyeen hirveästi tarvitsisi sen enempää värittää. Toki Absoluuttisen Nollapisteen soundi olisi instrumentaalinakin aina tunnistettavissa. Koristelu hoidettiin tällä kertaa lähinnä hetkellisellä kazoolla ja Liimatan ja kitaristi Aki Lääkkölän soittamilla koskettimilla. Hupaisinta oli Liimatan varmasti viisiminuuttinen vuodattaminen omaan opiskelijakämppään muuttamisesta osana biisiä - överiksi vedetty tilityskin voi välillä viihdyttää.

Nollapisteen säänhaltijalahjat saivat tässä kohtaa kasteltua Uittamon alueen melkoisen kipakalla ukkoskuurolla, joka säikäytti paviljongissa keikan aikana ja sen jälkeen sadetta pitävän kansan tosissaan iskemällä vasaman sen verran lähelle että koko rakennus pomppasi. Ulkolavan esiintymisvuoron kannalta näytti jo hetken aika pahalta kun vettä tuli tosissaan, mutta pienellä viiveellä saatiin lopulta myös Profeetta & Uusi maailmanuskonto julistamaan reggae-sanomaansa lavalle. Kostea ilmanala sai seuraamaan keikkaa paviljongin suojista, joten jotain varmasti meni ohi. Joka tapauksessa aika maaniseksi meno yltyi loppukeikasta. Josta oli hyvä jatkaa paviljongin seuraavan, selkeästi odotetun esiintyjän pariin.

Jaakko Laitinen & Väärä raha oli enemmän kuin kotonaan tanssipaviljongilla, onhan slaavilaista melankoliaa balkanilaiseen potkuun yhdistelevä yhtye selkeästi olemukseltaan iskelmäinen tanssiorkesteri. Vaikka sisältö ei vastaakaan ihan tutuinta humppapukubändiä...

" Nämä miehet ovat jättimäisen tunteen asialla", totesi Antti Hurskainen yhtyeen nimeä kantavan debyyttialbumin arviossaan. "...supisuomalainen lavatanssimeno yhdistetään balkan-rytmeihin, ikivanhoihin kansanlauluihin ja mustalaisromantiikkaan todella virkistävällä tavalla." Näin siis levyllä. Livesoitossa pystybassolla, hanurilla, trumpetilla ja sen viidennen Nollapisteläisen Janne Hastin lyömillä varustautunut yhtye tiivistyy entisestään - onhan tango-Elvis Jaakko Laitisen laulamat kansansävelmät ja romanilaulut tunteikkuudestaan huolimatta nimenomaan tanssiin tartuttavia kun kokoonpanossa on mm. läskibasso. Niinpä sateen jäljiltä valmiiksi salin täysi kansaa nosti jalkaa alusta asti riehakkaasti, mikä ei ollut yllätys. Väärä raha on löytänyt eräänlaisen onnen kaavan vaihtamalla melankolisen kansanperinteen taustalle vesitetyn humpan sijaan koukukkaan balkanilaisen poljennon. Tiedä sitten kuinka tyylikästä oli yhdistää kokonaisuuteen vielä tankotanssija?

Oli hassua seurata ulkolavalla Super Jannen rentoa sanailua soolona vain tietokoneelta ladattujen taustojen kanssa, kun viikko aiemmin oli tullut todistettua miehen taitoja yhdessä ison possen kanssa Ilosaaressa Jopolokin rokkishowssa. Hattua voi nostaa miehen karismalle, sillä hän yksinäänkin nosti hymyn yleisön huulille välittömällä esiintymisellään, rentoudellaan ja biisimateriaalillaan. Olihan siellä tottakai sellaista pakollista bilenostatusta ja pilven takaa kurkistavan auringon hehkuttamista, mutta jos joku suomalainen räppäri pitäisi yksinään päästää pihasoittoihin niin Super Janne olisi näillä näytöillä listan kärkipäässä. Munkkisaaren herra tarjoili tottakai Henkseleitä ja muuta letkeää eikä paljon piitannut vaikka kone välillä tarjoili väärää taustanauhaa.

Letkeille jaloille oli lisää kysyntää Paviljongin puolella kun illan sielukkain akti päästettiin irti. Nicole Willis & The Soul Investigators on ihan eturivin tekijöitä omalla sarallaan eikä ollut ihme että jalat lähti liikkeelle ennen kuin itse souldiiva Willis edes nousi lavalle. Soul Investigators viritteli nimittäin ensin muutaman biisin verran soundia kohdalleen. Tuuttaavaa vaskea, ujeltavaa Hammondia ja kipakan funkia kieli- ja rytmisoitinta yhdistelevä soitto lämmitti ja Willisin komea soul-ääni kuorrutti kakun. Biisimateriaali oli alusta lähtien vahvaa ja tulkinta meni ihon alle, mutta erityisesti If This Ain´t Love (Don´t Know What Is) jäi mieleen. Tyylikästä, kuumaa, keinuttavaa ja mukaansatempaavaa. Enempää ei voi sanoa sillä tanssi vei mukanaan...

Alun perin Ilmiö! 2011:n yksi selkeistä pääesiintyjistä olisi ollut murhatarinoilla marinoiva Eleanoora Rosenholm. Harmillisen peruuntumisen paikkaaja oli kuitenkin kova, sillä onhan Janne Westerlundin karhean äänen johtama Plain Ride yksi kotimaan parhaista bändeistä. Terassilla esiintyneen yhtyeen soitto jäi kuitenkin etäältä todistetuksi, kun jatkuvasta säänvaihtelusta uupunut seurueemme päätti jättää tässä kohtaa hyvästit Uittamolle ja Ilmiölle. Mainio tapahtuma, hienoja keikkoja ja ennen muuta mukavan letkeä ja välitön tunnelma. Kannattaa tarkastaa!

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo