Shadowplay 2011 - lauantai

Shadowplayn lauantai nosti veteraanit kunniaan. Lisäksi tarjolla oli kokeellista koneilua, raivoisaa äänitaidetta, tyylikästä rokkailua sekä outoja tanssiaskeleita belgialaisittain.

Toisen festivaalipäivän piti käynnistyä jo puoli yhdeltä, mutta täydeksi mysteeriksi jääneestä syystä soiton alkamista saatiin odotella tämän jälkeen vielä tunti ja vartti. Niille typeryksille jotka olivat uskoneet belgialaisten aikataulujen täsmällisyyteen (kuten allekirjoittanut), tämä tarkoitti sitä, että aika piti saada kulumaan jollain tavoin hallin lähistöllä. Koska minkäänlaista infoa ei ollut tarjolla siitä, koska soitto varsinaisesti käynnistyisi, oli vain pysyteltävä kuuloetäisyyden päässä lavoista. Kiitokset vaan järjestäneelle taholle tästä pikku lisästä, mutta ei nyt teroitella sen enempää hampaita, vaan kerrotaan kaikesta siitä, mitä festivaalin ympäriltä löytyi.

Normaalin nakki- ja hamppariputkan, sekä pakollisen tex-mex kärryn lisäksi paikalla oli erilaisten korujen ja vaatteiden myyjiä, sekä tietysti levykauppiaita. Tekstiileissä ja koruissa valinnanvara oli hämmästyttävän suuri festivaalin kokoon nähden, erilaisten materiaalien ja tekniikoiden kilpaillessa toistensa kanssa. Hintataso ei päätä huimannut, joten raha vaihtoi verkalleen omistajaa, vaikka hyörinä kojujen luona ei kovin kiivas ollutkaan. Levykauppiaiden puolella avainsanana oli niin ikään erikoistuminen. Eri genret oli jaoteltu tehokkaasti, osan kauppiaista keskittyessä industrialin, ja noisen suuntaan. Osa uskoi puolestaan huomattavasti perinteisemmän goottirockin ja post-punkin voimaan. Olipa seassa yksi varhaiseen No Wave ja New Wave –musiikkiin erikoistunut myyjäkin, jonka pöytä suorastaan notkui kaikenlaisista aarteista.

Aikataulun myöhästyminen kävi myös allekirjoittaneelle kalliiksi, kun laareista löytyi mitä ihmeellisimpiä harvinaisuuksia. Ehkäpä kauppiaat olivatkin voittojen toiveessa sabotoineet hallin äänipöytää tms.? Hmm…

Varttia vaille kaksi ohjelma lähti viimein käyntiin ja tästä eteenpäin menetettyä aikaa kurottiin takaisin siten, että alkujaan vartin mittaisiksi tarkoitetut väliajat lyhenivät huomattavasti. Tämä johti tietysti siihen, että yhtyeet saivat soittaa yleensä ensimmäisen kappaleen lähes tyhjälle permannolle, kun kuulijat olivat juuri todistaneet toisella puolella edellisen aktin lopun. Vahingot olivat lopulta pienet, mutta tässäkin kohdin olisi kaivannut järjestäjiltä edes jonkinlaista tiedotusta asioiden kulusta.

Päivän musiikkitarjonta käynnistyi belgialaisen Cruise [Ctrl] -yhtyeen voimin. Sanalla sanoen hankalan kirjoitusasun omaava bändi on saanut jalansijaa ainoastaan kotikonnuillaan, mutta koska ennakkoon netin syövereistä kuullut näytepalaset vaikuttivat lupaavilta, löysi allekirjoittanutkin itsensä festivaalialueelta jo hiukan puolenpäivän jälkeen. Eikä tätä päätöstä tarvinnut katua, vaikka odotus pitkäksi venyikin.

Rankasti David Lynchin töistä vaikutteita saanut yhtye on nimennyt jopa nipun kappaleitaan siten, että niistä löytyy suoria viittauksia ohjaajan töihin (mm. Bunny Room, Pomona Road, sekä Where Is Alice? Alice Who?). Näin suora sankarinpalvonta saattaa tuntua oudolta, mutta kun innoitus saa aikaan kaikilla sylintereillä toimivaa musiikkia, ei tekijöille voi oikein antaa sapiskaakaan toimistaan. Lynchin elokuvien vaaraa uhkuvat pinnat ja vääristyneet todellisuuden tasot ovatkin belgialaisten tapauksessa musiikillisesta näkökulmasta katsottuna loistava moottori, jonka synnyttämät helmet loivat toisen päivän alkuun ainutlaatuisen tunnelman. Hyytävin kohokohta oli, kun Mulholland Drive -elokuvassa kuultu Rebekah del Rion upea Llorando kietoutui belgialaiskaksikon luomaan tummaan äänivirtaan aikaansaaden jotain maagista.

Yhtyeen muodostavat John Cultiaux ja Olivier Goret, jotka tunnetaan myös nimellä Two Lone Snowmen. Läppäreidensä takana häärinee herrat olivat muokanneet esiintymisympäristönsäkin teeman mukaisesti, joten estradilla ei palanut yksikään lamppu ja lava oli näin kaksikon oma ”darkened room”. Ei ihan perinteisintä tavaraa, mutta erittäin mielenkiinoista, haastavaa ja omanlaistaan taidetta, aivan kuten herra Lyhchin elokuvat.

Ja ei muuta kuin lisää betoninpehmoista belgialaista konemusiikkia varhaisen päivän ratoksi. Pääestradilla toisen festivaalipäivän juhlallisuudet käynnisti Mirexxx niminen kokoonpano, joka oli allekirjoittaneelle ennakkoon yhtä tuntematon suuruus, kuin pienellä estradilla meuhkauksensa juuri lopettaneet maanmiehensä. Jostain valtaisan Brysselin kätköistä keikoilleen suuntaava bändi käynnisti osuutensa rahdun mystisissä fiiliksissä. Intron soidessa estradille ilmestyi yli puolitoistametristä ja isolla liekillä palavaa kynttilää pitelevä nainen, joka ei sitten tehnyt muuta kuin piteli tätä askeettista valaisinta paikoillaan.

Intron loppuessa estradille ilmestyivät aiemmin hardcore-punk yhtyeissä laulanut ja soittanut vokalisti S. De Sangre, bändin pääasiallinen konevoiman luoja Posse, sekä häntä livetilanteissa avustava Bagge. Näissä kohdin myös mystisyys lensi yli olan, eikä kynttilöitä nähty enää sen koommin. Mirexxx tarjosi vähintään kolmen X:n largeindustrialnuijintaa, jonka ainoa tehtävä oli porautua kuulijan kallosta sisään, jos ei muuten niin silkkojen ääniaaltojen voimalla.

Mikäli bändi olisi soittanut muutamaa tuntia myöhemmin, olisi tällainen telaketjuilu varmasti saanut tanssivat massat liikkeelle. Kello kaksi iltapäivällä vastaanotto oli kuitenkin laimeahko, vaikka bändi, ja erityisesti yhä kovempaan vimmaan itsensä piiskannut vokalisti, pisti itsensä peliin koko rahan edestä. Mirexxx ei vain voinut voittaa tätä taistelua, mutta syvä kumarrus silti esiintyjille kovan moraalin ja temmon ylläpidosta.

Kolkolla koneilulla käynnistynyt päivä sai uusia värejä palettiinsa, kun parinkymmenen kilometrin päästä Antwerpenistä paikan päälle saapunut, perinteistä goottirockia soittava, Lizard Smile otti pikkulavalla ohjat haltuunsa. Vokalistin, kitaristin ja basistin tukena oli pelkästään nakuttava rumpukone, mutta mihinkäs minimalistista goottirockia työstävä kolmikko enempää tarvitsisikaan? Näppärät taitelijanimet itselleen omaksunut trio (vokalisti Beatnick, kitaristi Strobo ja basisti Albi) pisti rokaten sellaisella otteella, että ronskien riffien keskellä kelpasi nauttia äänten ristiaallokosta.

Kaksi pitkäsoittoa kuudentoista vuoden mittaisella urallaan julkaissut yhtye saattaisi breikata laajemminkin, mikäli se kakun puuttuva kymmenen prosenttia löytyisi vielä jostain. Nopeat kappaleet ja raskas goottirock kulminoituivat etenkin Strobon paikoin kulmikkaassa, toisinaan taas hyvinkin yksityiskohtaisessa soitossa. Albikin teki tahollaan takuuvarmaa työtä, mutta yhtyeen Akilleen kantapää taitaa sijaita vokalistin suunnalla, sillä Beatnickin ääni ei (ainakaan tämän keikan perusteella) nouse kappalemateriaalin tasolle, vaikka herra osaa kyllä esiintyä.

Lizard Smile jäikin harmittavasti sinne ”melkein muttei ihan” sektoriin, mutta kuten todettua; festivaalin toisen päivän todellisena starttaajana orkesteri oli juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Lisäpisteet kitaristille vielä näppärästä kepillä soittelusta, kitaran käsittelyn voi näemmä aina keksiä uudelleen ja uudelleen.

Nimellä SAM toimii tätä nykyä moni orkesteri eri puolilla maailmaa. Eräs näistä on nähtävästi jostain päin Saksaa kotoisin oleva Joel Meyerin ja Daniel Meyerin muodostama überbilekranaatti, joka on julkaissut jo kolme pitkäsoittoa seitsenvuotisen historiansa saatossa. Muuta tietoa bändistä ei sitten ollutkaan saatavilla, joten tämä SAM oli aina esiintymisensä alkuun asti pienehkö jokerikortti.

Tässäkin tapauksessa alussa oli pimeys, jonka täytti jostain sen syvyyksistä soiva intronauha. Valojen viimein syttyessä kävi ilmi, että estradilla oli ainoastaan yksi esine: pingispöydän kokoinen konepöytä. Tuon järeän möhkäleen äärellä ja ympärillä hääri ja loikki kaksi nuorta keesipäätä, jotka liikkuivat vielä ärhäkämmin kuin pingiksen pelaajat. Kaksikon esiintyminen oli eräänlaista tanssia, lähitaistelulajeja, laulua, pogoamista sekä pikajuoksua toisiinsa yhdistelevää outoutta, joka räiskyi ja säteili energiaa joka suuntaan. Moottorit kävivät kovilla kierroksilla koko keikan, eikä biletystaajuutensa löytänyt yleisö jäänyt pekkaa pahemmaksi.

Nopeat elektro-punk-rock siivut seurasivat toinen toistaan avainsanan ollessa rytmi. Se takoi, se jauhoi ja se vaati mukaan, oikeista askeleista ja säännöistä ei ollut nyt niinkään väliä. Päivän ensimmäinen todellinen bilebändi oli saanut kaavansa toimimaan, ja tämä heijastui koko festivaalin tunnelmaan tästä eteenpäin. Kiitos SAM!

Italialla ei ole juuri aihetta juhlintaan, kun puhutaan moderneista electroclash, synapunk ja goottirock yhtyeistä, mutta toki suuresta muotoilumaasta sentään jotain tulee. Eräs kiinnostavimmista uuden vuosituhannen nimistä on Tying Tiffany, alkujaan Padovasta kotoisin oleva yhden naisen yhtye, joka osuu jokaiseen edellä mainituista genreistä. Artistin kaksi ensimmäistä albumia ilmestyivät nyrkkipajamaisten firmojen kautta pieninä painoksina, mutta kolmannen pitkäsoittonsa (Peoples Temple) angstikas naisartistimme julkaisi Trisolin avulla, ja rattaat ovat alkaneet viimein pyöriä.

Urallaan mm. muutamissa kokeellisissa elokuvissa sekä teatteriproduktioissa näytellyt neito otti pienen lavan omakseen hieman neljän jälkeen. Eri estradeilla saatu kokemus näkyi seuraavan kolmen vartin aikana varmoina tulkintoina sekä tinkimättömänä asenteena. Kaikkein tylyimmillään artistimme oli vasten kasvoja sylkevän 3 Circles biisin, sekä vastaavien raivonpuuskien aikana. Tämä oli kuitenkin vain yksi puoli vivahteikkaan esiintyjän eri ulottuvuuksista. Elektronisesti pulputtava Miracle ihmetteli säyseämpien kitaroiden kera maailmaa. Tyystin omiin suuntiin kasvoivat myös eteerisen huokaileva Cecille, sekä iloisen nykivästi poppaileva new wave siivu Borderline. Etenkin viimeksi mainittu numero kasvoi esityksen myötä huomattavasti levytettyä versiotaan monisyisemmäksi tulkinnaksi.

Tying Tiffanyn eräs merkittävä vahvuus löytyi siitä, että lähtökohdiltaan hyvinkin erilaiset kappaleet saatiin kuulostamaan yhtenäiseltä jatkumolta, vaikka soundeissa ja tyylissä tapahtui merkittäviä muutoksia. Samat muutokset heijastuivat myös esiintymiseen, jossa vuoroin raivottiin, loikittiin ilosta sekä heiluttiin lukemattomien muiden eri tunteiden vallassa, tai sitten vain fiilisteltiin kaukaisuuteen katsellen.

Keikan jälkimmäisen puolen huipennukseksi kohosi ärjyvän nykivä Show Me What You Got, josta löytyi tähtitieteellinen määrä asennetta. Näissä kohdin oli pakko nostaa kädet pystyyn, sillä tämä Tiffany osoittautui voittamattomaksi. Näin sitä 10-luvun tuoretta musiikkia luodaan, viva Italia!

Seitsemäntoista vuotta sitten Berliinissä lausuttiin Solitary Experiments nimisen orkesterin syntysanat, kun vokalisti Dennis Schober ja kosketinsoittaja Michael Thieleman huomasivat, että heillä oli kovin samansuuntaiset näkemykset musiikista. Tuon jälkeen Solitary Experiments on julkaissut kunnioitettavan kokoisen nipun eripituisia kiekkoja, joista viimeisin on tänä vuonna ilmestynyt The Great Illusion kokoelma. Tätä nykyä bändin voimakaksikkoa vahvistaa kosketinsoittaja Steve Graeber, sekä livetilanteissa rumpali Frank Glassl, ja näillä voimin yhtye oli liikkeellä myös Belgian suunnalla.

Siinä missä edelliset esiintyjät olivat saaneet yleisönsä villiintymään, oli Solitary Experimentsin EBM-sauna aika laimeasti lämmitetty. Bändi kärsii ensinnäkin siitä, että sen soundista ja tyylistä löytyy selkeitä yhtymäkohtia mm. And One ja VNV Nation nimisten orkestereiden kanssa. Merkittävin ero mestaruussarjaan on kuitenkin se, että berliiniläiset eivät ole onnistuneet luomaan selvää omaa soundia, tai edes niitä kaiken anteeksiantavia ykköshittejä, joilla oma palsta EBM-taivaasta olisi lunastettu jo aikoja sitten. Flirttailu pehmeämmän synapopin kanssa ei myöskään helpota asiaa, sillä tälläkin suunnalla esikuvien takavalot ovat karanneet jo aikaa sitten horisontin tuolle puolen. Yhtä kaikki Schober ja kumppanit yrittivät parhaansa ja kappalemateriaalin terävin pää, kuten Rise and Fall ja Immortal, saivat aikaan pientä vastakaikua.

Sveitsistä kotoisin oleva The Beauty of Gemina jos kuka ymmärtää tyylikkyyden päälle. Kokeneiden goottirokkareiden kehittynyt maku näkyy niin musiikkivideoiden, levyn vihkosten ja kansien, kuin tietysti myös itse herrojen ulkomuodossa. Mikä tärkeintä tuo kallisarvoinen asia heijastuu myös bändin sävellyskynään, joka on tuottanut kolme pitkäsoittoa, sekä muutaman pienehkön hitin.

Ulkoiselta habitukseltaan ja lauluääneltään romanttisen ajan runoilijaa muistuttava Michael Sele johti yhtyeensä kiistattomaan menestykseen sinä kolmen vartin aikana, joka bändille oli suotu. Neljän miehen ja pienehkön konearsenaalin avulla luotu äänimaisema yhdisteli perinteisen goottirockin ja modernimman elektronisen rockin palasia toisiinsa. Nelikon luoma kaava toimi siten, että ensin mainittu jäi useimmiten määrääväksi tekijäksi sekoituksessa, vaikka konepuolikin puski satunnaisesti pintaan. Basisti David Vetsch ja rumpali Mac Vinzens loivat prosessori-lähtöisen voiman kanssa alustan, jolle kitaristi Dennis Mungo punoi omia kuvioitaan. Sele tarttui kitaraan myös joissain numeroissa, kun vallit nousivat normaalia korkeammalle, mutta suurimman osan ajasta yksi kuusikielinen riitti mainiosti.

Viimeisimmän At the End of the Sea -albumin rokkaava sinkkubiisi Rumours irtosi oikein esimerkillisesti, biisin saadessa livetulkintana hiukan lisää voimaa hartioihinsa. Koneellisemmin nykivä Kings Men Come sekä raskaammin rouhiva Sacrificed to the Gods, saivat myös yleisön lämpenemään. Kohokohdaksi on laskettava niin ikään raskaasta aiheesta hienolla tavalla kertonut Suicide Landscape, jota Sele pohjusti pidemmällä spiikillä. Sveitsi on tunnettu laskettelumäistä ja suklaasta, mutta sitä vaivaa sama ongelma, kuin monia muita pohjoisen taivaan olevia maita.

Perjantaina ja lauantaina järjestettiin Shadowplayn yhteydessä viereisessä messuhallissa Factory Noise niminen tapahtuma, joka keräsi yhteen raaemman industrialin ja konemelun ystäviä. Keikkoja pääsi katsomaan samalla rannekkeella kuin Shadowplayn bändejä, joten periaatteessa hallien välillä saattoi loikkia vapaasti. Ongelmaksi muodostui vain se, että aikataulut menivät jatkuvasti ristiin, eikä harvoina levähdyshetkinä viitsinyt juuri muuta kuin istua hetkeksi aloilleen ja valmistautua seuraavaan settiin. Perjantaina olin poikennut pariin otteeseen katsomaan eri yhtyeiden keikkoja, mutta vasta lauantaina aikataulun välistä löytyi aikaa kokonaisen keikan katsomiseen. Syy tähän oli hyvin selkeä: Brighter Death Now

Ruotsalainen Roger Karmanik tunnetaan industrial, dark ambient ja power electronics –piireissä siitä, että hän perusti Cold Meat Industry levy-yhtiön, jonka kautta lukuisat yhtyeet ja artistit ovat julkaisseet tuotoksiaan. Karmanikin oma projekti Brighter Death Now on uskollinen yhtiön politiikalle ja se on luonut omaa, sangen vaikeasti lähestyttävää musiikkiaan jo vuodesta 1989 lähtien.

Halli täyttyi pörinästä, surinasta ja tunnistamattomiksi muokatuista säröäänistä, jotka hitaasti muodostivat jonkinlaisia, rakenteiksi tulkittavia kokonaisuuksia. Välillä Karmanik lisäsi mikrofonin kautta ääntä massan höysteeksi, vokaalit muokattiin luonnollisesti täysin tunnistamattomaksi surinaksi, joka asettui kaiken ylle. Silkalla kynttilänvalolla luotu valaistus loi aavemaisen tunnelman, tosin siitä oli myös haittapuolensa, sillä Karmanik tippui kertaalleen lähes pimeässä lavalta, eikä laskeutuminen vaikuttanut lainkaan kivuttomalta. Helppoa ei ollut myöskään yleisön puolella, sillä massiivisen äänen tunsi kirjaimellisesti luissaan, ja joissain kohdin tuntui siltä, että munuaiset olivat muuttuneet kotiteatterin takakaiuttimiksi.

Ehdoton ja äärimmäinen kokemus kieltämättä puhutteli, vaikka ei tämä aivan meikäläisen kuppi kamomillaa ollut. Kattavan pörinä & särinä – kuurin jälkeen mieli kaipaisi jotain tyystin muuta, ja juuri sitä oli tarjolla seuraavaksi pienellä estradilla, jolla nähtiin eräs läntisen maailman kummallisimmista tanssijoista.

Absolute Body Controlin juuret ulottuvat aina 70-luvulle saakka, mutta viisi kasettia varhaisina päivinään julkaissut yhtye hajosi jo vuonna 1984. Mikään kuolema ei kuitenkaan ole näinä päivinä lopullinen, joten myös Absolute Body Control virvoitettiin syväjäästä vuonna 2006. Kiinnostavan tästä bändistä tekee se seikka, että duon toinen jäsen on belgialainen industrial-moniottelija Dirk Ivens, jonka historiasta löytyvät mm. sellaiset yhtyeet kuin The Klinik ja Dive.

Ivensin muut bändit ovat aika rankkoja koneprojekteja, mutta ABC:n kohdalla on käytettävä tyystin muita sanoja tyylin kuvaamiseen. Eric Van Wonterghemin kanssa luoduissa kappaleissa pehmeät synapopin silkkiseinät ja varhaisen EBM:n nykivä syke liittoutuvat vanhan koulukunnan sääntöjen mukaisesti. Ivensin muiden projektien faneille tämä on osapuilleen sama asia, kuin jos puristaisi sinappia makkaran päälle ja vasta haukatessa huomaisi, että ruskea tahna olikin makeaa toffeeta.

Bändi rikkoi muutenkin totuttuja kaavoja, sillä kyseessä oli festivaalin ensimmäinen (ja toiseksi viimeinen) esiintyminen, joka käynnistyi etuajassa. Myöhästelyyn tottunut juhlaväki löysikin tiensä paikan päälle pienellä viiveellä, mutta jo kolmannen siivun kohdilla meteli oli ehtinyt yltyä melkoiseksi möykäksi. Ihan turhaan Ivens pahoitti mielensä, kun alun tervehdyshuutoon ei vielä saatu kunnon vastausta, sillä loppuosa vajaan tunnin setistä oli yhtä ABC-juhlaa.

Belgialaiset konejuhlat jatkuivat, kun päivän viimeinen pienen lavan akti puristi yleisöstä vielä hitusen enemmän tehoja irti. Moisen voiton takana oli EBM-suuruus A Split-Second, joka on pitänyt matalaa profiilia viime vuodet. Yhtye nähdään kuitenkin yhä silloin tällöin estradeilla, joten eipä ihme, ettei Marc Ickx apureineen voinut vastustaa juhlien kutsua, kun moiset järjestettiin lähestulkoon bändin takapihalla. Nostalgian siipien havina vavisutti ilmaa myös nyt, mutta mitä siitä kun kansa viihtyy.

Melkoisen lauman yleisöä jo hyvissä ajoin lavan eteen vetäneen A Split-Secondin keikka oli voimakkaan kaksijakoinen. Alkuun kolmikko heitti muutaman raskaasti rokahtavan goottirallin, joissa kitaramöyrintä saavutti neilyoungmaisia sfäärejä. Nämäkin biisit keräsivät aplodeja, mutta vasta kun lievästi Martti Syrjää tätä nykyä muistuttava Ickx ja koneosastoa hoitanut taustasoittaja tarttuivat kapuloihin ja ryhtyivät takomaan vallattoman nostalgisia sähkörumpulevyjä, alkoi yleisön seassa todella tapahtua. Vanhan koulukunnan EBM-puritistit tervehtivät siiderin kuivia ja ohuita rumpusoundeja villillä tanssilla sekä huudoilla, aivan kuin halvat kasarisoundit olisivat olleet jokin salainen merkki.

Lauteilla kitaristi liittyi mukaan leikkiin tarjoten kitaralleen lavan pystypalkkia, sekä takoen kuusikielistään rumpupalikalla. Lukuisia festivaalikeikkoja nähneenä monikaan asia ei enää yllätä, mutta belgialaisilla oli vielä jokunen ässä hihassaan. Meno hallissa yltyi yhä hurjemmaksi ja vahvojen vibojen innoittama Ickx ryhtyi yllättäen lähitaisteluun kitaran herruudesta, hyökkäämällä sen soittajan kimppuun. Mittely käytiin perinteisellä painilla pitkin estradia, mutta kovasta yrityksestä ja parista maakosketuksesta huolimatta kolhuja kokenut kitara jäi edelleen alkuperäiselle soittajalleen, joka jatkoi ylpeänä soittimensa kepillä takomista ja palkkeja vasten hankaamista. Ickx innostui myös takomaan palikoiden sijasta rumpulevyä päällään, joten näissä kohdin mies ja kone todella kohtasivat.

A Split-Second poistui settinsä päätteeksi lavalta, mutta väki vaati lisää ja tietysti se encorekin irtosi, vieläpä kahden biisin voimin. Ensimmäisen kipaleen aikana Ickx päätti kostaa tappionsa kitaristille ”kuristamalla” tätä mikrofonin johdolla, ja taas painittiin pitkin lavaa, koneosaston hoitajan pitäessä putiikkia pystyssä. Näin riehakkaisiin tapahtumiin päättyi pienen estradin tarjonta.

Saksalaisen goottirockin suurimpiin legendoihin lukeutuva Love Like Blood oli nostettu toisen festivaalipäivän pääesiintyjäksi. Veljesten Yorck ja Gunnar Eyselin johtama yhtye julkaisi 90-luvulla joukon pitkäsoittoja, jotka seurailivat suhteellisen uskollisesti Fields of the Nephilimin jalanjälkiä. Allekirjoittaneelle bändin teot ovat jääneet suhteellisen tuntemattomiksi, mutta suuri yleisö oli löytänyt tiensä tälle oletettavan kaivatulle ja harvinaiselle keikalle.

Saksalaiseen tyyliin setti käynnistyi erittäin suurieleisesti. Introksi oli kelpuutettu mahtipontista klassista musiikkia, joka sai soida minuuttitolkulla, kunnes apusoittajat viimein ilmestyivät estradille. Vokalisti Yorckin ja basisti Gunnarin tukena oli kaksi kitaristia, taustalaulajatar/kitaristi, rumpali, sekä nähtävästi verhojen taakse jätetyt kosketinsoittaja ja konevastaava. Näillä voimin luotu spektaakkeli haki vertaistaan etenkin äänenpaineen saralla, mutta jotenkin näin pompöösi pullistelu jätti kaiken koetun jälkeen kylmäksi.

Yorckin ääni on edelleen tallella ja bändi selvästi nautti kappaleiden soitosta, sekä yleisön reaktioista, mutta allekirjoittanut lähti siirtymään kohti ulko-ovia jo reilun puolen tunnin jälkeen. Keikan jälkimmäinen puolisko jäi näkemättä, mutta tokkopa se tarjosi enää mitään uutta tai ihmeellistä.

Tästä pääset Shadowplayn sunnuntaihin.
Tästä pääset puolestaan takaisin perjantaihin.

Teksti ja kuvat: Mika Roth