Shadowplay 2011 - perjantai

Shadowplayn ensimmäinen päivä tarjosi mm. pariisilaista mättöä, englantilasta retroilua, elektrodemoneita, sekä päivän päätökseksi post-apokalyptisiä goottirokkareita.

Belgian Kortrijkissa ensi kertaa vietetty Shadowplay Festival syntyi, kun viitenä vuonna parinkymmenen kilometrin päässä, huomattavasti pienemmässä Waregemin kaupungissa järjestetty Gothic Festival siirtyi suurempiin mittapuihin. Komean kokoisessa messukeskuksessa vietetyn tapahtuman ensimmäisenä päivänä käytössä oli ainoastaan toinen lava, joten ohjelmassa oli ”vain” viisi orkesteria. Näistä nimistä kolme tosin oli sen kokoluokan tapauksia, että bändit olisivat mainiosti voineet olla jokainen pääesiintyjän tontilla

Soiton päälavalla piti käynnistyä perjantaina kellon viisareiden osoittaessa kuutta illalla, mutta aikataulu lähti heti alusta laahaamaan kolmella vartilla, eikä tuota eroa saatu kurottua kasaan koko iltana. Onneksi vieressä olevassa pienemmässä hallissa oli tarjolla dj-vetoista viihdykettä, jotta kansa pysyi edes jotenkin tyytyväisenä. Mielenkiintoisin näistä esiintyjistä oli eittämättä duo, jossa perinteisen läppärinsä ylle kumartuneen hepun tukena oli rumpujaan villisti takonut perkussionisti. Aktin nimestä (ei tietenkään) ollut mitään tietoa kellään, mutta herrain setti oli yhtäkaikki erittäin viihdyttävä. Korvikkeet toimivatkin hetken, mutta parveilu suuremman hallin kiinni olevan oven luona kiihtyi, kunnes aulassa alkoi olla jo melkoinen tungos.

Alku aina hankalaa, mutta viimein päästiin itse asiaan. Pariisilainen Krystal System, jonka toinen pitkäsoitto Nuclear ilmestyi juuri kesän kynnyksellä, kapusi pääestradille vasta noin varttia vaille seitsemän. Duon kumpikin jäsen, basisti Seven ja kitaristi Bonnie vastasivat tahoillaan laulusta/huudosta. Kaksikon kielisoitinten tukena pauhasivat vahvat konebiitit, jotka saivat äänet tuntumaan iholla saakka.

Yhtyeen kitaravetoinen, nopea ja tanssittava dark elektro olisi saattanut olla todellinen avauspotku kollektiiviselle biletysjuhlalle, mikäli ranskalaiset olisivat saaneet itsestään hiukan enemmän irti. Musiikki soi kunnon desibeleillä ja valtaisalle taustakankaalle heijastettu ultranopeasti leikattu kuvavirta oli kuin epileptikon painajaisesta, mutta etenkin Bonnie näytti juurtuneen kiinni lavaan. Neidon esiintyminen koostuikin lähinnä patsasmaisesta haara-asennossa seisomisesta, jonka rinnalla Sevenin harvat liikehdinnät näyttivät suorastaan anarkistiselta pogoamiselta.

Flegmaattisen esiintymisen lisäksi soundit oli ruuvattu päin sitä itseään, ja ongelmat eivät suinkaan poistuneet ajan myötä. Eipä ollut häävi avaus tämä, mutta onneksi jotain huomattavasti tujumpaa oli luvassa jo seuraavaksi…

The March Violets on niitä yhtyeitä, joiden merkitystä goottirockin syntyyn ja kehitykseen ei voi liiaksi korostaa. Leedsistä kotoisin oleva bändi taisteli tuulimyllyjä vastaan aina vuoteen 1987 saakka, kunnes laskeva menestyksen kaari päätti yhtyeen päivät ennenaikaisesti.

Kaksikymmentä vuotta hajoamisensa jälkeen goottirokkarit kasaantuivat kuitenkin uudelleen ja julkaisivat ep:llisen musiikkia, joka sai tänä keväänä vielä jatkoa toisen ep:n muodossa.

Reunioneita on monenlaisia, mutta tällä kertaa uudella kierroksella on neljästä perustajajäsenestä jopa kolme; vokalistit Simon Denbigh ja Rosie Garland, sekä kitaristi Tom Ashton. Ainoastaan basisti Laurence Elliot puuttuu siis kuvasta, mutta eihän sota yhtä miestä kaipaa. Sitä paitsi yhtyeen uusi basisti Joanna Moy (ex-Screaming Banshee Aircrew) on kuin luotu trion jatkeeksi, eikä ryhmän kemiassa näyttänyt olevan mitään ongelmia.

Leedsiläisillä oli avausaktin tavoin lieviä ongelmia soundiensa kanssa. Denbighin laulu oli aluksi tyystin hukassa ja Ashtonin kitara tuntui kadottavan tasaisen epätasaisesti yhteyden muuhun maailmaan. Onneksi nämä pulmat saatiin ratkottua suhteellisen nopeasti, minkä jälkeen keikka saattoi edetä lisämurheitta aina loppuun asti. Ilahduttavan aktiivinen Garland ja persoonallisella tavallaan pitkin estradia vaellellut Denbigh pitivät pakettinsa hyvin kasassa, vaikka yhtyeellä ei ole kuin ne kaksi kappaletta; se rokkaavampi ja se tunnelmallisempi. Kriittiseen korvaan muutamat biisit saattoivat kuulostaa jopa hiukan liiaksi samasta puusta veistetyiltä, mutta kun joukon seassa on sellaisia helmiä kuten Walk Into the Sun, Undertow ja encorena kuultu Snake Dance, voi tekijöille antaa lievän kierrätyksen anteeksi.

Hallissa oli tähän asti ollut suhteellisen väljää, mutta nyt koitti ensi kertaa se hetki, kun sakki todella täytti suunnattoman tilan. Moiseen saavutukseen kykeni seitsemäntoista vuotta sitten ensimmäisen pitkäsoittonsa julkaissut saksalainen Diary Of Dreams. Yhtye julkaisee elokuun lopulla kymmenennen studioalbuminsa, joka tätä kirjoitettaessa on saamassa nimen Ego:X. Tulevaa kiekkoa edeltävä sinkku Echo in Me julkaistiin viime vuoden lopulla, ja ryhmä on kuuleman mukaan esittänyt muitakin uusia biisejään jo keikoilla, joten tällä kertaa luvassa oli jotain todella uutta sekä erilaista.

Ulkona aurinko painui jo puoli yhdeksän tienoilla mailleen, mutta sisällä toisenlainen loiste syttyi estradille, kun Adrian Hatesin johtama ryhmä aloitti osuutensa. Tunnin mittaisen keikan settilista noudatteli tiettyyn pisteeseen saakka festivaaliesiintymisille ominaista ”soitetaan mitä toivotaan” periaatetta, mutta mukana oli myös muutama julkaisematon siivu tuomassa sopivasti terää sekoitukseen.

Komean keesin omaava kitaristi Gaun:A nousi livetilanteessa jälleen Hatesin rinnalle johtavaan rooliin eikä aikaakaan, kun yleisö oli jo herrain ohjailtavissa. Uudet biisit istuivat saumatta musiikkivirtaan kuulostaen kuin koosteelta kaikesta siitä, mitä yhtye on tähän mennessä luonut. Elektronista äänimaisemaa, raskasta ja tarttuvaa riffittelyä, sekä varjoisia tunnelmia – eiköhän näistäkin siivuista löydy taas ajan myötä pari kestosuosikkia. Sitä odotellessa oli kuitenkin mukava kuulla myös niitä vanhoja ässiä, kuten Menschfeind ja Chemicals.

Diary Of Dreamsin kaltainen yhtye olisi vallan mainiosti voinut toimia minkä tahansa festivaalipäivän pääesiintyjänä, kuten kaksi seuraavaksikin esiintynyttä yhtyettä, mutta jostain syystä ensimmäiselle päivälle oli pinottu suhteessa enemmän tähtiä kuin muille päiville. Toisaalta perjantaina esiintyi vain viisi yhtyettä, joten mahdollisesti järjestäjät yrittivät kahmia näin mahdollisimman paljon kävijöitä jo ensimmäiselle päivälle. Niin tai näin, Diary Of Dreams ja seuraavaksi lauteille astunut yhtye olisivat kumpikin ansainneet tuntia suuremman lohkon soittoajasta, mutta tätähän se on lähes aina festivaaleilla.

Ja kuka nousikaan seuraavaksi lamppujen alle?

No, sehän oli tietysti neljännesvuosisadan tylyä aggrotechiä maisemaan syytänyt Suicide Commando, joka nautti vankasta kotikenttäedusta, mikä näkyi yleisön määrässä ja kuului siitä irtoavassa äänessä. Johan van Royn muodostama yhden miehen yhtye oli täydentynyt jälleen nipulla livesoittajia, joiden avulla seuraava tunti täyttyi tuskaisista lyriikoista ja raskaasta soundista.

Tammikuussa 2010 julkaistu yhdestoista pitkäsoitto Implements of Hell jatkaa tutuilla urilla, eli runttaus on hellää kuin rankimmassa romurallissa. Pari vuotta sitten isyyden ihmeen ensi kertaa kokenut van Roy ei siis ole ainakaan musiikillisesti pehmentynyt tippaakaan, eikä suurempia muutoksia ole näköpiirissä. Taustakangasta käytettiin taas ahkerasti ja jokaiselle kappaleelle oli luotu oma kuvastonsa sekä tyyli, joka pyrki erottamaan ne toisistaan. Pieni kuvallinen lisä livetilanteessa on usein paikallaan, mutta nyt etenkin sellaisten kappaleiden kuin Cause of Death: Suicide ja Bind, Torture, Kill antama kuvavirta meni allekirjoittaneen kulmasta katsottuna jo hiukan liian pitkälle. Ruumiinpalasilla ja autenttisilla kuvilla mässyttely on nopeana väläyksenä tehokeino, mutta minuutista toiseen jatkuva kauhugalleria ei enää tehosta mitään muuta kuin tarvetta muualle katsomiseen.

Verta, luita ja suolenpätkiä lukuun ottamatta keikka olikin erittäin onnistunut antaen juuri sitä, mitä kansa oli selvästi tullut kuulemaan. Hate Me sai väen huutamaan, God is in the Rain löi puolestaan tanssivaihteen silmään ja vuoden 1994 debyyttialbumilta Critical Stage kuultu Time tyydytti vanhan koulukunnan siipeä, joiden mielestä tämäkin yhtye oli parhaimmillaan silloin joskus muinoin vanhojen kasettidemojen aikaan.

Soundien puolesta esiintyminen hipoi täydellistä ja aktiivisesti pitkin lavaa raivonnut van Roy oli itse aiheutetun myrskynsä silmä, joka saneli kaikki ehdot ja vei niin muuta yhtyettä kuin yleisöäkin suvereenisti minne halusi. Encoreksi säästetty kuudentoista vuoden takainen See You in Hell! sulki keikan, joka ei jättänyt mitään arvailujen varaan; Suicide Commandon 25-vuotis kiertue kannattaa todistaa, jos moiseen on vain missään mahdollisuutta.

Avauspäivän sulki tunnin ja vartin mittaisella setillään Fields Of The Nephilim, jonka asema päivän pääesiintyjänä oli lopulta selviö. Carl McCoyn johtamat "pölyiset miehet" ovat jo kymmenen vuoden ajan totelleet ainoastaan yhtä miestä, eikä orkesteri ole lipsunut tyylistään. Kuusi vuotta sitten julkaistu Mourning Sun pitkäsoitto ei vieläkään ole saanut jatkoa, vaikka sitkeät huhut seuraavan albumin tiimoilta ovat velloneet ahkerasti. Kortrijkin hämärtyvässä yössä kansa ei kuitenkaan kaivannut uusia biisejä, sillä yhtyeeltä löytyy yllin kyllin vanhoja herkkuja.

Kitaristikaksikko Tom Edwards ja Gavin King, rumpali Lee Newell, sekä uunituore basisti Snake avasivat keikan tuttuun tapaan. Pitkä suhinaintro muuntui herrojen käsissä hiljalleen viimeisimmän albumin Shroud (Exordium) siivuksi, joka keräsi kiireettä lisää massaa, ollen lopussa suoranainen äänivalli. Yhdestä iskusta kappale vaihtui toiseen ja Xiberia (Seasons in the Ice Cage) lähti soimaan. Intron lopussa myös itse maestro ilmestyi estradille ja hattupäisen, post-akopalyptisen mystikon näkeminen sai yleisön mylvimään äänekkäästi. Monelle tämä hetki oli koko festivaalin kohokohta ja se myös kuului Kortrijkin mustassa yössä.

Tästä eteenpäin kaikki sujuikin kuin onnistuneen keikan oppikirjaesimerkissä konsanaan. McCoy ei lausunut spiikin spiikkiä, mutta piti kaikki langat käsissään. Vilkaisu vierellä olevan soittajan suuntaan ja tämä tiesi välittömästi, mitä vokalisti haluaa, pieni merkki rumpalille ja kappaleen biitti muuttui välittömästi. McCoy on usein todennut esiintymistensä olevan eräänlaisia taianomaisia ja shamanistisia töitä, eikä tuota ollut vaikea uskoa todeksi. Vuosien saatossa entistä raskaammaksi muuttunut Preacher Man ja omalla tavallaan kaunis Love Under Will olivat tietysti upeaa kuultavaa, mutta vasta Dawnrazor räjäytti saluunan ovet sepposen selälleen. Näissä kohdin bändi McCoyn ympäriltä tuntui katoavan usvaan, kun heidän johtajansa puhalsi lyriikoihin palan omaa sieluaan. Toinen selvä kohokohta oli Moonchild, jonka kuuleminen sekoitti eturivit totaalisesti, ja näissä kohonneissa fiiliksissä jopa hiukan heppoinen Sumerland (What Dreams May Come) kuulosti sekin suorastaan loistavalle numerolle.

Yhtye palasi pitkien taputusten jälkeen soittamaan vielä yhden encoren, mutta McCoy syöksyi tämän jälkeen lavalta pois siihen malliin, että loppu koitti, joten usein muina encoreina kuullut Last Exit for the Lost sekä Trees Come Down jäivät nyt kuulematta. Takaisku oli harmillinen, sillä etenkin lähes kymmenminuuttinen Last Exit for the Lost olisi varmasti toiminut kuin häkä näin latautuneessa ja omalla tavallaan intiimissä ympäristössä.

Ensimmäisestä festivaalipäivästä jäi hiukan lämmittelykierroksen maku, kun käytössä oli vain yksi estradi, mutta fiilkset saatiin nousuun jo viidenkin bändin voimin, kun merkittävä osa tekijöistä edusti genrejensä terävintä päätä. Kattoon kohonneissa tunnelmissa oli hyvä lähteä talsimaan muutaman kilometrin matkaa hotellille, sekä sitä kautta kohti seuraavaa festivaalipäivää.

Tästä pääset Shadowplayn lauantaihin.
Tästä pääset puolestaan Shadowplayn sunnuntaihin.

Teksti ja kuvat: Mika Roth