Pori Jazz 2011 - lauantai

Lauantaina Kirjurinluodolla koettiin muutama funk-päätteinen synteesi, vihertävää kateutta sekä Elton John a.k.a. Mr. Dwight ja piano + ismi.

Kirjurin lauantaikin oli melkolailla 3+1 -tyyppinen päivä, eli ensin kolme mielenkiintoista artistia, sitten pääartisti. Tämä ei tietenkään tarkoita, että pääartistissa olisi jotain vikaa tai että hän olisi jotenkin väheksyttävä vain, koska on suosituin. Länsinaapurin huilaava fonitar Sofi Hellborg oli kiva aloitus: tasapainoinen soul-jazz-funk -synteesi äityi parhaimmillaan erittäin maukkaaksi wahwah-pohjaiseksi grooveksi. Kuitenkin kulmikas perttisalolainen-englanti söi joidenkin kappalien uskottavuutta hivenen, ja kokonaisuutena Hellborg jäi harmillisesti ns. Kirjurin väliinputoaja-artistiksi. Ehkäpä hän olisi ollut sopivempi LP46-telttaan.

Sing the Truth! -rieha, jota liidasivat Angelique Kidjo, Dianne Reeves ja Lizz Wright, alkoi sekin wah-wah -pedalistisella puolifunk-väännöllä, mikä sai tarkistamaan, että olinko vahingossa tullut tänään joillekin hemmetin erotiikkafestivaaleille. Sisterit toteuttivat rääväsuista soulmatami-bigmama-estetiikkaa, ja afrolaulumelismat olivat whitneyaanisesti kohdillaan hyvässä ja pahassa, suhde n. 80-20. Paketti oli tanakka, loppuaan kohden petraava, mutta itse olisin kyllä halunnut tällekin spektaakkelille jonkin toisen tilan kuin areenan: intiimimmän, ehkä kirkon jopa! Trion gospeleita kun kuunteli, niin ei voinut kuin ihmetellä, jopa paheksua, miksi vihkiraamattujemme kannet ovat valkoiset.

Suomen parhaan rumpalin Teppo Mäkysen ja Johanna Förstin luotsaama Jo Stance -retrosoulspektiivi vakuutti, valloitti ja viherrytti. Johanna ”Jo Stance” Försti on suvereeni laulajatar: hän tipauttelee höyhenenkepeästi infernaalisia laulukiemuroita, jotka pullistaisivat jonkun toisen laulajan aivoverisuonet infarktin partaalle. Stance on taas yksi osoitus siitä, että maamme huippumuusikoilla olisi täydet perusteet paukutella arrogantisti metrin levyisiä henkseleitä. Ei enää suomalaista ylinöyryyttä, pliis! Olemme 2000-luvun mittaan päässeet sellaiseen pisteeseen, että mistä tahansa hiukankin vanhemmasta tyylistä onkaan kyse, sitä täydellisesti tulkitsemaan voidaan koota kokoonpano jazzareiden riveistä, lopputuloksen ollessa luontevan katu-uskottavaa, aseistariisuvaa ja pajatsontyhjentävää.

Ja juuri siksi Stance myös vihersi, kyllä. Kateudesta. Minut, muusikon. Tunnustan. Yritän kuitenkin pitää kateuteni mahdollisimman terveenä, ihailua ja kunnioituspainotteisena. Varoitan teitä muita muusikoita kuuntelemasta Jo Stancea millään kilpailevalla tai vertailevalla korvalla, sillä saattaapi hyvin helposti käydä niin, että muusikonhanskanne päätyvät naulaan, ja esim. hitsaajan, putkimiehen tai huumekauppiaan homma alkaa tuntua itselle sopivammalta.

Ei ollut tämä poppoo väärällä lavalla. Oli kuuntelija väärällä alalla.

”Juuri noin!” Ihanaa, kun se Jo(hanna) sanoi välillä että juuri noin.

Toki suurin osa ihmisistä odotti Elton Johnia, joka veti parituntisen, taidokkaasti rytmitetyn setin. Hänen tuotantonsa ei ole koskaan tullut minulle iholle saakka, mutta tunnustan ilman muuta miehen mestarilliset taidot paitsi rock-pianistina, myös balladisäveltäjänä. Esim. Goodbye Yellow Brick Roadin sointukartta pitäisi lähettää avaruusraketilla alieneille. Lavalla ei hötkyilty turhaan, jos ei Sir Eltonin flyygelin päällä käväisyä lasketa. Toimivan setin voi nykyäänkin esittää ilman, että tarvitsee heittää lavalla volttia. Kyllä se musiikki puhui, ja puhuttelikin. Encorena esitetty Your Song onnistui nostattamaan kollektiivista palaa kurkkuun, tippaa silmään tai kaihomieltä sieluun, siviilisäädystä riippuen. Että onko se ”you” siinä vierellä, poissa, vai onko häntä koskaan ollutkaan. Balkanilaislähtöinen selloduo kruunasi hitit juuri oikeanlaisella, tarvittaessa hyvinkin aksentuaalisella pop-jousisoitannalla, jossa ei hartsia säästelty! Sovittajan ominaisuudessa, orkesterikokemusteni nojalla voin nimittäin kertoa, että aina se jousisto tuppaa soittamaan vain varovaista klasarihinttailua: pop-kontekstissa viulisteja ja sellistejä joutuu aina ruoskimaan! Neljä äffää sano tsaikovskikin, ja gay-pun njet intendent.

Kaipasin kylläkin tiivistämistä ja karsintaa etenkin (sinänsä siis hienojen) balladien osalta. Esim Rocket Man oli aivan liian pitkä yhdentekevine sooloineen. Ei duurikolmisointu ihan niin pitkälle kanna. Herra Dwightin pianismi äityi välillä tahattoman koomiseksi, epäantoisaksi terveyskylpylä-arpeggioksi.

Ne pari irtomomenttia, joissa Elton John näytti katsomoon keskisormea ja pitkän linjan karitapiomainen rumpalinsa Nigel Olsson välähti vahingossa areenan jättiskriineissä puolen sekunnin ajan haukkomassa hatsia happimaskista, noteerautuivat mieleeni vain hienoina rosoina. Ihmisiä tässä ollaan kaikki, eikä kukaan ole ”normaali”. Pohdituttamaan jäi myös se, notta paljonkohan Huuto.netissä saisi siitä kupista, johon Elton John sylkäisi keikan lopulla?

Elton Johnin Pori Jazz 2011 -esiintymisen kiteytti sivukorvalla kuultu noin kaksikymppisen kundin vilpitön kommentti: ”Kyl Elton John hieno mies o. Homo mikä homo, mut hieno mies.”

Tästä Pori Jazzin sunnuntain tunnelmiin.
Tästä takaisin perjantaihin.
Tästä torstaihin.

Teksti: Janne Kuusinen
Kuvat: Pori Jazzin kuvapankki ja Janne Kuusinen