Iron Maiden (GBR)

Suomessa melkein vuosittain ravaavat brittiveteraanit eivät edelleenkään jätä kylmäksi.

Stadionin täyttäneet, kuumissaan olevat hevifanit alkoivat elehtiä jännittyneinä, kun kauittimista kajahtii UFOn Doctor Doctor -biisi, joka tässä yhteydessä tarkoitti vain yhtä asiaa: Iron Maidenin keikka olisi alkamassa. Tämän aiemmilta visiiteiltä tutun biisin jälkeen lähti pyörimään viimeisimmältä The Final Frontier -kiekolta Satellite 15… -intro. Sinänsä luonnollinen ratkaisu kun The Final Frontier -kiertueella ollaan, mutta ensinnäkin intro on pitkä, vieden soittoaikaa, mikä harmittaa koska intro ei ole oikeastaan mistään kotoisin ja sen tilalla olisi voitu rykäistä joku menevämpi ralli. Teemalla siis mentiin ja kun puiseva intro oli saatu pois alta, levyn tavoin jatkettiin The Final Frontier -kappaleella ja varsinainen keikkaosuus lähti käyntiin.

Yleisö otti hyvin vastaan brittihevin veteraanit, joita ei tuntunut ikä painavan. Soundit olivat kohdillaan, kuten maailmanluokan yhtyeeltä odottaakin, mitä nyt voluumit olivat sen verran kaakossa, että ilman korvatulppia saapuneita kävi sääliksi. Äänenvoimakkuutta tarvittiin, sillä stadion oli tupaten täynnä ja yleisöä riitti aivan perälle asti. Keikan alkupuolella korostui, että Maiden todellakin on kiertueella uuden levynsä tiimoilta eikä lämmittelemässä vanhoja klassikkoja. Nimikkobiisin lisäksi keikan aikana kuultiin uudelta levyltä sinkkulohkaisu El Dorado, The Talisman, Coming Home ja When the Wild Wind Blows, jotka ovat levyn materiaalista vahvimmasta päästä, mitä nyt keikan loppupuolella soitettu When the Wild Wind Blows on levyllä melko hengetön sävellys. Livenä veisu kuitenkin pääsee aivan uuteen nousuun, kiitos hyvin mukana olleen yleisön.

Bändin settilistalla oli muutenkin uudempaa materiaalia: Dance of Death, The Wicker Man ja Blood Brothers -biisit loivat keikan keskiosuuden. Klassikkoja viljeltiinkin harvassa, sillä alkupuolella The Final Frontierin biisien välissä soitettiin 2 Minutes to Midnight ja keskivaiheilla yleisön herättäjä The Trooper, joka otettiin valtavalla huuto- ja käsimyrskyllä vastaan ja jonka aikana laulaja Bruce Dickinson heilutteli resuista Britannian lippua vanhaan englannin asetakkiin pukeutuneena. Tuttuun tapaan lavarakennelmat oli naamioitu levyn teeman mukaisiksi ja taustakankaita vaihdeltiin biisien mukaan.

Bändi esiintyi itsevarmasti ja tutuntuntuisesti, vokalisti Dickinsonin, basisti Steve Harriksen ja kitaristi Janick Gersin hoidellessa pomppimisen ja juoksentelun. Kitaristit Adrian Smith ja aina hymyilevä Dave Murray keskittyivät ensisijaisesti soittoon, välillä rockahtavasti poseeraten ja elehtien. Rumpali Nicko McBrainia ei paljoa rumpusetin takaa näkynyt. Bruce tuntui hieman vaisulta, vaikka kiittelikin hyvää meininkiä ja Suomessa vierailun hienoutta. Viime vuoden Sonispheren tapahtumia kerrattiin ja kumottiin huhut, joiden mukaan The Final Frontier -kiertue olisi bändin viimeinen.

Luonnollisesti Iron Maidenin legendaarinen maskotti Eddie teki pikavisiitin lavalla, ensin keikan loppuosan aloittaneen The Evil That Men Do -biisin aikana, ympäriinsä tepastellen ja kitaraa soittaen, sekä myöhemmin Iron Maiden -biisin aikana, jolloin valtava Eddien pää nousi rumpujen takaa tuijottelemaan yleisöä. Molemmat Eddiet olivat The Final Frontier -levyn kannesta tutun näköisiä. Näiden Maiden -klassikoiden välissä bändi esitti fanien iloksi Fear of the Darkin ja lopulta encoreksi The Number of the Beastin, Hallowed Be Thy Namen ja illan päätösbiisin Running Freen.

Vaisun oloisesta Brucesta huolimatta bändi veti vahvan ja tasapainoisen keikan. Bändi ei vetänyt varman päälle, vaan uskalsi soittaa paljon tuoretta materiaalia. Maiden olisi voinut helposti ympätä settilista täyteen vanhoja klassikoita ja soittaa uudelta vain nimikkobiisin ja El Doradon, mikä varmasti olisi ollut "tarpeeksi", mutta onneksi yhtye ei mennyt mistä aita on matalin. Tietenkään ihan kaikkea ei voida jättää soittamatta, sillä The Trooper, Iron Maiden, Hallowed Be Thy Name ja The Number of the Beast ovat ohittamattomia tapauksia Maidenin kataloogissa. Onneksi tuhanteen kertaan soitetut Can I Play With Madness ja Heaven Can Wait -rillumarallit jätettiin pois. Näistä kansanhuudattimista päästään yleisöön, joka oli aivan uskomaton. Jengi lauloi ja taputti täysillä mukana, eikä varmasti jättänyt bändiä kylmäksi. Kaikenkaikkiaan tasaisenvarma veto brittien heviveteraaneilta.

Tiina Salminen